Title: Ruoskanjäljet
Runoja
Author: Yrjö Jylhä
Release date: March 28, 2024 [eBook #73277]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1926
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Aleksanteri ja Bukefalos.
Tyrmästä tullut.
Kaleeriorja.
Viimeinen juna.
Tiikerin häkissä.
Ad astra.
Sokea.
Karuselli.
Kuvanveistäjä.
Satu.
Vaeltajalle.
Tuskaa.
Heikko soturi.
Yön ympäröimä.
Jäätynyt.
Painajais.uni
Kuumeessa.
Matkalla.
Kevään manaus.
Hullu nauru.
Pirunpolska.
Hypnotismus.
Ikkuna sumussa.
Vihreät silmät.
Hautapatsas.
Mustat helmet.
Härkätaistelija I, II.
Sirkuksessa.
Kuoleva.
Sa turhaan tanssit ja teutaroit: käsi ohjissa pysyy. Mun ilmaan temmata maasta voit, ja se sittenkin pysyy.
Saat sieltä paiskata kenttään taas:
sen selkäni kestää,
— ja kerta ponnahdan satulaas,
et voi sitä estää.
Olet silloin myrskynä raivoten
maanpiirien kauhu;
jää jälkeen tietäsi merkiten
tulenlieska ja sauhu.
Sa synnyit poikana aavikon
ja prinssinä kuolet.
Osas aina saaliista runsas on
ja maineesta puolet.
Kun kerran kuoltua kuninkaan mun on kruunu ja valta, yli salmen syöksyen Aasiaan rajat särjemme alta!
1922.
Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman, ja kytkivät lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.
Yöt päivät käsiä vääntelin,
purin hampaani hajalle rautaan;
Pian kauhusta suunnilta huomasin:
elävält' olin heitetty hautaan.
En huudoksi tuskaa pusertanut,
en, vaikka se aivoja särki.
Oli kielikin kitaan kuivanut,
ja päässä jo sumeni järki.
Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan: vaivan!
Sata vuotta varmaan olen airoani temponut, ja päiväkin on iäisyys. Joka ilta olen valtamerta rukoillut: lyö, sulje laiva syleilyys!
Meren pohjahietikolla laivat lukemattomat
jo levon ovat löytäneet,
mutta meitä vesivuoret yllään kantavat,
ja lukkoon käyvät syvänteet.
Petolauma läähättäen kahleissansa kiemurtaa;
pedot julmemmat on irrallaan —
ruoskansiima silmilleni viuhuin lankeaa
— ja joka isku muistetaan!
Tunnenhan jo miten alla kansilaudat lahoaa,
kun suolalaineet yli lyö;
näänhän kuinka nilkassani vanne punertaa:
sen sydäntä jo ruoste syö.
Herra taivaan auringon tai herra maan ja helvetin: taas tahdon jäädä elämään! Sata piinavuotta kestän kyllä vieläkin, vain että kerran aamun nään.
Sillalla turhaan riuhtoilin käsistä julmain vartijain; kalloin irvistelevin nauroivat he mulle vain seuraamaan mun pakottain. — Mustine vankivaunuineen matkustajaansa vartosi juna, kanssani yöhön syöstäkseen kummituksena vainottuna.
Joukosta saaton nyyhkivän juoksi enkeli syliini, armoa mulle rukoili; sitten seurata pyysi hän, mutta sivulle viskattiin —. Vaunuun vietynä kalteriin ponnahdin aukkoa murtamaan, hervoten takaisin lattiaan, korvissa viiltävä vihellys, suonissa kiskojen jyskytys…
Nousemaan olen voimaton, mutta paisteessa kuutamon takana ikkunarautojen nelistävän nään pilvien — kunnes sokeus yllättää. Vauhkona, ilman käskijää veturi tyhjänä lennähtää elämän portista raivopäin, seinään lopulta räiskähtäin —.
Havahdut, kauhistuen huomaat vasta nyt: on kohtalo sun pedon häkkiin heittänyt, sait tiikerille syntymästäs asti kuin veljelles sä jakaa hyväilyt — nyt hyppyyn kyyristyy se uhkaavasti.
Et pelkää sentään, ruoskan vartta kouraat vain, päin suuta sattuu solmupiiska viuhahtain, ja peto kimpoo häkin seinää vasten; rajusti hampain ristikoita ravistain se pyrkii alta iskuin voimakasten.
Mut turhat ovat ponnistukset tiikerin; ja häkin nurkkaan muristen se painuukin. — Ei voitostas sun ollut suurta vaivaa. Mut öin ja päivin katso julmiin silmihin, tai peto kynsin terävin sun maahan raivaa!
Jo juoksee liekki sihisten kyyn kiemuroivan lailla. pian dynamiittipitkäinen lyö tulta taivaanmailla.
Miesjoukko kaukaa tähystää
sen sytyttäjän työtä.
He näkevät: hän sinne jää,
kuin aikois mennä myötä.
Niin, ilmaan nousta aikookin
hän kerran näinkin tavoin!
Ei päästä muuten pilvihin,
tää ainut tie on avoin.
Hän monta kertaa noussut on,
mut aina maahan lyöty —
ei sentään vielä toivoton,
ei viime keino myöty —
Ja vuoren kylki halkeaa, kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku pilviin singahtaa — ja kallioille raukee…
Sokeat silmät pilviin päin ja kepillä vaarat torjuen hän poikki kadun vilinäin nyt astuu hiukan horjuen. Ja katso: auto yksikään ei viistä häntä pyörillään.
Nyt uskon, että väkevin on uskallus sen sokean: hän varmaan silmin näkevin ois saanut koiran kuoleman.
Karuselli pyörii, ja mukana sen kierrämme alati jokainen; nousimme matkaan jo pienoisina soiton ja soihtujen huikaisemina.
Kaikk' ovat allensa saanehet
liukuvat, kiikkuvat alukset;
ratsuja siinä on runsahasti,
kilpikonnasta kameliin asti.
Etanan avuton matelutie
liiankin rohkea monesta lie,
— kiikunpa katossa häilähtäväisen
vauhti on riemuja huimapäisen.
Itse kun hevosenvarsan ma sain,
säikähdin silmäni ummistain:
jättäen muut tahi polkien lakoon
hurjana pyrki se altani pakoon.
Vuotten viertyä suitsissa on
kätteni voima jo vankkumaton;
mutta kun sais hepo tuiskuna mennä
eivät sen kaviot ruoskatta lennä.
Armotta ratsuni kuitenkin saa viimeiset voimansa ponnistaa; kuoloon asti sen uhkana ovat syvällä kyljissä kannukset kovat.
Pihamaalla, suojassa vaahterain mies seisoi patsasta kalskuttain; kiven kyljestä siruset suihkivat ja seinät iskuista kajahtivat.
Ei portille nähdä hän ehtinyt,
johon koulutiellänsä eksynyt
joku nuorimies oli arkaillen
kera kirjataakkansa ainaisen.
Tämä hetki on pojalle synnin syy:
hän aamusaarnasta myöhästyy,
— mutta kuulla graniitin soittavan
saa laulun hän virsiä kauniimman.
Ja hän kouluun asteli uljain päin, omantuntonsa mykäksi tyynnyttäin: se jäykkä ja paatunut olla saa, joka tahtoo vuoria liikuttaa!
Kas jättipoikapa emoltaan lelun ihanan oudon ja kummallisen, maapallon pienoisen lahjaksi sai, sitä pyöritti, kieputti sormissaan ja katseli riemusta sädehtien, Kuin timantti säihkyvän kaukaa se näytti, mutta suurennuslasilla nähdä sai, miten miljoonat ihmeet sen pintoja täytti, ja huumaten nous siitä sieraimiin meren tuoksua seoten puuteriin. Ja korvaan kun painoi sen, kuulla voi, miten hyristen, helisten hiljaa se soi.
Mut tuskinpa viikkoa vierinyt, kun poikanen kävi jo miettimään, miten selville saisi sen salaisuuden, ja kun avaimenreikää ei löytänyt, niin suuttui hän viimein ja äkeissään haki leikkimiekkansa kirkkaan ja uuden, maan ilmaan heitti ja halkaisi sen — tulipisara tipahti kivettyen. Mut tuoksutkin samassa katosivat, valot sammuivat, sävelet kuolivat…
Ja poikanen puhkesi parkumaan, oli järjettömästi hän lohduton, vaikk' ollut ei miekassa naarmuakaan.
Vapise, vaeltaja, rannalla aavikon: etääll' on toinen raja, saavuttaa mahdoton.
Hietikon maininkeihin
tuhat on uupunut;
noussut ei kyyneleihin
tuskansa kuivunut.
Tukehdut hourailuusi, vettä ei pisaraa. Aurinko polttaa luusi, tuhkasi samum saa.
Rintaan painuu hiljaa syöpyen kipinöivä polttorauta kohden sydäntäni liikkuen. Hampaankiristys ei auta.
Armahtakaa, nopeasti painakaa loppuun asti surmarauta! sydän vaikeroiden vihdoin parahtaa. — Parku, valitus ei auta.
Hän jätti kalliin kotimaan, niin uhmas sydäntään, ja riensi kauas maailmaan vain miekka kädessään.
Sai temmelteessä taistelun
jo voiton onnekkaan,
— kun näki laihon kaadetun
niin itki katkeraan.
Pois raivas tieltä ystävän,
ken näki kyynelet.
Yön tuskan jälkeen polki hän
taas surman askelet.
Sai töistään nimen peljätyn
ja sotakunnian;
vaan kaipas silmää lemmityn
ja kättä kantajan.
Kun kuoli, vietiin kammioon hän tykinjyskehin, vaikk' itkuvirsin kalmistoon ois saatu kauniimmin.
Yön piirin ympäröimä mies, jää löytämättä paluuties. Saat juosta itses uuvuksiin, ei aukee polku näkyviin.
Yön sumun saarroksessa on
sun taisteluskin toivoton:
et tiedä, minne iskisit
ja kenet taistoon vaatisit.
Et tohdi enää rakastaa,
sun täytyy kaipuus unohtaa.
Vain kaukaa läpi huurujen
soi naisten nauru vaimeten.
Yö vaippojansa tihentää, vain hetken päivä kimmeltää. Et pysty enää mihinkään, et enää edes itkemään.
Jäin pinnalle yksinäni uimaan;
jäävuori laivan upotti.
Käy navalta talvenhenki tuimaan.
Vain tuhtopuu on turvani.
On tyyni ja kylmä meri alla.
Yön haamut esiin liukuvat.
Ne kasvoni veteen painamalla
mun kohta tukehduttavat.
Jääseittejä syntyy ympärille.
Ne aamutuuleen särkyvät.
Ja pohjasta nousten näkyville
veen hirmut hiljaa väijyvät.
On tukkani kalisevaa jäätä.
On puku puuhun jäätynyt.
En omaksi tunne jalkopäätä,
ja käsi pois on kierinyt.
Jo silmiä kova huurre painaa;
en enää niitä auki saa.
Olen laudalle pelastunut vainaa.
Vain sydäntäni paleltaa.
Painajaisunta ma yöllä näin: pölkyssä mestauskirveen, vieressä ruumiini päättä näin uhrina tuomion hirveen.
Pää oli nostettu seipääseen
ihmisten pilkattavaksi.
Huomasin kuoleman muuttaneen
ilmeeni inhoittavaksi.
Sukuni myöskin ja ystävät
joukosta löysin ne sieltä.
Muutamat silmänsä ristivät —
näky lie vaivannut mieltä.
Kukaan ei nimeltä maininnut, surren ei muistellut kukaan: jokainen oli mun tuntenut elämän naamion mukaan.
Hiutaleet painuvat puoleen maan keinuen raskaassa tahdissaan. Kuumeesta kiiluvin silmin nään nietosten häipyvän hämärään.
Himoitsen jotakin viileää —
päässäni polttaa ja jyskyttää,
sydän kuin pakahtuakseen lyö;
edess' on armoton piina-yö.
Aamuun asti en kestäne; räjähdän, jollen ma pakene liekkiä rinnasta hautaamaan kinokseen kylmään ja valkeaan.
Pisarat pyörteinä ryöpyten saartavat majaan miehen, joka vain matkalle himoiten tuijottaa ulos tiehen.
Erämaan taivalta kulkenut
aamusta iltaan asti
myrskyä pakoon on poikennut
leväten raukeasti.
Silloin taas hänet yllättää
entinen kaipaus salaa,
hereille nukkuja hätkähtää,
virraten voimansa palaa.
Koholle rintansa riehahtaa, valveilla untaan hän jatkaa. — Ovessa pitkään narahtaa: myrskyssä kulkija matkaa.
Kevät toipuen kolkuttaa
jo portille röyhkeänä.
Sitä sisään ei laskea saa!
Kevät saavu ei ystävänä.
Se ääneensä riemuitsee,
kun sisälle päässyt on kerran,
ja sylissään viettelee
minut, ruumiini ylvään herran.
Kevät täällä jos vallan saa,
minut haudata maahan saatte,
— ja vasta kun jäätyy maa,
taas haudasta vapahtakaatte.
Taas korvissani kajahtaa
se kamala, hullu nauru.
En missään siltä rauhaa saa.
Käy sielussani puistatus,
ja ihmeeksi ystäville
jää kesken ilonpurkaus.
Yöll' ensi kerran ääni se
mun yllätti kauan sitten.
Sen jälkeen uhraan kauhulle.
Jo sointu naurun kirotun
on omassa naurussani.
Se vähitellen valtaa mun.
Älä vain nyt päätäsi nosta, älä silmiäs avaa! Pidä kiinni vain yhä tiukemmin! Älä pelkää, en sieluja osta enkä kavioin ravaa, vaikk' onkin muotoni pyövelin.
Mun eivät keuhkoni siedä tätä katkua savun, joka peittää kaupungit ihmisten. Kera tahdon sinutkin viedä läpi sumun ja savun, ja me nousemme hyrränä pyörien.
Sydän vasten sydäntä kuumaa ylös portille taivaan, säveleissä jättiläishaitarin. — Tämä kierto liiaksi huumaa ja helvetin vaivaan vie suoraa päätä se kummankin.
Sen tiedät, kuka odottaa, kun korvas soi. Mun tahdot tyystin unohtaa, et sitä voi.
Palavat silmät sielustas
ei käänny pois.
Et unta saada vuoteellas
nyt niiltä vois.
Sua tahtoni mun ympäröi,
sun masentaa;
sun sokeaksi ensin löi,
nyt taluttaa.
Sun luokseni ma pakotan, jo tuletkin. Sun herätän — ja uuvutan taas suudelmin.
Sade yöllistä katua räiskyttää. En kellarinlasista mitään nää, en armaani punaista ikkunaa meren lahden toisella puolen; talot korkeat edessä varjostaa. Tänä yönä tuskaani kuolen.
— Maanjäristys seinät jos heittäis pois, tai aukon jos ampua niihin vois! Ei tapahdu ihmettä — myrsky vain yöss' ulvoo takana ikkunain. — — — —
Ovi auki ja lamput sammuksiin! Ylös tikkaita pitkin kiivettiin kuus kerrosta korkeammalle, pihamaa katos jalkojen alle… Olin katolle päässyt, kun luiskahdin — käsin räystäästä kiinni ma tarrasin ja siihen välille taivaan ja maan jäin ees taas ilmassa kiikkumaan.
Ylös sentään itseni lopulta kiskoin, sisiliskona harjalle kiipesin, ja uupuneena, mut ehjin niskoin savupiipun juurelle lysähdin. Pois silmiltä pisarat puistaen hain tuiketta kätköstä pimeyden — vesi ryöppynä tulvaten sokaisi mun, löi ylitse ruumiin sammutetun, olin tahdoton, voimaton alla sen paineen, alas vierähdin sylissä seuraavan laineen.
Löin pääni rajusti räystääseen, katon muistan allani jyrisseen —.
Sun silmäs suolantuoksuvat ja merenvihreät sokeiksi suutelen!
Näin pohjaan niiden silmien: maat kaukaisimmat, oudoimmat, maat merivirtain kiertämät ja päivänpaahtamat.
Ja valtameren saaristoon näin paratiisin puhjenneen; sen aavaan rantahietikkoon toi aalto vaahdon särkyneen, ja tuuli päällä palmujen soi uuvuttaen, viihtäen.
Mut tulivuoren tuima suu sen saaren yli kumartuu ja sauhupatsaan suitsuttaa. Se kerran ilmaan ulvahtaa ja laavavirroin kiehuvin lyö kukkatarhat aaltoihin.
Siks' silmäs suolantuoksuvat ja merenvihreät sokeiksi, sokeiks' suutelen!
Mun kuoliaaksi purra sa uhkasit ja surra kuin koira ulvoen mun haudallani lumen peittämällä.
Vaan kuusi jalkaa vahva maa, mun arkkuani pusertaa, ja haudallani huutos on vain virvaliekki levoton. Ei liikuta se vainajaa.
Mut tähtiyössä pakkanen sun kummulleni jäädyttää kuin liljankukan valkoisen. Se viime uhriksesi jää.
Pikihelmet te kaulassa rakastetun, jota pyörteenä kohtasi lempeni mun, mua pauloistanne te päästä ette, öin unissa käärmeenä kiemurtelette, ja päivin saatana saanut on mun sydämessäni asunnon.
En usko ma sanoja rakkauden, epäluulo ja viha on surmannut sen, — jos helmet ei murru, kun poikki hakkaan, vedän, kiristän ketjua kaulassa rakkaan ja mustain helmien silmukkaan oman ruumiini ripustan keinumaan.
Vain muodottoman, villin pään ja huohottavat silmät nään. Sain kuulla juuri: pettänyt mun nainen on — ja siksi nyt taas tyyntä kättä tarvitaan. Se meistä, ken on maltiton, se saaden lopun autuaan jää saalihiksi hietikon.
… Tein työni lailla mestarin, ja kautta Santta Pietarin nyt vannon valan hurjimman: se tyttö, jota rakastan, ei huomispäivää nähdä saa! Ja mieheen, jota halveksin, saa kautta Santta Pietarin! myös säiläni mun sukeltaa.
Vyö silkkinen ympäri vain,
ja hän käymähän valmis on
läpi suosionhuutojen raivoavain,
yli hehkuvan hietikon.
Veri syyttäen miekasta huus:
— Olet armaasi murhannut!
Jätä mielestä maine ja kunniakkuus,
olet kuoleman ansainnut!
Kuin mieletön taisteli hän
tulenleimuvin viittoineen.
Härän nähtiin villisti syöksähtävän,
hänet heittävän ylitseen —
Sirkuskupoolin alla näin minä ihmettä monta, huimaa ja uskomatonta; suosionmyrskyllä kuumimmalla trapetsityttönen palkittiin, mutta narrin itkulle naurettiin.
Yhtä en näkyä milloinkaan mielestä saa minä erkanemaan: seinälle notkea nuorukainen hypähti kätensä ojentaen, vastassa kaunis ja ylpeä nainen seisoi veitsiä lennättäen.
Kylmän uhrinsa ympärille terästä sateli sukkelaan, nousten nilkoista ryntähille, kättä, kaulaa jo kaartamaan. ihoa nuollen ne sulkivat piiriinsä kasvotkin kalpeat.
Jäsenin pelosta jähmettyvin aseista jonkun ma vartosin syöksyvän suuhun tai silmihin… — Havahdin vihdoin ja vaaratta, hyvin tajusin leikin sen päättyneen, katsomon riemuhun puhjenneen.
Löi veitsen kylkeeni seisomaan ja vavisten juoksi pois. Pian kansa rientäisi katsomaan ja saavuttaa hänet vois, jos kaatuisin ojaan. Sen vuoksi henkeä pidättäin ma seinään nojaan.
Oma puukko. Melkeinpä käsikin, joka vyöltäni otti sen vain leikkiäkseen — ja painoikin sen lävitse keuhkojen. Syyn tiedän kyllä. Sen niinkuin laviinin vyöryvän näin päämme yllä.
En jaksa seisoa kauempaa, jo näköni himmenee. Sitä yö ja pimeys suojelkaa, joka luotani pakenee! — Nyt haavani avaan ja puukkoni kahvaa suudellen isämeitäni tavaan.