The Project Gutenberg eBook of Ikuinen kaupunki, by Sir Hall Caine

Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen, pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan. Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää. Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina. Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria, ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä. Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja, ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän, ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta, ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään, ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa. Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme, on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie kotiin.»

Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi heitä kadulle.

Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.

»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»

Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan- ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.

»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.

Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua, herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään. Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»

II.

Puoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen vastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa himmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen märät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin vaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan konjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan alapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua huomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.

»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten uhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta! Konnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät vanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan, valehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat sitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja asettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun posetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen valkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai nälkään kuolemaan.»

»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän vielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani lapsia.»

»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille tässä elämässä, äiti, ja se on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain. Jos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee rikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden käsiin.»

Poika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät, pikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta, lamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä, ja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.

»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä hetkinen.»

Ääni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta äkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien jotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan tuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan jäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja suuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen poskilleen.

»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka hetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.

»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek
Streetillä, eikö niin?»

»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen kiharaa tukkaa.

»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö mikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä olen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»

»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään armeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili kirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.

»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan, ennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla alas kohta.»

Poika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä suihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni kolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho ja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista pitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi kainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja takajalat potkivat minkä ennättivät.

Mutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui nähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa hänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.

»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen hänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken Susannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei mikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu veli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään poikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»

Mutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin hakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi kaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen. Hän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin takin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja sitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika hymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan tyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän jatkoi lähestymistään.

Kyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia kiharoita sanoi:

»Minulla… minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana loppui nyyhkytykseen.

»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan,
Davido», sanoi tohtori hiljaa.

»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa oli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.

Mutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa ja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä luettava.

»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja sokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin, mutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla silmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja alkoi:

»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — —
Iankaikkisesti, amen.»

Tunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin työhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen ääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen pojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen äänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli pientä tyynyllä olevaa päätä.

Nuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne olivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat esittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat ja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta, kurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.

Tohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa pitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta raatamista.

»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin kohtalo… Mutta Jumala siitä varjelkoon!»

Poika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin tuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten mietelmien jakson.

Ehkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja appelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten parissa hohtavan valkoisella tiellä!… Ehkä hänen äitinsä taivaassa rukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä lemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!

»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien, viattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa kohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota sitä kuullakseen!»

Tuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien muistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa isänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut koskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena, kiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua sen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin hovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän välilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi — uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto hyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin hänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon, pikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä parantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa ihaili!

Kadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja työntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta lunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja valkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen lyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:

Sai joukko halpojen paimenien, mi laumaansa kaitsien kulki, nyt kuulla äänen enkelien; se ilon suuren toi julki.

Tohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti huulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.

ENSIMMÄINEN OSA.

PYHÄ ROOMAN VALTAKUNTA.

Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.

Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja, jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat, mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas loiste.

II.

Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella, laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.

»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla. Kardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa, jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon linnaan.»

»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta pyhän kaupungin viehätystä.»

»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään», sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa…»

»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin — niinkö?»

»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa, mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»

»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»

»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari, hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»

»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun hän uskaltaa tulla ulos tänään!»

Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen, rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi, jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.

»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta? Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki. Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka parvekkeella on väkeä…»

Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen- ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.

»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain ministeri.»

»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän halusi paavinistuinta?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta, voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin, joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen aamutuuli merellä.

»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»

»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»

Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät, mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:

»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»

»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan, joita on ollut sanomalehdissä.»

»Niin, tietysti! Hänen 'Koitossa' julkaisemistaan kirjoituksista puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu Pariisissa kuin Roomassa.»

»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»

»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat hänen seuralaisiaan.»

Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi», »Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».

»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»

»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja housuntaskuissa.»

»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi — sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»

»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan, joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»

III.

Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa. Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi johtaa suurta liikettä.

Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.

Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi. Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi kirjoittaa polvellaan.

Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat — suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti, kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta, kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:

Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.

»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma! Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni. Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan! Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra, unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia! Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»

»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan, se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia. Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»

»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.

»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa', vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»

»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.

»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä hänen on hyvä olla, siellä on hänen isänmaansa! Älkää menkö vielä, setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö puuroa ja polentaa?»

»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä täällä alhaalla mitä tahansa.»

»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»

»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista pyhän isän partaa ajamaan.»

»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa kasvaisivat silloin Rooman kadut.»

Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen, mutta ei virkkanut mitään.

»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät olivat kosteat.

Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.

»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua. 'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma tekemä almanakka'.»

Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!» Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu englantilainen kuski.

Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.

Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan. Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi rohkeasti katseensa joukon yli.

Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä, jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.

Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.

Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena, yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.

IV.

Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan. Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra, jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter, lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.

Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä. Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä äänellä:

»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta. Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»

»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi
Englannin lähettiläs.

»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet, Lady Wise?»

Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta heille.

»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä hänestä kerrotaan.»

»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä, jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli, Sir Evelyn.»

Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:

»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja kirkon julkinen vihollinen.»

»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat! Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija, armeija, armeija!»

»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan diplomatian keskipiste.»

»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»

»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»

»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin alistaminen valtansa alaiseksi.»

Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»

»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen hautajaisääni ovelta.

Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna toiseen silmään.

»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.

»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»

»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi…»

»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia, kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»

He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden aaltojen pauhun.

»Onko se näyttämöllepanon Miserere, joka houkuttelee heitä tähän näytelmään?»

»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi kukkanainen tarkoittavasti nauraen.

Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin, pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui loggiaan.

»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»

»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja moraalinsa.»

»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä hetkellä?» kysyi englantilainen.

Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.

»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit, kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita? — Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»

»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —» vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»

»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»

»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja uhkaa ostaa automobiilin.»

»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan, mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»

Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.

»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla. Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»

»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan lähettiläs.

»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»

»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa, mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten ihailtu mies hänet esitti.»

»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»

»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen ylös ja alas.

»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»

»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä! Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo pukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»

»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar, ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen, joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»

»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen maireeseen että kohtalon kovuuteen.»

»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia, joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»

»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on paroni Bonellin ystävä!»

»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»

»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen. »Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara olisi vältetty?»

Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.

»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin, vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika, paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja maailmaan.»

»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.

»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan, että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen — uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»

Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.

Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.

Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.

»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali Morra, sotaministerimme, commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi commendatorelle, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»

Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.

»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»

»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?» sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.

»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:

»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»

»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.

»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki, jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti — kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on, että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla, että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»

»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen absoluuttista valtaa.»

»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.

»Minun kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen — haluun olla kansan paavi.»

Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.

»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa — ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä…»

»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.

»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa, eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»

»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi, ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»

»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä? Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa. Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija — ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia — maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»

»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija. Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin! Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»

»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin! Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan mystillisyyteen.»

»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»

»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa — olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»

Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»

»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle päin.

Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»

Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin raketin lento.

Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja sanoi:

»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin äkillisestä tuskasta.

VI.

Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.

Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.

»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin puettu», sanoi pieni prinsessa.

Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame, joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat noitten violetinväristen silmäin loistoa.

»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:

Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen. Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki miehet.

»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.) »Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»

Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.

Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.

Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.

»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain vallan käsittämätöntä.»

»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi englantilainen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.

»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»

»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.

»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä kauheata.»

»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani… Minä valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»

»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni… maljan ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»

»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan tullut hurjaksi — hurjaksi… eikö se ole englantilaista? Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»

»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne», sanoi prinsessa.

»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen, vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno, tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»

»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»

»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.

»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi nuori roomalainen.

»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä tehdessään?»

»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.

»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä? Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»

Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain omituista.»

»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»

»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»

»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi paroni kyynillisesti.

»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi englantilainen.

»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella tavalla» sanoi nuori roomalainen.

»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.

»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»

Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi, »on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija, tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä pappeja.»

»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi englantilainen.

»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi, yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii; uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»

»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan, valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten, maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin… kaiken poistaminen!»

»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!» sanoi englantilainen.

»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»

Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut häneen!»

Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.

VII.

Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.

»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä pari minuuttia.»

»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää. Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin miljoonani heinäsirkkain surina.»

Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.

»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo, joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee? Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli, joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille 'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»

Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan, ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman pilapuheille.

»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien sanomalehtiä. La Vera Roma! (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä, jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle kivelle viereensä.»

»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia, seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain odotetaan!»

»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa — se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.

Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli sotaministerin varoituksia.

»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»

»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»

»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä häkissä?»

»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»

»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»

»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»

»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.

»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle miehelle!»

»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka minä heitän kukkia itselleni!»

»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»

»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi leikillinen, puoleksi surullinen hymy.

»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»

»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan murtaminen», sanoi paroni.

»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme. Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta valtakunnasta.»

Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.

Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle, jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.

Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.

Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa tarttui jokaiseen.

»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat — nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»

»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»

»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»

»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin tappelukukko?»

»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta paavin kruunusta.»

»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi ala-sakaristonhoitajista.»

»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro
Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»

»Mutta naisen vartalohan on… mutta se on salaisuus, joka on miehen käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»

»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin lakimiehiä.»

»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»

»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki paavin synnit.»

Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan, joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille kasvoille.

»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään…»

»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia, kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.

»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset — karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat, joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»

»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»

»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin kaikki jumaluusopin tohtorit!»

»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset ja salaiset kamariherrat. Tuo on Unditore Generale apostolisessa Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»

»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille. Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi paaviksi.»

»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen, kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle pluviaalin.»

»Pluviaaliko?… Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»

Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului soinnukkaita ääniä.

»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi mieli itkeä!»

Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.

»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»

Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.

Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.

Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.

Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas. »Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»

»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei kuunnellut.

»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»

»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni takana.

»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi vastustaa!»

Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten paavi!»

Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän heilutti nenäliinaansa ja huusi: »Viva il Papa Ré!»

»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan, nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut mitään.

»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu hänen eteensä.»

»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat! Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys! Enkeli!»

»Viva il Papa Ré! Hän kulkee ohi! Viva il Papa Ré! Hän on jo ohi… Ah!»

Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan ja innostustaan hymyllä.

»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan kalliolla!» sanoi paroni.

»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta, että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen epäjumala saa.»

»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin läpi.»

Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä… missä minä olen… olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»

Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi kuin vilusta.

»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein paljon.»

»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.

Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt… nuo konnat! Ne vetävät hänet pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»

»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.

»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon ja Davido Rossi aikoo puhua.»

VIII.

»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin, ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»

Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus, kun näyttelijä on liikuttanut heitä.

»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän puolustautunut.»

»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja, joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on! kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi: 'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»

»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää? Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»

»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»

Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue parvekkeella liikahteli paikoillaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».

»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa asioissa», sanoi paroni.

Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi, melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen ääni… Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen, kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään tiedottomaksi.

»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka meidän tulee elää!»

»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu, mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa, joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»

Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.

»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta, joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle, nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen, mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»

Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä.
»Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido
Rossi!» »Alas vampyyri!»

Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin vaarassa!»

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti kelloa.

»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja
Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:

Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se vähitellen hiljeni.

»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja meluten pitkin tietä.»

»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja Felice tuli sisään.

»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan, jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»

»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan vankilaan.»

Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen hyvästi Englannin lähettiläälle.

»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi, nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»

Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»

»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on!
Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»

Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka! Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä poliisin huostaan?»

»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»

»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa, »varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»

»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.

Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.

Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi paronille.

»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»

Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.

»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan alla tapahtuu jotain.»

IX.

Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja lasin alla valokuvia.

Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä, Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa. Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.

Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet, ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.

»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet! Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»

»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo! Saatte uskoa minua, en tahdo!»

Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi, ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa pöytään.

Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.

»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti, aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.

Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»

»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?» vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.

»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.

Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä, joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta, missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine ruohokenttineen.

»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja korottaa sinut kaikkien silmissä.»

Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian vuoristossa.

Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.

Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen — silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.

»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa
pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua.
Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo
Stefanoon.»

Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan ylenkatseellisesti.

»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»

»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan totuuden julkilausumisesta.»

»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»

Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.

»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä asemasta päästään!»

»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä molempia ettekä hyödytä kuningasta.»

»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»

»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää, kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet, jolloin hän ei ollut Roomassa.»

»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän liitossa Vatikaanin kanssa.»

Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen väriseviltä huuliltaan.

»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»

Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.

Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen — vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»

Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.

»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»

»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä, ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen sitä voikaan.»

Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»

»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun huostaasi?»

»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat ylimmillään!»

Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»

Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen
Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.

»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»

»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa, niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»

»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»

»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza Navonalle.»

Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore
Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.

Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto, joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta, rukousta ja rakkautta.

»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.

»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän
Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.

Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt kilahtivat katukäytävään.

Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut, ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten pohjattomaan kuiluun.

Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan, aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä. Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten yhdessä.

Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä alkoi.

Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä. Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.

Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi, joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella iloisella ystävyydellään palvelijoille.

»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu
Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»

»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.

Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia. Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka odottivat pihamaalla.

Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa, näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.

TOINEN OSA.

IHMISTEN TASAVALTA.

Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»

Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet todellakin puhuvat.

Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas, jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista, ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.

Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä, vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat peittäneet noita komeita raunioita.

Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta, jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä talossa on trattoria, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä. Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.

Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.

Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.

»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä kirjassa. »Ja sitten tapahtui…»

Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.

»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä, joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»

»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka nimi oli Delilah…' Äiti?»

»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa piilee…' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»

»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan. Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään…' Mutta äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»

Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.

»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»

Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.

Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.

II.

Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin edellä. Saanko odottaa täällä?»

»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa?
Niinkö? Hän on siis vapaa!»

Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi huomaavan kaikki.

»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin myöskin, kun hänet vapautettiin.»

»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»

»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän itse olisi sitä estänyt».

»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja päällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti kätensä joukon edessä.»

»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää tehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään vaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»

»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi häntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi hän, ja vanki astui vankilaan.»

Kosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi:
»Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»

»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä syystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky tuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi poliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette vapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi Rossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri. 'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi. Mutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen kuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja heilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan väkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»

Vieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole hänen vaimonsa — vai mitä?»

»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin epäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole mitään vikaa. Hän on —»

Hän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä puhumasta.

»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette suinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he tutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa vankilassa.»

»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu sotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan kärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen ja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten ja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa eikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä kiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni kapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.' 'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen työtä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno, 'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin oman työni.'»

»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten. Mutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi ulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että täytyi vapauttaa molemmat.»

»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen jälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat asuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut sen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme hoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan padrone otti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»

Samassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran lirinää.

»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli ovi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua harjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.

»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja oravia — varsinkin oravia.»

»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten monet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia. Pikku Giuseppe esimerkiksi —»

»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille, ja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»

»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa näköisiä, vai mitä?»

»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa asioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa, puhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen gentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen, ja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita räjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija kumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin suinkin — mutta herra Rossi —»

»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta vihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei loukkaa ketään muita kuin minua.'»

»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne kymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»

»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis vaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja loistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut sen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän näkee sen maan tomujen läpi.

»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes verhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset tietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka lintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus hiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt kaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan, joilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»

»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta poika juuri oli kulkenut.

»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa toisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja kirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»

Seinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin, Washingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli ollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt täynnä mitä erilaisimpia kapineita.

»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani leikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt palasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.» Sitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän saa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta koska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat Saksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on tuo.»

»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy hankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta seuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»

»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä huvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä. Tuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»

Se oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite, sen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso, joka suojasi sitä kärpäsiltä.

»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen huonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä avaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri verkosta pudonneet silakat.

»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä tikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää kynteensä.

»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui kuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani sen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»

»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta valokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se oli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.

»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä huolimatta roomalaisilta. Mutta tämä on aivan englantilainen», sanoi vieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi vuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia hartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi Jumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.

»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa ja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa kaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»

Sillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen paljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa poika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät värähtelemään, kuului ovelta.

»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen hameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.

Vieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni taulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat Garibaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin alla oli kirjoitettuna englanninkielellä:

Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia, rakastamasta naista.

Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen, ihmiskunnan palvelemiseen.

Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi, kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi, ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen, että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän vähäarvoisen nimeni.

III.

Nauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin ihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt he tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo laajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.

Kaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja katseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä jalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin Baabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:

»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin paavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan sekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki seisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet heille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti vihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko rikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko kristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja taivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien menettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus pyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa pää antaa katkaistavaksi.»

»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen paperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»

»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön avulla kuin parlamentin avulla.»

»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy ymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.

»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista paperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin marssiin', sanoo kirkko.»

»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia pitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa, täytyy kansan liikkua ilman paavia.»

»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää kansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa hänelle kertovat.»

»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään, että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»

»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain, joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä siunatkoon.»

»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»

»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä, astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön ensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me paastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme, mikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja että vettä ei meiltä vietäisi.»

»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja
Bruno toi kynän ja mustetta.

»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»

»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa kuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja koska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös uskontunnustuksemme.»

»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»

»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä minä tämän kirjoitin.»

»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on isämeidän-rukous!»

»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet voiton.»

»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno, ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.

»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.

»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.

»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.

»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.

»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan patriotismiksi, ei ole oikeutusta.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.

»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä. Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Lähestyköön Sinun valtakuntasi; tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.

»Jos me rukoilemme: lähestyköön Sinun valtakuntasi, niin me odotamme sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos, julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»

Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia — nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»

»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat», sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»

»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.

»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa hallittavaltaan kansalta.

»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi muodostaa hyvän hallituksen perustusta.

»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, ihmisen velvollisuus on hävittää se.»

»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:

»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.

»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.

»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»

»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.

»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.

»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa — rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan — vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.

»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:

»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin maassa kuin taivaassa —

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.

»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä, tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset, niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille, kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan päällä.»

Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.

»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen.
»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»

»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä», sanoi Bruno.

»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen ulkopuolella olevalle kirkolle.»

»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului yleinen nauru.

Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan pöydälle.

»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.

Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».

»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen taskustaan liivien sisäpuolelta.

Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata Teitä sen johdosta.»

»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan makuuhuoneeseensa.

IV.

Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen ja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen kauluksen oikein.

»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen tullut esittämään vaarallista hanketta.»

Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido
Rossi vastasi yhtä tyynesti:

Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että puhun suoraan?»

»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden avulla. Se on kaunista.»

»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma rupeaa nykimään sitä.»

»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta on yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»

Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:

»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi, arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä! Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle tulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan sielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma? — Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»

Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:

»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla te särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»

»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia», sanoi vieras.

»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido
Rossi.

»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä — muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin saastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa — heillä on sirocco luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään. Jonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te, joka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman vahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti — semmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja…»

»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne… Miksikä en? Jos väkivalta on väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»

»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»

»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja sanoa minulle, milloin hän on yksin.»

Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni — tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.

»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus aikaansaaneet suuria parannuksia.»

»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»

»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä, teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku, jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä, olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi, intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin murhaajan.»

Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui pöytään ja otti tikarin käteensä.

»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»

»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi, »tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston hankkeista.»

»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt kahleensa entistä tiukemmalle.»

Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari heilahdellen kädessä.

»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle — että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot, ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella valolla.»

»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme…»

Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:

Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa ja astui ovelle.

»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he erottavat minut veljeskunnastaan.»

»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»

»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken maallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset mielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista kohtaan.»

»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä. Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»

Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä kasvoihin.

»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»

»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä, kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä, joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän oli paennut pois.»

»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä, vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli taas paennut ja kadonnut kokonaan.»

»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka hävisi Lontoon kaduilta.»

»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni — hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on jalkavaimona… Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti poliisin huostaan salamurhaajana!»

»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.

Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen kalpeat kasvot katosivat oven taakse.

»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»

»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.

Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.

»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi
Bruno.

»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri, jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin virastaan.»

»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa tyydyttämiseen.»

»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»

Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.

»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle ja avasi sen.

Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen, punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.

»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista yhdessä.»

»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos, Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat ruokalajit esille.

»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu — koko viime yön uneksin kananpojista! Gnocchi (perunoita ja voissa paistettua jauhoa)! Agradolce (hapan-imelä ruokalaji)! Fagitlola (keitettyjä papuja)! ja — Chianti'n piasco! Kuka uskaltaa sanoa, että minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule takaisin Ave Marian aikaan!»

Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia sekä vaihtoi lautasia.

»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi
Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.

»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten
Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.

»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi sanaa rukoukseksi.

»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö? Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»

Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin leikillisenä, milloin totisena.

»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»

»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin, ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa 'pyhä Maria'!»

»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti», arveli Bruno.

»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.

»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä elämässäni.»

»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»

»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni», sanoi Bruno iskien silmää.

»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun mieheni», vastasi Elena.

»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä tässä maailmassa.»

»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi», sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen, kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»

»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle, että hän antaisi vanhuksen jatkaa.

»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.

Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»

»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»

Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:

»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»

»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla heitä.»

»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»

»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka vanha olet, äiti?»

»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät silmistä.

»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John taasen!»

Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.

»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea saavasi», sanoi Bruno.

Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:

»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta yhdestä olen pahoillani.»

»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»

»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.

»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin ihmisillä», sanoi Bruno.

»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»

»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa kärsiä — — —»

»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin — siinä kaikki.»

»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»

Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido
Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:

»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi tottakin, niin emmehän tunne hänen historiaansa, vai mitä?»

Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle puvulle.

»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin, joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.

Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.

»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä uskallanko kuulla sitä.»

»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se oli läheinen ystävä.»

»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja minä olin kuin hänen oma poikansa.»

»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin —
Roma.»

»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen nimensä oli Roma.»

Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat, ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli! Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»

»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista Amerikkaan.»

»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:

»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin
Lontoosta», sanoi Bruno.

»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»

Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa.

Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja astui ulos lyijykatolle.

VI.

Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.

Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo hiljaisina istuivat puulla.

Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!» Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö oli kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut niin hirveätä tapahtua.

Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi, aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.

»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»

Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.

Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti, sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.

»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin, ja pienten poikien pitää mennä levolle.»

»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan voi estää iskemästä.»

»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä. Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta vanha vampyyri sai maat.»

»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he muuttivat nimensä.»

»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»

»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti, kuinka kiihoittunut hän oli.

»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»

»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut — ei lopultakaan — — —»

Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.

Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.

»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen käsialaansa.»

Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua. Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus. Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.

Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle. Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei hän tiedä, missä D.L. on.»

Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana. Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja ääni hänen sisässään sanoi:

Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:

»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo lahjoittanut meille Madame de Pompadourin…' Sitten on johtava kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa…»

Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.

Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.

VII.

»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»

Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:

»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta, Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin vanheta, eikö niin! … Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan, eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa tuota janoa.

Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä, kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle. Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli, että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla, kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan, päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa Nukkumatti-jättiläistä vastaan.

»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi, silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.

Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä, käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.

Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta. Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras? Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta? Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä tuli uunista valaisi.

Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin, mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi ääntä.

Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten seurasi taas tuo vieras puhe.

Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa. Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita fonografin surina yhä keskeytti.

»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi… suuressa tuskassani… älä pidä pyyntöäni mitättömänä … mutta mitä päättänetkin tehdä… ole hellä lapselle… muista että… hyvästi poikani… loppu on lähellä… ellei kuolema tee tyhjäksi… ne, jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa… Hyvästi!» Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon. Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja sitten suuttunut ääni sanoi:

»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut?
Ettekö ole terve?»

»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain laatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.

Kun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen aivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen olkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän hymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin tyyni.

»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette saa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa tekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita tätä. Lupaattehan sen?»

»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te vilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä kaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut teille päällystakkianne.»

Ja Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon
Madonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»

»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te tulisitte kantamaan hänet.»

»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:

Hän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita kuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi eteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen viittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta hengästyksestä.

»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi Elenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti häntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.

Davido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin, kumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan epävarmasti:

Sitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen, kääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki ristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan kulkevan miehen tavoin.

VIII.

Kun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä nuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden lailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi paronille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki itse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan samalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi nähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä — ja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.

Sitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään, ja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua. Mutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli taas tyyni.

Jäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä silmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat, erinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja lieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa vieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan tukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara pääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja sen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen kauniin vartalonsa kanssa.

Sitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli aivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä tuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän oli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui huoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden kesken.

Davido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä, ihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä otsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna Romalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi ja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja hänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.

»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä tapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä voi mitään muuta.»

Davido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan eteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain antaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.

»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen laveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta tarkoittivat minua.»

Davido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla hansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:

»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun, mutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»

»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on perätöntä.»

Tytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää, sillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.

»Jos… jos…» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te sanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille…»

Roma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.

»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä luottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle väärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat teitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät naisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet ovat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut sorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te itse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»

»Jos… jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin — mihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut, että se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»

Tyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen äänellä, joka ei värissyt:

»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani uskon teitä.»

Hän oli ajatellut: »Se on hän! Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut, hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»

»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.

»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»

Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»

»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden keskellä nääntyä nälkään.»

Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen. Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen houkutuksiinsa.

»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen, seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»

»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He kiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia mielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli särkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat minulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla salassa… samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»

Davido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä silmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan onnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa surumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.

»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa mies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme rehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein on nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon anteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»

Puolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän ei voinut käsittää, valtasi hänet.

»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää», sanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että minä tiedän, mitä se merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin — aivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»

Hän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto oli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen kiusallista vaitioloa.

»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi hän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»

Davido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän näki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka vieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.

Donna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:

»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»

Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin. Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.

Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.

»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan täytyy olla yksin?»

Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei
Roma ollut huomannut ennen.

»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan nähnyt äitiäni.»

Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa toisen päältä.

»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja heittäytyi itse Tiberiin.»

»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta, eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa pesässä.»

»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»

»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa — viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin, ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja lumen keskellä.»

»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi. »Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen maanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa köyhille.»

»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa, kunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat vähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he tulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja sunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän on kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän teki eläviksi.»

Roman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kun hän kysyi:

Roma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin, ja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.

»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli roomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet köyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden tähden.»

Roman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta, mitä hän ei koettanutkaan salata.

»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat miestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja syöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään konnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin verestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»

»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen ministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle ystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet jätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»

Romaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla, mutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.

»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa hänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja yhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen jälkiään.»

Roma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle kävi?»

»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi karkoitti hänet Englannista.»

»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa aivan kuin rikoksentekijä.»

»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin tunne. Hän palasi Italiaan.»

Oli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten hän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:

Davido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmänsä säikkyivät.

»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja kumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»

Tytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein liikkein hän ojensi kätensä.

Hetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli täynnä tulta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Voittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa.
Hänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä.
Mutta Davido Leone on kuollut kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän
muisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.

Sitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa lannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan. Roma ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat äkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät syöksymästä kuiluun.

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää alas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.

IX.

Tähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona lapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori Rosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi tyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt, ensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan niinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän oli Roma! Hänen Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet tahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja katsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Saavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi äänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:

»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt teidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»

Tytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis koskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken kuluttua:

»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut teitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne. Sallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen tekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa. Kiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin se on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe — antakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»

»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta aamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti lausumaani loukkausta teitä kohtaan.

»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän, ettette tee sitä…»

»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun se kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä edes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä. Sanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»

Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.

»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo puhdistamaan kaiken. Mutta —»

Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:

»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi.
Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»

Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies, joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.

»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»

Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta käänsi tyttö päänsä pois.

»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti avata ovea.

»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi
Davido Rossi.

»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas tekemään lähtöä.

Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.

»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön silmät vastasivat avomielisesti:

He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi
Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»

He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu coupé, olivat odottamassa parin askeleen päässä ovelta.

He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä turhaan oli hakenut valossa.

»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä sanottavaa.»

Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen oven.

Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta. Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.

Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan. Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.

Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään, ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt, mutta kuitenkin oli läsnä.

Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen ajatus pani hänet säpsähtämään.

Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku koputti ovelle.

»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana», sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».

KOLMAS OSA.

ROMA.

Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka, jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.

Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella. Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa suihkulähteen ympärillä.

Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen, kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista kerrosta yksityisasuntona.

Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun- ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen, vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä, Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.

Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.

Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna, leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen, olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia ajatuksissaan.

Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys, lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti vastustaa.

Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta. Hän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli eilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli hetkeksi lumonnut hänet.

Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa, ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.

»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään», sanoi palvelustyttö.

Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään», kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»

Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.

»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän Aurinko-lehden 'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin syytöksiin… Olgako? Hän on 'Fiori', tiedättehän. Ettekö ole lukenut hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan nainen voi jättää niitä vastaamatta.»

Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari, kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.

»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta! Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne kumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan, ennenkuin julkaisen mitään.»

Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.

»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen — ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin, Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi kuiskata sanasen hänen puolestaan… Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!… Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»

Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen. Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia asiakkaitaan kohtaan.

»En suinkaan nyt mahtane tulla de trop? Tiesin ettette pahastuisi, vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat, että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö? Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!… Ohimennen sanoen, älkää välittäkö noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta… ensi viikolla aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan… Te mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti. Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin ihanalta!»

»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs Pietarissa.

»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden. Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa, jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»

Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse tänne asumaan… Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen… hm… olen hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen, että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan puolestani… Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»

Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni kutsui häntä toisesta huoneesta.

Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla, jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.

»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»

»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.

»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»

»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut», vastasi Roma.

»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä. Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin hoidokin mallina.»

»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi kodistaan ja meni maanpakoon?»

»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina, anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»

»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli oikeaksi — —.»

»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa joutua koirille?»

»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä toisten armoille — ja minkä tähden?»

»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden. Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»

Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.

Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.

Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään. Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt valintansa. Se esitti Juudasta.

Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi, että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli mahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti Roma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä kielimästä.

Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui hän kirjoittamaan kirjettä.

»Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa. Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.

Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt ottamaan selkoa kaikesta mikä koski häntä, en ollut kymmentä minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin minusta, ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini. Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut — ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.

Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.

P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima. Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä tähän suuntaan vaikuttivat.»

»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna
Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.

II.

Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan, työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta. Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän sananparren.

Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä, ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.

Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta, sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.

»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla onnellinen. Ja kumminkin…»

»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»

»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»

»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin ovat tehneet.»

»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että menee pois?»

»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa haavat.»

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä paljoa, vai mitä?»

»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»

»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri, mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja köyhyydellä on monta seuralaista.»

»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla. Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu, siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä. Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi matkaansa.»

»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»

»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»

Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä murtui.»

»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»

»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli isäni — se riittää', sanoi hän.»

»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen heille leipää'.»

»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei ole äitiä!'»

»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin hänkin.»

»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! … Tiesikö vaimo, kuka hänen miehensä oli?»

»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille kaikille Sohossa.»

»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja kun köyhyys tuli…»

»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen, ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään. Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta, ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä. Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä siunatkoon!»

»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu — hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi, ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»

»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt — lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella puolella.»

»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa. Minä rakastan heitä!»

»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään ajelemassa.»

Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.

»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan…»

»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin menneiltä ajoilta.»

Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!

Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.

»Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin. Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan. Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon! Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän tiesi edeltäpäin. A propos, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'. Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan. Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi, armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani yhtämittaa huutaa: 'Roma!'

III.

Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti. Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan, ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa.

Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi tyynyllä hänen vieressään.

»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten milloinkaan enää tapaa sinua.»

»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen. Ja paitsi sitä…»

»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli langetettu.»

»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta ystävästäsi!»

»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit. Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit perinnöllinen ruhtinatar.»

»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan, täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena, arvelen minä.»

»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan. Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»

»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah, kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»

»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi sinut jätti.»

»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut…»

»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!… Paroni ei myöskään ollut hullu, ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat… Mihin on joutunut… Etkö sinä koskaan opi…?»

Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan minullakin työtä. Joka päivä jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»

»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin…»

»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»

»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui huoneeseen musta villakoira edellään.

»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään…»

»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.

»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa…»

»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä niin paljon aina. Hyvästi!»

Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle. Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.

»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! — Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies, mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»

»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»

»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan, että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»

»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»

»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»

»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»

Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.

»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta asiaansa?» sanoi Roma.

»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan. Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti. Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä olisi kauheata tytöllekin!»

Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin tyynet ja vakavat.

»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä — jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän tiesi nyt tehtävänsä.»

»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään isän vieressä.»

Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.

»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan, laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän, 'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'

»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos jotenkuten.»

»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta. Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle. Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»

»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle, ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle. Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta. Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»

Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni. Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — Ora pro nobis!

»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni…»

Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. Ora pro nobis! Ora pro nobis!

Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.

Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli saanut edellisenä päivänä.

»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin? Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät, sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.

Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. Jättäkää hänet yksin minun huostaani.

P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun seurassani!

Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»

IV.

Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista. Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille, syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.

»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»

Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin innokkaasti.

»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät — parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»

Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin, toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja hänen pienet silmänsä välähtivät.

»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän, että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun välille. Ei, älkää istuko takana. Te ette tietysti välitä huomiosta — olettehan niin tottunut siihen.»

Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului kuiskauksia, vieläpä nauruakin.

Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.

Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan. Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa, ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat olevansa.»

»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —
Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»

»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet illalliselle… Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana, herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa olevia naisia.»

Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus … Me sanomme häntä Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta vuotta vanha…»

Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.

Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat, jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu, tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.

»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.

»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy paremmin», vastasi Davido Rossi.

»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta — kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme suuria naisia.»

Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.

Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra, sotaministeri, prinsessan aitioon.

»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.

»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä — aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»

»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme Simson kohta tulee tekemään?»

»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä ymmärrän», sanoi kenraali.

»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä — mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja lehmän.»

»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»

»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten. Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»

Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä, mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.

Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen, synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.

Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.

Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin paljon.

»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila, Raha-asiain ministeri — Donna…»

Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä, ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.

»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»

»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys, ystäväni!»

»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on toivonut käsiinsä.»

Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.

»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin
Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»

»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»

Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa, kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on huomatuin tyttö Roomassa!»

Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli lempeän äänen sanovan:

»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun kanssani hetkeksi.»

»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.

»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja nauroi sekä hyräili:

»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään… Ja hän hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»

Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui yhtämittaa.

Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.

Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat, ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja inhimillisiä intohimoja.

Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen ilme.

Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja siitä johtui pieniä kohtauksia.

»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita naisia», sanoi Don Camillo.

Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja vuoroin maistellen kahviaan:

»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö meidän päivinämme.»

»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä…»

Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia, häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.

Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen. Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi viikkoa joka toinen kuukausi.

Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille, mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa keskustelua.

»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella pilviä tälläkin hetkellä.»

»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don
Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.

»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai kasvatuksensa», sanoi prinsessa.

»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»

»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi prinsessa. »Herra Rossi!»

»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»

Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja molemmat herrat loivat katseensa alas.

Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää, nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin rohkeuden ja voiman tähden.

Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:

»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan, etten ole syönyt mitään tänään… Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni, ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»

Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit mustassa koristeessa.

Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»

Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären luo.

Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät säikkyivät ja huulet vapisivat.

»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!» huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»

»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen? Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki! Olen tukehtumaisillani! Nattalina…»

»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse aitioon ja hyväksyi kaiken.»

»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän ikinä näyttäisi sitä. Mutta minä näen sen ja sanon, että sinä olet kiittämätön ja typerä.»

Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi keskeytymättä:

»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin joudun?»

Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti, ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.

»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»

»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain ulkonainen kuori säilyy.»

»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin koira tappelee luupalastaan.»

»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut.
Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on…»

»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei ollut ollenkaan sellainen.»

»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»

»Voi minun päätäni! Minun päätäni!… Marttyyri tosiaankin! Sosialisti ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»

»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella minulle mitään pahaa hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»

Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.

»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki… Nattalina…» huusi kreivitär, mutta Roma oli mennyt.

»Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista. Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!

P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että
D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»

VI.

»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»

Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas, yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»

»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!… Pelkään, ettei teillä ollut hauska eilen illalla?»

»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»

»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille, Euroopan cavaliere serventenä, joka riippuu kiinni toisten valtioiden liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten huomaatte… Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»

»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua siellä.»

Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt mitään eroa.

»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»

Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys hänessä oli teennäinen.

»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota olet taivaatta'.»

Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat kääntyivät totisina pois.

»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»

»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa, joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati, tapahtukoon tinun tahtoti'…»

»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»

Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle pohjattoman kuilun.

Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.

»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani työtuulella», sanoi Roma.

Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi ja torui palvelijaa.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana, joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.

Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen salassa!

Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä kasvattipoikaa.

Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.

»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias…»

»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille, melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»

»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon portailla.»

»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta jonka henki nyt taas eli.»

»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään. 'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»

»Eikä hän unohtanutkaan… ei voinut unohtaa… tarkoitan… Ette ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö värähtelevällä äänellä.

Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase putosi Roman kädestä.

»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen puotiin.»

Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos ikkunasta.

»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»

»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja sitten… hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»

»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal
Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma
Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista
vuoden vanhana'.»

»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.

Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta. Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä…

Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti.
Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen.
Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain
oman sydämensä sykinnän.

Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä — kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.

Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:

»Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta. Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä. Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin, mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi. Kukahan lienee ollut hänen isänsä? Sen saamme kohta nähdä.

Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa
nykyään, että tuskin voin lukea sitä.

VII.

»Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma, ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan sekin lienee?

Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen
Brunolle postiin vietäväksi.

Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.

Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä, mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.

Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär, muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli niin suloista. Se oli niin viehättävää.

Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän…

Seuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi kiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt? Olivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi tahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.

Bruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti kokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on hänellä yllin kyllin työtä tietysti.»

»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä mallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»

Mutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla ollut sen parempaa selitystä.

»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole aikaa hukata.»

Brunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään itselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä ihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.

Tuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli kulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän nyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido Rossille vastenmielistä.

»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään muuttui synkäksi ja kolkoksi.

Hän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi kävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion portille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi ja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea ja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä ainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän alhaalta päin.

Se oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut Romaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi mies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän kääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus, jota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen verensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja sitten hän seurasi häntä etäältä.

Se oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman ikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät kiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui hitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma yritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken perästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi kaksitoista.

Kun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen kasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä, sillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet lauloivat ylistyslaulua.

»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna hän ahdisti Brunoa.

Bruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan kuin härkä nähdessään kiviaidan.

»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä, joiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei saa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»

»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi sille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»

»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra Rossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu kodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»

»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi autiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin viisituhatta miestä toverikseen.»

Voi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi vaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:

»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista' maailmassa, Bruno.»

»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että kipinät lensivät.

»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti viisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»

»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä hiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»

»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»

»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä enää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»

Brunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren siveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein suudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.

Myöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä. Lamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo selvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti varjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona saattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti mielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.

Mutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua eikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa luokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla on teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette, että joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä. Kuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille jotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan suoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy minun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten jonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme olla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta ettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen? Kirjoittakaa!»

Hän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni maata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä alle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja kuulen sen, ja sitten…»

Se oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa hehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.

Seuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä tapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan, että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla mukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo tulla myöskin…»

»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan ammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo, että tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman joukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen selittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta ei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin suurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla toimeen…»

»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta», sanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan Gorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien tyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä vanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»

Kolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira juoksi haukkuen hänen vieressään.

Kun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa oli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän astui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja rupesi sitten lukemaan kirjettä.

Kun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli
Roma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.

»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan häntä!»

»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte oven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi karkuun!»

Mennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt tulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä hän on ollut.»

»Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. on kuollut, Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse. Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat kiitosta!

Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että olemme oikeilla jäljillä.

Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas, jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää päivänpaistetta, kun Roma on poissa!

Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!

Kun vaunut kääntyivät Piazza Navonalle, repi Roma kirjeen palasiksi ja heitti sen ulos ikkunasta.

VIII.

Roman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan garibaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi läpi koko talon.

»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka eivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet, Giuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi! Tasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän talon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta ja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi, kaksi, kolme, nyt se tulee!»

Sitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen miehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on täällä taas!»

»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen kynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen riehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.

Davido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja suutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti, ja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.

»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja kuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco? Olenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin tosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän oli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»

»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin varmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä niitä.»

Bruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita, koska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut vienyt perille erästä pyyntöä.

»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut ujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi:

»Ei, ei! Minulla on vain lyhyt asia. Se on», hän kääntyi Davido
Rossiin, »että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla, ja Don
Camillo pyysi kysyä, tahtoisitteko ratsastaa…»

»Ratsastan prinsessan kanssa! Mutta ei ole välttämätöntä seurata koiria koko ajan, ja ehkä kotiin tullessa…»

»Kuinka hauskaa! Muuta asiaa minulla ei ollut, joten…» Hän oli lähtevinään, mutta Davido Rossi sanoi:

»Astukaa sisään», pyysi hän, ja heittäen sormisuukon pojalle Roma seurasi Rossia vierashuoneeseen.

Kun hän palasi, oli hänellä kädessään pieni pitsinenäliinaan kääritty käärö. Nenäliina putosi hänen kädestään, kun hän avasi sen, ja Roma huomasi heti, että se oli hänen omansa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa hetkiseksi, ja Rossi näytti olevan hämillään ja hermostunut.

»Pelkään että tämä on teidän», sammalsi hän. »Te taisitte pudottaa sen, kun olitte täällä viimein. Minun kai täytyy antaa se takaisin…»

»Ei, ei! Erehdytte», sanoi Roma, mutta hänen hermonsa värähtelivät ja hänen verensä kiehui.

Davido Rossi pani nenäliinan povitaskuunsa ja ojensi pienen valokuvan, joka oli ollut siihen käärittynä.

»Me olemme puhuneet niin paljon vanhasta ystävästäni Rosellista, että otaksuin teidän mielellänne näkeväni hänen kuvansa.»

»Tässä se on», sanoi Davido Rossi antaen Roman käteen sen englantilaisen kuvan, joka tavallisesti riippui hänen vuoteensa yläpuolella.

Roma otti sen kiihkeästi ja katsoi siihen kauan. Hänen huulensa vapisivat ja silmät kostuivat. Oli hetken äänettömyys, mutta sitten hän virkkoi äänellä, joka koetti pysytellä tyynenä:

»Kuinka kauniit kasvot! Kuinka kunnianarvoinen pää! Oliko hän tämän näköinen sinä päivänä… Kensal Greenissä?»

Hän ei voinut enää hillitä liikutustaan, vaan kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän hengitti syvään, katsoi Davido Rossiin kyynelsilmin ja hymyillen kesken kyyneliään virkkoi:

»Hän oli teidän ystävänne ja hän… hän rakasti minun pientä kaimaani.»

Davido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi, virkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:

»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli varmaan isistä parhain, mutta tyttö…»

»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento… Eikö hän ollut hiukan itsekäs?»

Roman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa värähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei uskaltanut enää.

»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian parhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä hänellä oli ollut… jos nimittäin tyttö olisi elänyt…»

»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt hänellä, ja minä olen tyytyväinen.»

Donna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja selittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen.

Davido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä oli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla, pisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:

Tuolla siunatulla äidin vaistolla, joka oli herännyt Romassa, hän käsitti pojan heti ja huusi: »Mutta jos minä olisin mies, niin tahtoisin.»

»Hurraa! Tässähän on piano!» sanoi Roma istuen soittokoneen ääreen.
»Mitä minä soitan sinulle, Giuseppe?»

Pojasta oli samantekevää, kunhan vain oli laulu, ja pää kallellaan Roma oli miettivinhän, mitä soittaa. Vihdoin hän rupesi soittamaan juuri sitä, mitä hän alusta alkaen oli aikonut.

Se oli tuo vanha »Brittiläiset sotilaat», ja hän lauloi yhden säkeistön. Sanat hän lausui lapselliseen tapaan, ja poika rupesi heti paikalla marssimaan nuotin mukaan. Davido Rossi seisoi uunin vieressä pää kääntyneenä tuleen päin. Roma katsahti vuoroin kumpaankin.

Mutta äkkiä hän huomasi, että Davido Rossi katsoi häneen uunin yläpuolella olevasta peilistä, ja pidättääkseen kyyneliään hän rupesi nauramaan, ja laulu loppui.

Samassa avautui ovi, ja koira juoksi haukkuen huoneeseen. Sen jälestä tuli Elena, joka sanoi:

»Seurasi herra Rossia, tarkoitatte. Hän on varastanut minulta koirani sydämen», sanoi Roma.

»Ja se hänestä tuleekin — hän saa tulla minun portinvartijakseni kerran», sanoi Roma, ja Giuseppe oli raivoissaan ilosta, kun taas Elena ajatteli itsekseen: »Mitä ilkeitä valheita ihmiset hänestä ovat kertoneet — etteivät häpeä!»

»Ei minun tähteni», sanoi Roma. »Minä lähden heti.» Mutta vaikka äiti ja lapsi poistuivatkin, ei hän vielä lähtenyt. Tietämättään he lähenivät toisiaan yhä enemmän pimenevässä hämärässä, ja heidän äänensä hiljeni melkein kuiskaaviksi kysymyksiksi ja vastauksiksi. Halu puhua taisteli Roman sydämessä vaitiolon sulon kanssa. Mutta kauan hän ei voisi vaieta.

»Olen ajatellut paljon sitä juttua, joka kerrottiin teille Lontoossa — Roman kuolemasta ja hautauksesta tarkoitan. Ettekö ollenkaan epäillyt sitä vääräksi?»

»Ettekö koskaan arvellut, että joku omaksi hyödykseen oli keksinyt tuon jutun hänen kuolemastaan, vaikka hän vielä oli elossa?»

»Kuinka se oli mahdollista? Kuka tahtoisi tehdä rikoksen köyhän tohtorin tyttären tähden — köyhän Elbaan kartoitetun maanpakolaisen tähden.»

»Te siis vasta myöhemmin saitte tietää, että tuo köyhä tohtori oli suuri prinssi?»

»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle asialle…»

»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut — että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»

Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:

»Ettekö tahtoisi kutsua minua Romaksi ja ajatella, että minä olen teidän pikku ystävänne?»

Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja neuvoillaan.

»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi, Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m. sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja vastaan — ja se on oikeassa!»

»Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin jätän sen. Teidän

P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen.
— R. V.»

IX.

Oli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi hohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin edustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä hevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin, valkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin saappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle. Useissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin kulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä täällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.

Amerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden vaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja kultaan.

»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on täynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.

»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa välinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten muuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia. — Nämä maat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman aateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo kauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla maat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois köyhille.»

»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä, eikä valtio tunne heitä.»

»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa — mitä he palvelevat?»

»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset arvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille rahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on aina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on joka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin päin.

»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole vakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman kohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä yhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»

»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa, Saksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on olemassa etuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo haaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»

»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään vaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»

»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä on tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa vastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on vallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin ensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli suuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään Caesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja jakavat yhdessä valtaistuimen.»

Amerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi ääntään ja sanoi: »Tuolla!»

»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan puetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»

Amerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo vallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on jokaisessa heissä.»

»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna
Romaan kaikesta huolimatta.»

Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin koskaan.

Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä iloisesti.

»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin teidät punaisessa takissa, kenraali.»

»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa minun harmaille hapsilleni!»

Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen jäännöksiä.

Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa. Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa, metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.

Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni, kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.

»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta tänään hän on hurmaava.»

Pikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät herrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.

Sillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla hän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen, jolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen tallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko kannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.

Kaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi kevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman vieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset kaapivat maata, ja kilpailu alkoi.

Ensin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes tuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään. Hän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi ja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti hevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.

Metsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen neljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet väristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti yhdellä ohjaksella.

Mutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle paikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen niskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle. Hevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana hetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.

Roma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen sanoen:

»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut tehdä, Donna Roma.»

»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi oppia!» sanoi englantilainen.

Ja sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn lisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut semmoiseen.»

»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä
New-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»

Sillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista kettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen koirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.

Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon kohteena, makasi maassa kuolleena.

Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.

Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia askeleita jälessä.

»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä nelistää!»

»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin poissa.

»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen. »Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät palaa enää.»

Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli, ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta. Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he toistensa silmiin ja nauroivat.

»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta kotiin», sanoi Roma.

»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan, »ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»

»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.

»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan maisemaa.

»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.

Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille hintaluettelon.

Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen, että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.

Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he tilasivat päivällisen yhdessä.

»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä! Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.

Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.

»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja täällä», sanoi Davido Rossi.

»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi
Mooseksen kaislikosta!»

»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa hymyillen.

»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla
Eevaa?»

»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja unohtanut palata takaisin aamulla.»

Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta siinäkään asiassa.

»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!» Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»

Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa», kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.

»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi», ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.

Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he eivät siitä välittäneet.

»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido
Rossi.

Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:
»Unohdin vallan!»

»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä elämän viini oli noussut hänen poskilleen.

Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.

He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.

»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin, ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»

»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja saitte hänen viinitarhansa.»

»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme», sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa hymyä:

»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»

Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»

Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia, teidän armonne.»

»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»

»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»

Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää.
Hyvästi!»

Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.

Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet.

»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.

He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni. Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan. Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.

»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta ette sitä tehnyt!»

»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»

Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»

»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido
Rossi ei vastannut.

»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»

He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen — satakielet harmaissa puissa.

Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin tavoin.

Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.

Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä
Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.

Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.

»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille kaikki.

»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin… että ehkä hän oli toinen… ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta…»

Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.

»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.

Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.

Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja taivas loisti kultaa.

Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät puhuneet mitään.

Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria. He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he jatkoivat matkaansa.

Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.

Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille, sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi punastuen ja hymyillen:

XI.

Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä huoneeseen.

Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.

»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:

»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»

»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.

»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani, ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta alakerrassa.»

»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni — sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»

»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen kanssaan, että menisit sinne?»

»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen kanssaan, hyvä neiti?»

Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen pyhimysarkkuun hän sanoi:

»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes palvelijaa kanssaan!»

»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On olevinaan puhdas ja jalo!»

»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, — kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen, mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»

»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään, jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!» Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani kätensä oven kahvalle.

»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär. »Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.' 'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia…?»

»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»

»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»

»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»

Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui takaisin tyynyilleen.

»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen sinua…»

Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.

Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset, mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.

Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.

Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua. Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.

Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.

Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan, kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne hänenkin? Kuinka omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella. Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän, Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän oli yksin hänen kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua, väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä, lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?

Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat, kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto, ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi hiljaisessa yössä.

Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään, puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.

Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat, myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten Rooma, heräsi.

Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi huoneeseen.

Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi: »Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!

Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.

Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön, pahentunut ilma.

Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen avata se? Hänen täytyi, täytyi!

»Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle! Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!

Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel, lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi ei ole Davido Rossi, vaan tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta elää Italiassa. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista — hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!

Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle… pitäkäämme häntä kiinni… jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet…»

Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta. Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.

»Minä en tahdo jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en häntä petä! Minä pelastan hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta… minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»

NELJÄS OSA.

DAVIDO ROSSI.

Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja talossa oli aivan hiljaista.

Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »Koiton» toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.

Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.

»Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille. Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä ei voi sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka innokkaasti odotan. — Kiireessä

P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta, niin olen hyvin tyytyväinen.

P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri minä työnsin Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni! Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista, täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.

P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä, jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani — täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä, joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän suloisesta, jalosta köyhyydestään.

Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän täytyy tulla! Minä käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen, joka pidättää Teitä.

Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi syntynyt.»

R.V.»

Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta, ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.

Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain sanottavaa.

»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»

Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.

Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon suusta:

»Sanovat?… Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja jos se oli totta mitä hän sanoi, niin…»

»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»

»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä. Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»

Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas äskeiset sanansa:

»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään… ja kuukausi on kulunut ja…»

»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin, taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen kodissa.»

»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua noin minulle?»

»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista, että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla. Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua: mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne yhteen.»

Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti nauraa katkerasti.

»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla. Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti.. Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi? Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»

Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan ja katkeraa nauruaan.

»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»

»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa keltään.»

»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni, sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.

»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut loukkaamaan tuota neitiä?»

»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista, ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»

»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat minut panettelemaan häntä.»

Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän koetti nauraa.

»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö liian pitkälle, Davido Rossi.»

»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi kaikki pyhät! Epäluuloa!»

»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»

Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi auringonpaisteessa.

»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen. Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»

»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän niitä.»

»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.
Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»

»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä, kun olitte pieni poika Lontoossa?»

»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli kuollut ja haudattu.»

»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä?
Antakaa anteeksi, herra!»

Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:

»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan häntä.»

»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata teitä ja nauraa teille?

»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui kynään.

»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki nyt lopussa.»

»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»

»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»

»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua yksinäistä polkua.»

II.

Yö oli kulunut pitkälle, ja kaupunki oli hiljainen, kun Rossi vastasi
Romalle.

»Rakas Roma! — Teillä ei ole mitään kaduttavaa siinä suhteessa, mitä minä olen tehnyt tai koettanut tehdä. Se oli tarpeellista, ja jos rangaistukseni olisi ollut sata kertaa kovempi, en suinkaan sitä valittaisi. Paitsi teidän toivomustanne minulla oli toinenkin syy, salainen syy, ja jos olisin katolilainen, niin ehkä minäkin tunnustaisin, vaikken odottaisikaan rangaistusta. Nähtävästi kaikki on käynyt hyvin, sekä Teidän että minun suunnitelmat, nyt kun jäljet minun loukkauksestani Teitä kohtaan ovat hiukan poistetut ja oma päämääräni jossakin määrin saavutettu. Ja nyt huomaan olevani asemassa, jossa velvollisuuteni sekä Teitä että itseäni kohtaan vaatii, että lopetan meidän seurustelumme.

Kuten sanoitte, työni odottaa minua. Julkinen toiminta vaatii joka hetken, eikä aikani ole enää omani. Mutta minä en olisi rehellinen enkä tunnustaisi omia tunteitani, jos sanoisin, että se on ainoa syy meidän eroomme. Siihen on toinenkin syy, jota en voi selittää niin suoraan kuin tahtoisin. Kirjeenvaihtoni postitse ei ole koskaan ollut varma, ja vaikeata, melkein mahdotonta on lähettää kirjettä kädestä käteenkin, koska palvelijoihin ei voi luottaa, ja siksi Teidän tähtenne en uskalla selittää.

Emme voi olla ystäviä siitä syystä, että minä rakastan erästä henkilöä, joka on Teille liian läheinen, ja siksi että tuon henkilön ja minun välilläni on esteitä, joita ei voi voittaa. Se tekee minulle kunnianasiaksi, että Te ja minä emme näe toisiamme enää. Jokainen käynti Teidän luonanne todistaa yhä selvemmin, etten voi niitä enää jatkaa, vaan minun täytyy luopua niistä kokonaan.

Kiitos, tuhat kertaa kiitos niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Ei ole Teidän syynne, että minun täytyy koettaa peittää unhoon niiden muisto. Tämä ei tarkoita sitä, että me emme voisi kirjoittaa toisillemme, jos syytä sattuu ilmaantumaan. Ajatelkaa minua veljenänne — veljenänne, joka on etäällä — ja jonka voi kutsua silloin kun tarvitaan. Ja olkaa varma, että tulen, jos kerran kutsutte.

Tätä en sano ajattelematta enkä myöskään miettimättä, mutta minun täytyy vastustaa kiusausta, joka käskee minua menemään Teidän luoksenne nytkin, vaikka ensimmäisten käyntieni syitä ei enää ole olemassa.

Se, mitä sanotte tärkeistä asioista, saa minut ajattelemaan, että olette saanut tiedon jostakin, joka koskee minua ja vallanpitäjiä. Mutta kun mies on elänyt koko ikänsä äkkijyrkänteen reunalla, ei hän huomaa uhkaavia vaaroja, ja minä pyydän, että ette olisi levoton minun tähteni. Tuo kaikki on vain palanen sitä vaaran ilmaa, jota aina olen hengittänyt — jäätikkö, jossa aina olen liukuillut — ja »ellei se nyt minua tapaa, tapaa se myöhemmin — aina täytyy olla valmis». Hyvästi! Taivas Teitä siunatkoon! Teidän D.»

III.

Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta varten.

He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia. Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.

Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista… Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan. Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään liiaksi.»

Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.

Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi tuli ulos.

Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi, muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä. Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.

Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen. Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.

»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma. Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»

Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.

»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden, ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»

Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa odottaessa alkoi lukea:

»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja paha.

»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi, ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.

»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja valheellista kuusi tuhatta vuotta.

»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»

Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja
Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.

»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän, »koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain vihollisillemme.»

Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen hiljaisuus.

»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa oikeudenmukaisesti.

»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.

»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen lopulliseksi hyväksi.

»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta pahasta tulee häviämään.

»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on rakkaus.»

Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.

»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden, hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana. Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin käytännöllinen puolensa.»

»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja sotapalvelusta vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää uskollisuudenvalaa vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.

»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve vaatii.»

Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi, mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.

»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi, että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette, mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä, ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka maailmaa hallitsevat.»

Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi jatkoi yhtä vakavasti.

»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty. Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki. Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi, ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»

Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista nousi seisoalleen.

»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua kalpeana ja kasvot värähdellen:

»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena», sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään käytännöllistä voimaa eikä arvoa. Silloin meille sanottiin, että kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen velvollisuus hävittää se. Nyt meille sanotaan, että luonnon laki toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»

»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa, uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta, yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet, ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»

»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä? Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi, että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa, kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää hyvänänne nyt, mitä saitte!»

Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin vastalauseisiin.

»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää sen.»

Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli säilyttänyt kylmäverisyytensä.

»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä loukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»

»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia, että hyvää ja puhdasta naista loukataan.»

»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta hyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen lausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»

Bruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti ajatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret potkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi jymähtäen lattialle.

Nyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta värisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.

Bruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa, aivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi, kalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti Luigin luo ja nosti hänet ylös.

»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän on saava rangaistuksensa.»

»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa veitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni. Pyydän teiltä anteeksi.»

Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin luo ja tarjosivat ääneti kätensä.

»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»

Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.

»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä saa häntä sanomaan sanaakaan.»

»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne, mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»

Elena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen tarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.

»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin teille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne vähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että ihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua. Ottakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten parin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät ole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni… Ettekö muka ole nälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla hoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin itse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin, tulkaa nyt laupeuden nimessä syömään… Se on oikein! Buona sera!»

IV.

»Rakas D.! — Teidän kirjeenne saattoi minut mitä hurjimpaan kiihtymykseen ja hämmästykseen. En ole tehnyt mitään työtä koko päivänä, ja kun Black hyppäsi syliini huutaen: 'Lähde toki kävelemään, tyttö-kulta!' tuskin ymmärsin haukkuiko se vai puhuiko se.

Olen kovin pahoillani, että hauska seurustelumme on keskeytynyt, mutta ettehän tarkoittane, että se on kokonaan lopetettava? Te ette saa tarkoittaa mitään sellaista, muutoin itken silmäni punaisiksi, vaikka niiden pitäisi loistaa ilosta.

Vaikka en minä ymmärrä, miksi niiden pitäisi loistaa ilostakaan, kun näen että te puhutte niin kovin epämääräisesti eikä minulla ole oikeutta ymmärtää mitään. Ellette voi kirjoittaa postitse ettekä lähettää kirjeitä palvelijain mukana, jos minun palvelijani F. on Teidän vihoiksenne ja Teidän asuintoverinne B. on minun viholliseni, niin siinä on aivan kyllin syytä Teille itsellenne tulla tänne keskustelemaan suullisesti asioista. Tulkaa heti. Minä käsken! Näin tärkeässä asiassa sisarella on varmaan oikeus käskeä.

Sisarena minun tietysti pitäisi iloita siitä uutisesta, jonka kerroitte minulle. Minä olenkin iloinen! Mutta koska olen Eevan tytär, on minulla oikeus olla utelias. Minä teen nyt muutamia kysymyksiä.

Te sanoitte, että minä tunnen tuon tytön ja että hän, onnetonta kyllä, on hyvin läheisessä suhteessa minuun — kuka hän on? Tietääkö hän, että Te rakastatte häntä? Onko hän kaunis? Onko hän suloinen? Sanokaa minulle yksi alkukirjain hänen nimestään, yksi ainoa vain, niin olen kiltti. Minä tiedän niin vähän, etten voi tyytyä ennenkuin saan tietää hiukan enemmän.

Te puhutte esteistä ja sanotte, että ne ovat vakavia ja voittamattomia. Se on hirveätä, mutta ehkä se on vain sitä, mitä runoilijat nimittävät »rakkauden julmaksi hulluudeksi», aivan kuin julmuus ja hulluus olisi mikään syy, jonka vuoksi pitäisi paeta rakkautta. Tai ehkä nuo esteet ovat olosuhteissa, mutta siinä tapauksessa, jos tyttö on oikea, hän varmaankin suostuu odottamaan, kunnes nuo vaikeudet ovat voitetut, tai on onnellinen saadessaan jakaa ne rakastettunsa kanssa. Tai ehkä — se on kamala ajatus — ehkä on olemassa kaksi naista, ja kun rakkaus vetää toiseen, vetää velvollisuus toiseen. Siinä tapauksessa pyydän Teitä tarkasti punnitsemaan mitä teette. Velvollisuus on ankara tyranni, joka on murtanut useamman elämän kuin itse rakkaus.

Katsokaa, kuinka minä puhun tuntemattoman sisareni puolesta! Se on hyvin kaunista minun puoleltani, vaikka ette edes ole sanonut kuka hän on, vaan annatte minun itse koettaa saada selville, miellyttääkö hän minua. Mutta miksi ette anna minun auttaa Teitä? Tulkaa heti puhumaan siitä asiasta minulle!

Kuinka turhamielinen minä olenkaan! Silloinkin kun tarjoan apuani kaikuvalla äänellä, jähmetyn pelosta erään asian tähden, jonka Te ymmärrätte paremmin kuin minä. Ehkä tuo nainen, josta puhutte, ei ansaitse Teidän ystävyyttänne eikä rakkauttanne. Voin ymmärtää, että se olisi voittamaton este. Te olette niin korkealla ja Teillä on työnne, pyrintönne kansanne hyväksi ajateltavana. Ja ehkä se on vain turha unelma ja pettävä mielikuva, että lempi nostaa naisen sen miehen tasalle, joka rakastaa häntä.

Ja siinä voi olla jokin erehdys — vakava erehdys. Me emme rakasta siksi, että meidän tulee rakastaa, vaan siksi, ettemme voi sitä vastustaa, eikä ole mitään niin hirveätä kuin miehen ja naisen erilaisuus siinä, kuinka maailma tuomitsee heidän käytöstään. Mutta minä hapuilen aivan pimeässä enkä löydä mitään valonsädettä. Ettekö tahdo luottaa minuun? Luottakaa nyt kumminkin!

Paitsi sitä minun pitäisi puhua muistakin asioista. Muistatteko, kun kerroitte minulle ajaneenne ulos sen M:n? Seuraus oli, että hänestä tuli vakooja, joka lähetettiin Englantiin. Hän on urkkinut Teidän elämäänne ja näyttää saaneen selville yhtä ja toista. Joka päivä odotetaan lisää uutisia häneltä, ja ellette Te tahdo tulla minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne huolimatta kaikista kielloista.

Huomenna on parlamentin avauspäivä, ja minulla on lippu
hovilehterille, joten Te saatte nähdä minun leijailevan jossakin
Teidän yläpuolellanne pitsien ja hajuvedelle tuoksuvan ilman seassa.
Hyvää yötä! Teidän pimeässä vaeltava sisarparkanne

Seuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten käyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan avajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:

»Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja jalot.

Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä. Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin olla.

Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi, ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme yhdessä.»

Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen, eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär, tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa ja siinä tilassa, missä olen.

Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni ainoasta ilosta ja onnesta.

Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni, sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää. Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä, ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.

Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta, joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä en saa enempää hänen tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata häntä enää.

Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte. Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»

Kirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei sen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.

VI.

Päivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi. Hänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja koko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä. Karabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla tyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat olivat täynnä kasvoja.

Sotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä kuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät päässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista astui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen kirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden saapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan parlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.

Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.

Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan ympäri, ja katto oli lasista.

Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään, mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.

Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin teatterissa tai tanssisalissa.

Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi. Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi aivan äänetönnä seisomaan.

Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa, eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli sitten useiden naisten ympäröimänä.

Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät tuskalliseen hymyyn.

Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan. Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.

Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan. Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein kaunokielisiä.

Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti
Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin
vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.
Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.

»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se aina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka antoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas, ja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli vapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme ulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan voimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa tulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä menneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen, joka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»

Tämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja heiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.

»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on minun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa. Parlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan Italiassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä pirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen järjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet rikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia henkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä. Hallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden, ja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän uudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja hallitsemisen korkean velvollisuuden.»

Vielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen, ja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili tuskallista hymyään.

»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt seuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden kylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin kansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy kiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.

»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti hyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien kesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen järjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa. Yhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat uskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa, joka on valtiollisesti hävittävää laatua.

»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä ja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän säädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten yhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee tuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen kimppuun.»

Entistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen sekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli alkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen anomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.

Kun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan mennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin ja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!» ja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes kuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt kaksitoista minuuttia.

Sitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa. Parlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden kevyt nauru kuului ympäri salia.

Davido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut, että kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt häneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi pääsevänsä pian pois.

Väliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän koetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä hän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.

»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa värähtelemään.

Hän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli loisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan katseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että seuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä kyynelillä.

Väkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet odottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt sitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä ja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta arpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille numeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka monta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.

Davido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan sivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat Kvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella ratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien Päällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana, joten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta ja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat tavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa puvuissa.

Davido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään tuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä se kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on kansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen valtaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan miekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua elämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti, vaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori kuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala, vietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.

»Koiton» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella. Se oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla, latomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli siellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja päiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.

Hänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni, epäluotettavan näköinen mies.

Rossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin päivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Semmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja kajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan alennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki, olisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.

Nuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin kirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä, kuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän oli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja hävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä turvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen hallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa ministereitä ja valtaistuinta.

»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki kuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän asemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se, joka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset rajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken, mikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on välttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.

»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.

»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä. Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta — osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.

»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä tänäkin päivänä pakanallinen.»

Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen syrjään, nosti katseensa sanoen:

Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta. Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.

Davido Rossi sanoi itselleen, että hän oli valmis. Tästälähin hän antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään, miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään — ei edes… mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!

Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»

»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse tavata teitä.»

»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan salainen.»

VII.

Toinen oli parlamentin presidentin kiertokirje, jossa parlamentti kutsuttiin kokoon ylihuomenna valitsemaan virkailijoitaan ja vastaamaan kuninkaan puheeseen.

Toinen kirje oli Romalta, ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla, hätäisesti piirretyillä kirjaimilla. Davido Rossi. Rossi avasi sen hermostuneesti.

»Rakas ystävä! — Kyllä tiedän! Kyllä tiedän! Kyllä tiedän, mikä se este on. B. antoi minulle pienen viittauksen siitä viime viikolla, kun niin mielelläni olisin tahtonut tavata Teitä, ettekä Te tullut. Syy on Teidän järkähtämätön antautumisenne tehtäväänne ja julkiseen toimintaanne. Te olette niitä, jotka ajattelevat, että kun mies on antanut elämänsä työlle maailman hyväksi, täytyy hänen luopua kaikesta muusta — isästä, äidistä, vaimosta, lapsista — ja elää kuin pappi, joka hylkää kodin, rakkauden ja suvun, jotta muut saisivat nauttia niistä sitä enemmän. Minä voin ymmärtää tuon kaiken ja pidän sitä jossakin määrin ylevänäkin, varsinkin näinä aikoina, jolloin valtiomiehen elämä on tie, joka johtaa jos jonkinlaiseen valekunniaan.

Mutta minä en oikein luota enää siihen tulevaan sisareeni, huolimatta kaikista puolustuksistani. Te sanotte, että hän on kaunis — se on kyllä hyvä asia, mutta ei lisää hänen ansioitaan. Te sanotte, että hän on suloinen ja viehättävä — senkin ehkä voin uskoa. Mutta kun Te sanotte, että hän on jalosydäminen; pyydän nöyrimmästi hiukan epäillä sitä. Jos hän olisi jalosydäminen, niin hän varmaan tietäisi, että ystävyys on rakkauden varmin osa, ja suuren miehen ystävänä oleminen auttaa miestä eikä estä.

Hyvänen aika! Minkälaisena olentona hän Teitä pitää? _Cavaliere servente'_näkö, jonka toimena on palvella hänen armoaan yöt päivät? Minä epäilemättä ylenkatson tuota nuorta neitiä, jos hän odottaa ja toivoo sellaista. Ei, ei! Oikea nainen toivoo, että hänen miehensä on mies, jolla on miehen työ tehtävänä, miehen taakka kannettavana ja miehen voitto voitettavana, olkootpa ne minkälaatuisia tahansa ja vieköötpä ne hänet epätoivon syvyyteen tai ristin kunniaan.

Mutta ehkä minä olen liian ankara tuntematonta tulevaa sisartani kohtaan ja ehkä kaikkeen on syynä vain Teidän oma epäluottamuksenne häneen. Jos hän on jalon miehen tytär ja todella rakastaa toista jaloa miestä, niin hän myöskin tietää paikkansa ja velvollisuutensa. Hän tietää, että hänen täytyy olla valmis seuraamaan miestään minne tahansa ja jakamaan hänen kohtalonsa, elämään hänen elämäänsä, koska se silloin myöskin on hänen oma elämänsä.

Ja koska minä nyt taas alan puhua hänen puolestaan, niin sallikaa minun sanoa, että Te olette sangen yksinkertainen, jos otaksutte, ettei hän ole arvannut Teidän salaisuuttanne siitä syystä että Te ette ole mitään hänelle sanonut. Taivas varjelkoon! Miehet, jotka voivat saada naisen rakastamaan heitä hulluuteen asti, voivat olla niin merkillisen typeriä, etteivät he käsitä, että nainen aina tietää, rakastaako mies häntä vai ei, ja että hän voi sanoa päivän, tunnin ja minuutinkin, jolloin mies ensimmäisen kerran katsoi hänen silmiinsä ja rakasti häntä.

Ja jos tuo tuntematon sisareni tietää, että Te rakastatte häntä, niin olkaa varma siitä, että hänkin rakastaa Teitä. Oletteko ajatellut sitä? Uskallan panna tuhat yhtä vastaan, että hän rakasti Teitä ennenkuin Te edes uneksittekaan mistään rakkaudesta häneen, ja odotti odottamistaan kyyhkysen palaamista, jonka hän oli lähettänyt sydämenne merelle. Luottakaa siis häneen. Kuunnelkaa naisen neuvoa ja menkää hänen luokseen. Muistakaa, että hän ehkä kärsii yhtä paljon kuin Tekin tästä erosta, ja jos hän ansaitsee paljon paremmankin miehen rakkauden ja ystävyyden (mitä minä loukkaamatta hänen armoaan uskallan epäillä), niin sallikaa nyt hänen itsensä päättää tässä asiassa.

Hyvää yötä! Minä menen taas ylihuomenna parlamenttiin, koska olen ruvennut tuntemaan niin ääretöntä harrastusta valtioasioihin (ja valtiomiehiin), etten voi ajatella mitään muuta tätä nykyä. Onneksi on veistokuvani jo valmis, ja kivenhakkaaja (ei B. tällä kertaa) on kovassa työssä siinä.

Te ette tahdo kuulla mitään M:n toimista, ja kumminkin vakuutan Teille, että ne ovat hyvin vakavaa laatua. Ellen aivan erehdy, koetetaan yhdistää Teidän toimianne isäni toimiin, mikä tuntuu todellakin peloittavalta. M. palaa Roomaan, ja huhu kertoo, että täällä aiotaan ahdistaa erästä henkilöä, jotta saataisiin selkoa, kuka hän oikeastaan on. Ajatelkaa sitä edes hiukan, sitä rukoilen. Ystävänne

R.»

VIII.

Kello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista odotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja ajoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa, vilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka Rossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.

Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone, jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.

Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa, toinen aivan mustapukuista.

Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja vartalo ‒ se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta hymisi taas hänen korvissaan.

Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies, puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen patalakki, astui huoneeseen.

»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin hänelle vastapäätä ikkunaa.

Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen käytöksensä kohtelias ja sulava.

Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.

»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain», sanoi Rossi.

Vastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia Rossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat kevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin koko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin salaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus tuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies, joka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit tarvitsevat sellaista miestä.

»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman puhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen ei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään tarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»

»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies, joka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät pois?»

»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin lämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi, eikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen aineellinen menestys.

»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän puoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja vallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»

Davido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä kardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri hänen sormuksessaan kimalteli valossa.

»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi. Uudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin tähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja me molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»

Sitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista seuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja kouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.

»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki nuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet kirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta tai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana. Kirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja me emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin sodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden ja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka tahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat edullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»

»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta osaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin oikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»

»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian yksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle kirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään kunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja uskonnon kanssa.»

»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi alkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se ei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi teidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»

»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa käskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»

»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat. Te ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta te olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko Italian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä meidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan sovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte helposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata, ja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko hallituksen.»

»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista kokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»

»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui hänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan, ja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista palatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja poliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen pyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa vapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»

»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne parantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen herättämällä voimaan paavin maallinen valta?»

»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea muutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne Rooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että ikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala on määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän vakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton syntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma hallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman alamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain hyväntekijäin joukossa.»

»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä — vaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus kuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin turmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista tietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä valtakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon alainen.»

»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan mahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en olisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»

»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita vastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä ulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen juhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi että puvut olivat erilaiset.»

Kardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä punainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.

»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa erehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.

»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin uskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat arvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi, kun hän hoitaisi valtion asioita.»

»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista keisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan jumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa. Jos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy hänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää. Muutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on taivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa, joka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon. Sellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan paikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden epäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan takaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi sitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»

»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen on kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä parempi?»

»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi. »Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut seurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto on Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta epäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii itselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen maailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon, että vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä kamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»

»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi oikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla ei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»

»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta hallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on ihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten etuja.»

»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä isässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?» sanoi kardinaali.

»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon myöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan pitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton ylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin kuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää sielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan ihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole huonompi siksi, että hän ei ole.»

Kardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti, joka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.

»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa paavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se on tuleva.»

Kardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen kohteliaisuutensa voinut peittää.

»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin ja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta, kuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»

»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset purkaukset?» sanoi kardinaali.

»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin vetoamisiin.»

»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan, että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»

»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen, kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»

»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»

Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen mies hän ei koettanut peittää sitä.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan, kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»

»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»

»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»

Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.

IX.

Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa huolestuneen näköisenä.

Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä iltana lähetetty Procuratore del Re'lle, mutta tänä aamuna kello 11 kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.

»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista», sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.

Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle. Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.

»Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä. Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.

Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä, ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota uskaltaisin omakseni sanoa.

En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja, Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus? Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen — ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.

Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen, mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!

Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua? Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat yksinomaan miehen kannettavia!

Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä, maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen, ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista pyynnöistänne.

Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.

P.S. — En pelkää M:iä, ja tapahtukoon mitä tahansa, en liiku paikaltani. Roomassa on ainoastaan yksi henkilö, joka voisi todistaa siihen suuntaan, mihin viittaatte, ja hänelle voisin uskoa sydänverenikin.»

Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä. Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka, jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.

Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita, valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.

Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä, hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä, tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja supatusta.

Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi, ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon alkaneen.

Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija, astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.

Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein. Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä, että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin, että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan muutettaisiin.

Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää vastausta erityiskohtiin.

Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita. Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän vastustajiensa kanssa.

»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden, uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin voimiin.

»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä. Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»

Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:

»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta, jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää, että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»

Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti kelloaan, ja puhuja lopetti:

»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon, jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»

Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.

Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän sitten nousi ja sanoi:

»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan puheeseen.»

Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.

Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!» »hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä, päättävällä äänellä.

»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon, että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.

»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden ignis fatuus sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»

Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:

»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla, mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»

Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat. Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja puhuja jatkoi:

»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista, omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon. Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»

Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus. Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös, teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.

Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja värähtelevä.

»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys. Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa elämää kuin mitkään raakalaiset.

»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja, tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa — sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»

Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja ääni vavisten hän huusi:

»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta minä tiedän nuo asiat — katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus, joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta sitten: Paucis vivit humanum genus — ihmissuku on olemassa muutamien harvojen hyödyksi.»

Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista, joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.

Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja painettu vastaus hyväksyttiin.

Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.

Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.

Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut, vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.

»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän perästä.»

»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»

Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja istunto oli lopussa.

»Tulkaa Koiton toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi hän ja läksi sitten kotiin.

Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää kumarassa eteenpäin.

XI.

»Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää! En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.

Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä, niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen: 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'

Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle. Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä erottaa!'»

Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta, pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena, mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa yltään heti.

Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista, että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu! Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä. Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta. Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.

Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän. Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.

Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä, kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä, jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä, koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan ovat elämääni myrkyttäneet.

Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut, mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.

Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta.
Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä

R.»

XII.

Koiton toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä. Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.

Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan ystävistään kuin vihollisistaan.

»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa, Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden kansallisen hallinnon aatteen kanssa.

»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata on tehnyt maailman edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen täytyy joutua tappiolle nytkin.»

Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava hallitus olisi pelkkä ilveily vain.

»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi kaikki heidän työnsä.»

Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä, mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»

»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella oikeuksien puolesta.»

Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva. Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies, presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä sama vastustus.

Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä, että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.

»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä. Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»

Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.

»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän. »Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»

Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi punoittavana ja kiihkeänä:

»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin ulkopuolelle, kansan luo.»

Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja korotti ääntään huutaen:

»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja, hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja, talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä. Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta? Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat? Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»

Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.

»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä saamme kiittää asevelvollisuutta.»

»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin ei saa tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»

Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:

»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin… silloin, kautta taivaan, minä ammun!»

»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»

»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»

Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan. Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan ruumiillistakin uskallusta.

»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun teidän riveistänne ikipäiviksi.»

»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan jotain?»

»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»

»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä.
Huomennako?»

Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä mahdotonkin käy mahdolliseksi.

Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli huomattavasti peloissaan.

Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle vastustajaansa kuin hän itse halusi.

Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.

Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana revolveri kädessään.

Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi kiireestä kantapäähän.

Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen kätensä ampui kattoon.

»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»

Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi», huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»

»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että tästä lähtien elämäsi on minun.»

XIII.

Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi itseltään.

Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt hänet maanpakoon ja kuolemaan.

Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi voittaa sen.

Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.

»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.

»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne. Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»

Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia. He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on uskomatonta.

Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:

»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää salaisuuden?»

Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä. Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse pääministerille.

»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»

Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään taas.

Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu. Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.

»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.» »Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi sinut näin.»

Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.

»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä uudelleen.

Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso, jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.

»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua: kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne, sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa, ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?… Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»

Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä, jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!

Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja sanoi ääneen:

»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»

Aputoimittaja tuli Koiton toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana, ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.

»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä mukanaan.

Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija ajoi hänet pois sauvallaan.

»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että kyyneleet tippuivat.

Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.

Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa, että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä, tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.

»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan, jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.

»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi, ettei hän enää voinut johtaa heitä?»

Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana, murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan. Sieltä hän tahtoi hakea apua.

Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.

Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla Vatikaanin pronssiportin edustalla.

Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.

Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta kimmeltäen auringonpaisteessa.

Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat iloisesti mennessään sakaristoon.

Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden anteeksiantoja.

Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.

Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset, miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti kaikkia.

Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui eräs monsignor. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.

Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!

Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman pelko!

Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka ikävöi rohkeutta ja voimaa.

Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin, lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat varisseet heidän päälleen.

Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi sama epävarmuus taas.

Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?

Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo. Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten eikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa. Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.

Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja, ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset peukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.

Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema!
Ainoastaan kuolema!

Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole muita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?

Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki — mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!

Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema — ei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli tuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli Kristuksen sanoma!

Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.

XIV.

»Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.

Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.

Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä voittamattomia nyt kuin ennenkin.

Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan luoma — se on kuolema.

Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty, sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston henkäyksen.

Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti. Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun. Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.

Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.

Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa, ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.

Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua. Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se olisi väärin ja pahoin.

Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte, että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta, hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa, että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan tavata toisiamme enää.

Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen, kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin omani.

Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen, enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?

Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, se voi tulla huomenna tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan, kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.

En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.

Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä, oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia siitä!

Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia. Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet, joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt. Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin.

En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.

Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon Teitä, armaani! Hyvästi!

XV.

Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä parlamentinjäsenille pääkaduilla.

Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston, käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä. Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia vailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.

»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.

Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä syystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt parlamenttitalossa.

Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.

Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä oli kukka kuten tavallista. Questore (parlamentin järjestyksen valvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain kirjoitettu.

»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne tänään, lapseni?»

»Siksi että… totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta. Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»

»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.

»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?

»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.

Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja puhutteli häntä.

»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään. Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»

Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.

Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.

Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille. Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden lisäämiseksi.»

»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin, he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri, ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»

Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.

»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.

Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.

Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.

Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.

»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»

»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi protestejaan puhemiestä vastaan.

Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?

Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.

Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.

Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa — että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.

Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.

Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.

Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.

Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja katkerasti:

»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»

XVI.

»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin presidentin vastaanottohuoneeseen.»

Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä, kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.

Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.

»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.

Samassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui syrjään ja ministeri meni sisään.

Rossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa, jotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän olisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin vähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.

Toivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta, kun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.

»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän sairas? Onko hän parempi?»

»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna kätensä tohtorin käsivarrelle.

»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja melu ja…»

»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos olisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»

»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin…»

Paksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä värähti oudosta tunteesta.

»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi minuuttia sitten, ja nyt… Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta. Jumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»

Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.

Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle. Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan vaunuihinsa.

Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin murtunein mielin.

»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä, toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus? Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja minä olen ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan.»

Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, suurin, epävarmoin kirjaimin.

»Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja satutin myöskin sydämeni.

Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.

Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.

P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne tähden.»

XVII.

Ave Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas oli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja hän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin hän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta kevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.

Ovi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin kuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret tummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää tyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili Romaan.

»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä. Suihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet kutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä toivoisin teidän tulevan myös.»

»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.
Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»

Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet, posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?» ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:

»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»

Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään, ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.

»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»

»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat, että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti — »epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»

»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan poispäin.

»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma. 'Tapahtukoon sinun tahtosi.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa…»

»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa, ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi, että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.

»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän kirjoittaa.»

Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin selkämystä.

»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas. Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette suuttunut tulostani tänne.»

»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.

»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»

»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette sen heti.»

Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.

Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»

»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia. Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli ankaran poliisivalvonnan alaisena. Domicilio coatto'lla on oikeus ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä, joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja ulkomaailmasta.»

»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido
Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi
Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi
lähettää minulle sanoman.»

»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»

Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon, johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»

Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa
Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.

Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi surista.

»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle kuolevana viimeisen tervehdyksensä…»

Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä hengen.

»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»

Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi huimata.

»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»

Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi kuin äsken.

»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman ruumiin tyttäreni nimellä.»

Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen.
Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.

»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»

Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti rajusti.

»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä… Suuressa tuskassani kiusaa minua moni pelko… Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä päättänetkin tehdä… ole hellä lapselleni… Uneksin hänestä joka yö ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä… Hyvästi, poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija taivaassa.»

Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa. Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.

»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana, jolloin ensi kerran olitte täällä.»

»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle… tuolle tyhjälle asialle, te ajattelitte… isäni pyyntöä myöskin?»

»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä ole puhunut mitään. Miksi ette ole puhunut?»

»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille, millainen mies hän on.»

»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut käyttää erästä henkilöä teitä vastaan…»

Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:

»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette! Onhan se varma.»

Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja kiiruhti pois.

»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.

XVIII.

Seuraavana aamuna Davido Rossi ei vielä ollut noussut, kun joku koputti hänen ovelleen. Se oli Bruno. Tuo iso lapsi näytti kovin huolestuneelta ja hän puhui hätäisesti.

»Siinäpä se Tuskin minäkään olen sitä nähnyt. Hän on pitänyt huolta siitä — panee oven lukkoon joka ilta ja on antanut toisen hakkaajan hakata sen. Mutta minä näin sen ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun hän oli alkanut tehdä sitä.»

»Kaikki? Mutta se on irvikuva teistä, ilkeä irvikuva. Te istutte mallina neljä päivää ettekä koskaan katsonut sitä. Se on inhottavaa, herra! Ja se on tehty tarkoituksella. Kun ajattelen sitä, unohdan kaikki, mitä olette minulle sanonut, ja vihaan tuota naista yhtä paljon kuin ennen. Ja nyt hänellä on kutsut ja te menette sinne, jotta heillä olisi oikein hauska. Älkää menkö, herra! Kuulkaa hullun neuvoa, älkää menkö!»

»Bruno», sanoi Rossi maaten pää käsivarrella, »kuule nyt kerta kaikkiaan. Käyttäköön Donna Roma minua mallina Juudaksen kuvaan — täytyyhän minun uskoa se, koska vakuutat — tai käyttäköön hän minua vaikka paholaisen mallina, niin luotan häneen yhtä paljon kuin ennenkin.»

Kadulla oli enemmän väkeä, kun Rossi läksi kutsuihin. Tiheitä ryhmiä seisoi kadunkulmissa lukien keltaista ilmoituspaperia, joka vielä oli kostea liimaajan liisteristä. Se oli sisäasiainministerin allekirjoittama julistus, joka kuului:

»Roomalaiset! — Koska hallituksen tietoon on tullut, että joukko harhaanjohdettuja henkilöitä, valtaistuimen ja yhteiskunnan vihollisia, jotka ovat liitossa muiden valtakuntien tasavaltaisten, ateistien ja anarkistien kanssa, koettavat yllyttää kansaa vastustamaan oman valitun parlamenttinsa säätämiä ja kuninkaan vahvistamia lakeja siten koettaen aikaansaada meteleitä, jotka olisivat häpeäksi sivistyneelle ja jalolle kansalle ja alentaisivat sen arvoa toisten kansakuntien silmissä tekee hallitus täten tiettäväksi, että se ei salli lakeja loukattavan rankaisematta, ja siksi se varoittaa kansaa pitämästä julkisissa rakennuksissa, toreilla tai kaduilla joukkokokouksia mitkä mahdollisesti voisivat aikaansaada arveluttavia häiriöitä.»

XIX.

Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies, joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein silmäänpistävän ystävällisesti.

»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»

Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket, yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.

Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa, sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään. Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia. Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.

Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.

»Oletteko kuullut?»… »Onko se totta, että»… »Eikö?» »Voiko se olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia silmäyksiä.

Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.

»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»

»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä», sanoi rouva Sella.

»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia. Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»

»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä kummeksin vain, että pääministeri…»

»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana…
Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?
Ettekö tiedä, että…»

»Todellako? Siinä on selitys… Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua ja viuhkojen suhinaa.

»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko
Euroopassa.»

»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».

»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen omaisuutta.

»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia, eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä mitään kokkia!»

»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä, ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»

Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja sanoen:

»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»

Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.

»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»

Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä makuuhuoneeseen.

»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun ministeri hymyillen katosi huoneesta.

Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.

»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»

»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»

»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään», sanoi Roma.

»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»

»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi Colosseumilla.»

»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi vapaamielisyyttä viime aikoina.»

»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi rouva Sella.

»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari, muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia katseita.

»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti seisoi hänen vieressään.

»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»

»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä. Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»

»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse paavikin…»

»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon meidän varsinaisista yllyttäjistämme…»

»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa, suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»

»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa loppumatta.»

»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he kuiskailivat keskenään.

»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? … Mitä pidätte puvustani?»

»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin? Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin tulee!»

»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli loukannut ja halveksinut Davido Rossia.

Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.

»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!»
»Mainio!»

Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja ojentaen molemmat kätensä hän huusi:

»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman suurimpien mestariteosten kanssa!»

»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan, mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»

»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi
Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»

»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»

»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.

»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»

»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä elämän kanssa — se on, tosi elämän…»

»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä hän näkee ympärillään?»

»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt solvauksetkin.»

»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.

»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen selkänsä takana.

Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:

»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»

Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.

Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?»
»Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?»
»Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka
häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»

»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.

»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa sitä ennenkuin eilisiltana.»

Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja ojentaen sen paronille, sanoi:

»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli, joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»

Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.

Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!» »Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»

Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä
Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»

Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.

Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja paroni vastasi jäisesti hymyillen:

»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta puolesta.»

Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan rypistäen otsaansa:

Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he. »Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat seurata häntä.

Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin heidät olisi ajettu pois talosta…

Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

XX.

Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.

»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»

»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»

»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi kestää sitä.»

Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar? Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»

»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet taas.

»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää, aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen? Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»

»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua. Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?… Niin. Nyt se on sanottu. Minun täytyi se sanoa.»

Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja
Roma jatkoi yhä vielä itkien:

»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se, enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»

Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:

»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta. Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi, vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen tehnyt… mitä nyt sanot?»

»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen… toinen on tahtonut halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa… Jos vaan tietäisin, että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka suostuisitte jakamaan… mutta ei, se on mahdotonta!»

»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi, tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin sinä…»

»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta omaisuudestani ja ystävistäni… olen ollut epäkohtelias entisiä tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen asemaan… minä naisena olen uskaltanut… mutta sinä miehenä… sinä pelkäät…. niin juuri, pelkäät… sinä olet pelkuri — juuri niin, pelkuri!… Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?… Davido Leone!»

Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä
Davido Rossin kaulaan.

Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät voineet enää vastustaa.

»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä, jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa vastaan.

Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois tieltään.

Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta, kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.

Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen silmistään.

»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»

»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»

»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä suudellen häntä yhä uudelleen.

He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.

Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen ja puoleksi peläten.

Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen valkoista kaulaansa.

Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä suutelemistaan.

He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa. Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa, sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.

He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.

He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on vain synnytystuskia.

Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla. Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.

He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui jättiläispallona.

»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään.

Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.

XXI.

Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä kiilsi kyynel.

Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä, mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja kirjoitti kirjeen: —

»Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen, ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja, kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui! Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa, saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.

Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä! Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!

Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa kapteeninsa käskyä.

    »Ollos opas, lempi,
    Sinun tietäs kuljen!
    Rinnastani, lempi,
    Kaiken muun nyt suljen!»

Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en voi. Olen iloinen vain.

Minä tietysti rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön, tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta, kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.

Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.

Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen, kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara. Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.

Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä, että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi, ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.

Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa aviovaimoa todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas! Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja sitten vasta alan elää!

Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla. Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.

Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas! Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.

Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella. Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.

Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta, ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää yötä' ja nukkui aamuun asti.

Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja tunsi olleensa liian paha.

Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja hän hypähti nopeasti vuoteesta.

Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu edellisenä päivänä: —

»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»

Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko maailman.

VIIDES OSA.

PÄÄMINISTERI.

Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.

Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.

»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen», sanoi Felice osoittaen kammiota.

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja jatkoi matalalla äänellä: »Hän viipyi täällä eilisiltana muitten jälkeen ja…»

Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti
Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:

»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin lähden pois.»

Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan, asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois moitteettomat hansikkaansa.

Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata — ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta. Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»

Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.

»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja asioita?»

Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin vieressä vastapäätä häntä.

»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä, piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se — lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä. Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini ja minun piti saada tietää hänen sielunsa syvimmät salaisuudet.»

Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain kiharan otsaltaan ja istui ääneti.

»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi. Oletko saanut selville mitään hänestä?»

»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä syystä, että hän solvasi sinua?»

»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka sinun ponnistuksesi ovat olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille johtolangan, joka on saattanut meidän ponnistuksemme onnistumaan, ja sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua niin pahasti.»

»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»

»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»

»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.

»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»

»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen vihollisensa?»…

»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema.
»Istu ja kuuntele mitä sanon.»

»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa. Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa. Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»

Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat sormillaan.

»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan, mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»

»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi ilmoitettiin Davido Leone.»

»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»

»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa, tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»

»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa kapinaan.»

Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi
New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä.
Hän oli lakannut olemasta. Davido Leone oli kuollut.»

Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja hermostunein sormin.

»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa. »Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin, että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»

Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.

»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina
Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja
julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone
New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»

»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido
Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»

Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan kiihkeämmin:

»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä, saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»

»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa, oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on selvä.»

Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin, jotka tulvivat hänen huuliltaan.

»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte! Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa ihmistä tämän äidin haudalle asti — äidin haudalle — hän voi syödä päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä! Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»

Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:

»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»

Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi kävelyään.

»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä. Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa, että nuo kaksi ovat sama henkilö.»

Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni, täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita, tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön, joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä itse.»

Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti naurulla peittää pelkoaan.

»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan teille!»

»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli ei ole kuollut, ja minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»

»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista saattaa sinut vaikenemaan… On ehkä luonnollista, että tunnet myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»

»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä, ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti? Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?… Ah, kyllä minä tunnen sen jutun! Hävetkää!»

»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle, että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun vihollisesi.»

»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä annan hänelle anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi! Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»

»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni… Tuo seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit… kuinka sanoisin… pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet — se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla …. että sinä… että sinä…»

»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta punastuen samassa ja vavisten pelosta.

Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:

»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten todistaa julkisesti.»

»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän olisi keksinyt keinon.

Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti ja sanoi sitten:

Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia viereiseen huoneeseen.

II.

Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen niin välittömästi.

Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.

Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut. Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.

Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä, ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan miestään vastaan.

Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa, että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena, jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en voi sinua pelastaa!»

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä kuului koputus ovelle.

Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.

Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.

»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä kohta… tai ei pidä sanoa sitä… sanokaa, että koska hänellä on niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä… Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja säteilevät silmät hymyilivät.

Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja pörröistä päätänsä, sanoi:

»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä kuin Santa Scala.»

»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»

»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin,
Giuseppe?»

Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.

»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä», jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.

»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata! Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka tuo on — tuo herra tuossa veistokuvassa?»

»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta. »Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta… anteeksi, neiti, anteeksi.»

»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa kuninkaankaan virkaan.»

»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»

Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin mustat helmet.

»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai kultatupsuisesta sauvasta?»

Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän katsoi Brunoon apua hakien.

Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut kuulla.

»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.

Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle. Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen jälessään.

»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.

Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.

»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen — siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne, on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»

»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te aiotte kostaa hänelle nyt.»

»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen', sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani takaisin ja häpeän'.»

»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»

»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä kestää.»

Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa kiitos seisoo, Bruno.»

»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita minua enää palveluksessanne.»

»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja jos nyt jätät minut…»

»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä vihollisiinne tulee, niin…»

Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe tekivät lähtöä.

»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista, mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»

»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»

»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku apina syntyi.»

»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena äitinä hänelle… Mitä hän sanoo nyt?»

»Pelkäätkö häntä? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle, että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»

Ennen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut tätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.

Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen! Kuka mies voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.

Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme, tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten, sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita. Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä. Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.

Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus, köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi, koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan kiinnittää sen häneen.

Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani avulla, jonka sydän on kultaa.

Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi, ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen kutsunut kansan tulemaan sinne.

Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä säveliä! Hyvää yötä taas!

D.R.

Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää, jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun, minun, ja koko maailma saa sen tietää!»

Romalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka toinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman vastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja kuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen ja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan. Sitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti turhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen tultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.

»Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello 11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.

III.

Palazzo Braschi on kolmiomainen palatsi, jonka pääsivu on Piazza Navonalle päin ja toiset kaksi seinää sivukaduille päin. Komeat portaat, joita kaunistaa kuusitoista itämaalaista graniittipylvästä ja kuusi suurta kuvapatsasta ja joiden marmorilevyjä peittää vanha, likainen matto, johtavat ilottomaan suureen saliin yläkertaan, jossa palvelijoita ja ovenvartijoita vetelehtii epäsiisteissä puvuissa. Tätä tietä tultiin sisäasiainministerin virastoon, joka ministeri tavallisesti myöskin on Italian pääministerinä.

Roma saapui kello yksitoista ja hänet vietiin heti ministerin huoneeseen etuhuoneen läpi, missä virkamiehiä ja kirjureita istui odottamassa vuoroaan. Paroni istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hänen polvillaan oli nahkamatto ja hänen oikealla puolellaan pöydällä oli pieni revolveri, jonka pää oli norsunluuta. Hän nousi Roman tullessa ja otti hänet vastaan kohteliaasti kuten aina.

»Kuinka täsmällinen! Ja kuinka suloiselta näytät tänään, lapseni! Tällaisena pimeänä aamuna sinä tuot auringon mukanasi yksinäisen ministeriraukankin virastoon. Istu.»

Paroni nojasi käsivartensa pöytään, painoi päänsä kättään vasten, katsoi Romaan muuttumaton hymy kasvoillaan ja sanoi:

»Miksi siitä hämmästyisin?» vastasi Roma. »Tehän tiedätte kaikki.
Tämähän on sitäpaitsi julkinen asia, jonka jokainen tietää.»

»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia todistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja onnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»

Roma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.

»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet avioliittoa?»

»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa laskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.

Hän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos ajattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut…»

»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle, että aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»

»Tarkoitan… Mutta odota hiukan! Eihän sinulla ole kiirettä? Muutamat herrasmiehet odottavat tuolla tavatakseen minua, ja jos sallit minun soittaa kirjuriani… Älä liiku. Ne ovat vain virkatovereitani. He eivät kummeksi sinun läsnäoloasi. Olethan holhottini — melkein perheeni jäsen. Tuossapa on kirjurini. Kuka odottaa nyt?»

»Sotaministeri, prefekti, commendatore Angelelli ja yksi hänen apulaisiaan», vastasi kirjuri.

»Tuokaa prefekti ensin sisään», sanoi paroni, ja ankaran näköinen, sotilasryhtinen mies astui huoneeseen.

»Astukaa sisään, senaattori. Tunnettehan Donna Roman. Meidän asiamme on kiireellinen — hän kyllä suo meidän jatkaa. Tahdon mielelläni kuulla kuinka asianlaita on ja mitä nyt teette.»

Prefekti aloitti raporttinsa. Heti kun uusi laki oli kuninkaan käskystä julistettu, oli hän lähettänyt kiertokirjeen kaikille pormestareille maakunnassaan ilmoittaen, että poliisilla oli valta hajoittaa yhdistykset ja estää kokoukset.

»Mutta mitä me voimme odottaa maaseutukaupungeilta, teidän ylhäisyytenne, kun me emme pääkaupungissa tee mitään? Kaikkien vallankumouksellisten seurojen päämies on Roomassa ja niiden johtava henki on meidän seassamme. Kuunnelkaa tätä, teidän ylhäisyytenne.»

Prefekti veti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea: »Roomalaiset! — Uusi laki koettaa riistää meiltä ne oikeudet, joita esivanhempamme vallankumouksienkin avulla meille ovat hankkineet. Siitä syystä meidän velvollisuutemme on vastustaa sitä ja siksi meidän täytyy pitää kokouksemme helmikuun l:nä päivänä, kuten alkuperäisesti oli aiottu. Ainoastaan siten voimme näyttää hallitukselle ja kuninkaalle, mitä maailman yleisen mielipiteen vastustaminen merkitsee… Kokoontukaa Piazza del Popoloon päivän laskiessa ja kulkekaa Colosseumiin Corson kautta. Olkaa rauhalliset ja hyvässä järjestyksessä, ja Jumala varjelkoon hallitsevia aikaansaamasta verenvuodatusta.»

»On. Se on viimeinen monesta julistuksesta. Ja mikä on seuraus? Kansaa tulvii Roomaan kaikista maakunnan osista.»

»Viisikymmentätuhatta, ehkä kuusikymmentä, ehkä satatuhatta. Se ei saa jatkua, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitten muukalaiset sanomalehtimiehet, jotka lähettävät vääriä ilmoituksia ja liioitteluja ulkomaille, olisi kohteliaasti saatettava rajan yli.»

»Sitten hallituksen ja valtion viholliset, joiden väärä käsitys vapaudesta on aikaansaanut nämä anarkistisen hengen purkaukset, olisi jätettävä poliisin huostaan.»

»Tuo», sanoi hän, »käy ehkä vaikeaksi, koska tyytymättömiä on niin monta. Kuinka vahva teidän poliisinne on?»

»Seitsemänsataa univormussa ja neljäsataa ilman ja viisisataa viisikymmentä kunnalliskaartilaista. Paitsi näitä on kolmetuhatta karabinieeriä ja kahdeksantuhatta muuta sotilasta.»

»Aivan niin. Ja mitä se on viittäkymmentä tai sataatuhatta tai ehkäpä sataaviittäkymmentätuhatta vastaan!»

»Aivan niin! Mutta ennen kaikkea meidän tulisi saada lupa hallitukselta menetellä suurimpien rikoksellisten suhteen, olkootpa he parlamentinjäseniä tai mitä tahansa, siten kuin uusi säädös edellyttää.»

Paroni nousi ja ojensi kätensä: »Kiitos, herra senaattori! Hallitus ottaa ehdotuksenne käsiteltäväksi aivan heti. Olkaa hyvä ja käskekää tänne virkatoverini, sotaministeri.»

»Ymmärrätte kai, että tämä ei ole kovin hauskaa minulle?» sanoi hän kiihtyneesti.

»Odota! Tämä ei kestä kauan… Terve, kenraali Morra! Roma, tunnettehan kenraalin? Istukaa molemmat… No, kenraali, te tiedätte, että tuo levée-en-masse on tulossa?»

»Prefekti vakuuttaa, että vallankumoukselliset yhdistykset ovat kiihoittaneet kansaa, ja tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä voitte antaa hänen käytettäväkseen pitämään sitä kurissa.»

Kenraali antoi yksityiskohtaisen selityksen. Roomassa oli jo kuusitoistatuhatta aseellista miestä, ja sotaministeriö oli kutsunut tänne kahden viimeisen vuoden soturit myöskin — yhteensä noin viisikymmentätuhatta miestä.

»Ministerinä ja teidän virkaveljenänne», sanoi kenraali, »olen yhtä mieltä teidän kanssanne siitä, että järjestystä ja yleisten laitosten turvallisuutta on suojattava, mutta ihmisenä ja roomalaisena en voi muuta kuin anoa, että minua ei kutsuttaisi toimintaan muuta kuin lain edellyttämillä ehdoilla.»

»Tietysti ei», sanoi paroni. »Ja ollaksemme varmat, että käskymme täytetään inhimillisellä tavalla ja viisaasti, pyydän teitä antamaan joukolle seuraavat säädökset: Ensiksi, että jos huomisiltana syntyy häiriöitä joko Colosseumissa tai munalla, upseerien täytyy odottaa varmaa käskyä poliisin edustajalta.»

»Sitten, että saatuaan käskyn ampua, sotilaiden tulee pitää huoli siitä, että ensimmäiset laukaukset tähdätään ilmaan, kansan yli.»

»Ellei tämä hajoita joukkoja, jos he alkavat heittää kiviä sotamiehiä kohti tai muutoin koettavat vastustaa, on toinen laukaus tähdättävä — en voi sille mitään — se on tähdättävä niihin henkilöihin, jotka johtavat tietämätöntä, harhaan vietyä kansaa.»

Kenraali epäröi, ja Roma, joka hengitti lyhyesti ja nopeaan, loi häneen hellän, kiitollisen katseen.

»Pelkään, ettei minulla ole muuta neuvoa. Mutta jos johtajien veri vain kiihoittaa kansaa, niin kolmas laukaus…»

»Tuo», sanoi paroni, »on liian kamalaa ajatella. Minä ennustan, että jos heidän johtajansa kaatuu, niin kurja, harhaan johdettu kansa lähtee pakoon. Mutta kaikissa ihmisaikeissa on viimeinen päätösvalta jätettävä kohtalolle. Antakaamme kohtalon päättää tässäkin. Hyvästi, hyvä kenraalit⁻ Olkaa hyvä ja pyytäkää kirjurini käskemään poliisipäällikköä tänne.»

»Ette suinkaan uskone, että tuonkaltainen keskustelu …» aloitti hän, mutta paroni keskeytti hänet taas.

»Älä mene vielä. Olen lopettanut heti. Angelelli ei pitäne minua kuin hetkisen. Kas tässähän te jo olette, Commendatore.»

Poliisipäällikkö astui esiin kumarrellen liioitellun kohteliaasti, mistä voi erottaa nousukkaan tosi sivistyneestä.

»Onko mitään lupaa pyydetty tuon kokouksen pitämiseen Colosseumissa,
Commendatore?»

»Kuulkaa! Sopikaa heti sotaministerin kanssa. Hän asettaa viisikymmentätuhatta miestä teidän käytettäväksenne. Valitkaa edustajanne huolellisesti. Neuvokaa heitä hyvin. Ensimmäisen vastustuksen ilmaantuessa käskette ampumaan. Loput jätätte sotilaskunnan huostaan.»

»Olkaa minun käytettävissäni huomenna päivällisiin saakka. On mahdollista, että meidän täytyy julistaa kaupunki piiritystilaan, ja siinä tapauksessa kuninkaan säädös astuu voimaan heti. Valmistakaa poliisikuntaa vastaanottamaan erityisiä käskyjä. Sopikaa siitä, että Angelon linnan kanuunaa voitte käyttää antaaksenne merkkejä. Ilmoittakaa, että jos kanuunalla ammutaan huomis-iltana, ovat kaikki kadut heti suljettavat, kaikkien kaupungista lähtevien junien kulku estettävä ja kaikki sähkösanomatoimistot asetettava valvonnan alaisiksi, ymmärrättekö?»

»Kun merkki on annettu, älköön kukaan menkö pois kaupungista eikä mitään sähkösanomia saa lähettää. Lyhyesti, siitä hetkestä alkaen olkoon Rooma täydellisesti hallituksen valvonnan alaisena.»

»Sotajoukot ovat jo saaneet käskynsä. Kun poliisin edustaja antaa merkin, on ensimmäinen laukaus tähdättävä ilmaan kansan yli, toinen kansan johtajia vastaan. Mutta, jos joku heistä pääsisi pakoon…»

Oli hetken syvä äänettömyys. Roma oli melkein tukehtua ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.

»Antakaa minun mennä», sanoi hän poliisipäällikön lähdettyä kumarrellen ovesta, mutta paroni ei nytkään ollut ymmärtävinään häntä.

»Yksi ainoa asiamies vielä. Parin minuutin perästä olen lopettanut», ja sitten Charles Minghelli astui huoneeseen.

Miehen valppaat silmät sävähtivät huomattavasti, kun hän näki Roman, mutta hän koetti tyyntyä ja alkoi sormellaan pyyhkiä takkinsa rintamusta.

»Istukaa, Minghelli. Voitte puhua suoraan Donna Roman kuullen. Teidän on kiittäminen asemastanne hänen ystävällistä suositustaan, ja hän tietää kaikki asiamme. Oletteko tavannut kenraaliprokuraattoria?»

»Samoin kuin ennen hän kieltäytyy pyytämästä parlamentin lupaa sen jäsenen vangitsemiseen ennenkuin hänellä on täydellinen todistussarja, joka tyydyttää sekä omaatuntoa että lakia.»

»Hyvä on. Siinä tapauksessa meidän täytyy keksiä toinen keino saadaksemme kiinni rikokselliset, joita etuoikeudet suojaavat… Tiedättehän yksityiskohtaisesti Colosseumin kokouksesta?»

»Poliisin edustajat ovat saaneet ankarat käskyt, että he eivät saa antaa ampumamerkkiä sotilaille ennenkuin kansa on selvästi asettunut vastarintaan. Tämä on välttämätöntä sekä harhaan johdetun kansa-raukkamme tähden että myöskin meidän maineemme tähden maailman silmissä. Mutta vastustus sellaisessa tapauksessa voi olla vallan pieni asia, herra Minghelli.»

»Isku, laukaus, kiven heitto, kaikki tuommoinen on rauhan rikkomista ja poliisi voi ryhtyä toimintaan.»

»Onnetonta kyllä on aivan varma, että kansa tulee vastustamaan poliisia, kun kaupunkimme on näin surkeissa olosuhteissa.»

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä tykyttävän rajusti.

»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella kirjeen.»

»Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta, jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla, jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa, sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten alle.»

Huolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli juosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu tänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa Romalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät häntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.

Vihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua, mutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä seuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!

Kirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni silmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.

»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo kaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»

»Ymmärrän teidät täydellisesti», sanoi Roma hillityllä äänellä, »mutta yhtä asiaa ette ole ottanut laskuissanne huomioon, ja siksi erehdytte täydellisesti.»

»Minun täytyy tavata sinut tänä iltana. Missä? Tänä iltana! Huomaa, tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.

»Armahin! — Tule toimistoon kello yhdeksän. Ikävä, etten voi tulla sinun luoksesi. Se on mahdotonta.

D.R.»

P.S. — Sinä olet kääntänyt Brunon, niin että hän nyt on valmis kuolemaan puolestasi. Ja »pikku roomalainen poika» on seitsemännessä taivaassa lahjojesi tähden ja sanoo menevänsä heti Trinità dei Montille aloittamaan työtään.

IV.

Sanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on menemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla juuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä ja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla, mutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos jonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin, eikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.

Koiton toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä. Yksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä. Ensimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa, ja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran säännöttömät iskut.

Päätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita, sähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden paperikääröjään aputoimittajan pöydälle.

Davido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän oli nyt viimeistä iltaa Koiton toimittajana, ja koko toimituskunta osoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut koko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.

Yksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä käskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta näkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja hän näytti hyvin hajamieliseltä.

Koiton toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona syntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen tuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan illan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä Milanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta oli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua. He puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta koneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet meressä.

Davido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton johtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja unelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta ei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.

»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata, viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»

Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.

»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä, ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan, jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien, jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»

Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki olisi menetetty.

Yksi ainoa mies Koiton toimistossa oli aivan ulkopuolella sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki oli muuttuva. Silloin Koiton vastustava politiikka oli muuttuva nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää suvaittaisi näiden seinien sisässä.

Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.

»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»

»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.

Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken kuluttua itkuun.

»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on tapahtunut? Kerro!»

Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti päätään ja heidän huulensa yhtyivät.

»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.

Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on hänen mahdoton päästä pakoon.

»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja siksi tulin varoittamaan sinua.»

Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti, suuteli Rossi häntä.

»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa, jota vaara uhkaa…»

»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.»

Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän, kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»

Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä
Rossin kaulaan.

»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän perästä.»

»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»

»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian puhdas…»

»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä…»

»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.

»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan. »Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — — ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin minua.»

»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata minun on… mutta ennen kuolisin…»

»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät, ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki…»

Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän löi rajusti.

»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä… Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»

»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä, ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi rauhassa nukkua haudassaan…»

Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.

»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi… Ja ajattele kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat. He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! Minun Romani!»

Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän, »sinun täytyy jäädä tänne.»

»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee olla miehensä ystävä, ja nyt…»

»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»

»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus täytettävänä.»

»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi käskee sinua tekemään niin, niin sinun täytyy totella sitä, ja minun täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»

»En ole turhaan isäni tytär. Hän pani alttiiksi kaikki, ja minä tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä… että sinä… että olet…»

Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.

»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö, Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»

»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»

»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata itseäni. Anna minun mennä nyt.»

»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.

Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja suuttuneen näköisenä.

»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen, jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on kaikkialla…»

»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman mieleni mukaan.»

Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen kansalle:

»Roomalaiset! — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt — sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa, pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman. Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»

Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle, jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä. Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään. Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.

»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»

»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin kädestä ja alkaen lukea sitä.

»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä», huusi hän.

»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»

Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi kotiinsa.

Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin kiihoittuneena.

»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet luoksenne.»

Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.

»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna…»

»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli niin, että vanha John — vanha John…»

Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»

Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään… mitä piruja… te ette mene… sen minä sanon, että…»

Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»

Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:

»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»

Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.

»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen tähtensä loppuun asti.»

Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.

Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen luona katsellen hänen ikkunoihinsa.

Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä pelännyt.

Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.

Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut rauhaa, mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja kaikki oli sattuman varassa.

Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa, hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin oli avannut onnen ovet hänelle.

Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.

Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa. Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät kestäisi.

Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski se vain jokapäiväisiä asioita.

Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut antaa hänelle vitsaa.

Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.

»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.

Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa, mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.

Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle. Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä todistamaan sen.

Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli kertonut eukolle kaikki.

»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne.
Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»

Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku huulet alkoivat hymyillä.

»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»

Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.

Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli olevinaan myöntävä vastaus.

»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne tänne.

»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»

»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»

»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha vaimo.

»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan alas portaita.

Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä Corsolle.

Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi »Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.

Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja. Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.

Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.

Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja terveiden ja punoittavien rinnalla.

Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.

Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri. Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken tunnon, ja hän kulki kuin unessa.

Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille». Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se tuli, joka paloi hänen sisässään.

»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä kuuntele».

VI.

Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin hänen väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.

Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin kattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta pimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville paikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen soihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta saadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen työlauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa Te Deum'ia ja koko joukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun hyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.

Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.

Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.

Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen lähellään koetti aloittaa puhetta.

Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä ääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi tervehdykseen.

Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä, parin kolmen askelen päässä.

Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.

»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken. Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa. Kantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he kapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita. Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»

Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja katsoi sotilaihin.

»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.

»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi, ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan, ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»

Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä. Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt vieressään.

»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen mielipiteen voimaan koko maailmassa.»

»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta, olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin, suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä, ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»

Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului vastauksena väkijoukosta.

»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa. Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä tyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja hallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne, jonka Jumala itse on siihen painanut.

»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa maailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme rikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä, tulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita tai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä. Sellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle hallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun pyysitte leipää!»

»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet ja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen rikos?»

Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein huudoksi.

»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä. Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden, vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden. Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja vääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»

Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään odottanut, vaan jatkoi:

»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa, että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?

»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä, vaan ainoastaan ihmisiä.»

Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus, ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.

»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan, jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo liikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme olla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»

Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti kättään, ja joukko hiljeni heti.

»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden ja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää — siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka eivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä ja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä, niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella. Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»

Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan huokaus yksinäisen meren povesta.

Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua taas.

»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän. »Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle, joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä paikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa. Tässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri, sillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän hiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme alla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»

Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin syvää hyväksymistä.

»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun. Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan korkeudessa.»

»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä, että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan. Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että käyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»

Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.
Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:
»Luvatkaa!»

Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei voinut hallita tunteitaan.

Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman kaulaan ja suuteli häntä.

Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki oli hyvin!

Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:

Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna
Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?

»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut mitään vastenmielisyyttä.

Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja hän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot — suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut sataa.

Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat vihdoin kotiin.

»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen kohottaen lakkiaan.

»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme hänet ihka elävänä kotiin.»

»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.

»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet
Giuseppea?» kysyi Elena.

»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään olla kadulla.»

»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy saada vitsaa.»

VII.

Roma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi hänen luokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä päivällistä tänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja antaakseen Rossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello kahdeksaksi. Kreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis Roma ja Rossi saivat olla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää välittänyt seuraelämän säännöistä.

Mutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin. Epämääräinen likaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli seurannut häntä tuon loistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti, mutta hän ei sittenkään päässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne olivat hänen väkeään», mutta siitä huolimatta hän oli iloinen riisuessaan pois ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt Colosseumilla.

Hänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä iltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut piilevän mitään vaaraa tulevaisuudessa.

Ennenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido Rossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin vahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui koko sielullaan sille.

Punaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä iltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät hänen kauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti päättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan, hänen rintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta silmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo tunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.

Hän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja punaiset tohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten saliin, jossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta satoi vielä suurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla alhaalla oli täynnä väkeä.

Vähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän alkoi tykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret kohotettuina syleilyyn hän riensi häntä vastaan.

Mutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli iltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa. Hän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.

Villakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe, tunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi sen pois.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua kiusallisesta asiasta».

»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja nojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.

»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit. Lähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja peruutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja annoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi. Asia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että olet tyytyväinen.»

Roma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen käytöksensä ilmaisi vihamielisyyttä.

»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme toisemme», jatkoi paroni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi. Huolimatta kaikesta hellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua suoraan. Toivoin voivani säästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»

Hänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen, ja
Roma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.

»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut vaimokseen viikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti kutsui sinua huonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää minulle kuinka tuo ihme on tapahtunut?» —

»Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen siitä syystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja siksi että hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa tekemänsä pahan kokonaan.»

»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa minua», vastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.» Ja kiihkeä tuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän rakastaa minua puhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja häntä pyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan sydämestään, ja jotain hänen menneestä elämästään näytti syöksyvän esiin kuin haudasta.

»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.

»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo salaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille rakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»

»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa kävivät tulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte sen.»

»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että teet väärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä, jonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä… ei ole mitään salaisuuksia.»

»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos hän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa yksi seikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun sanoa, mikä se on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on puhdas — että hänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi… muuta mies ei kysy.»

Roman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen paroniin hän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.

»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen koskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko hänen elinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta… Mutta mitäpä siitä!» lisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän sanoi melkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle. Miksi surisin?»

»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän on kuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»

»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan? Joku, joka ei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»

»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että minä kertoisin hänelle?»

»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on mahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»

»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te voisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne ette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi, mutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te järkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja häpeästä.»

»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä sanot minua kovaksi ja tunteettomaksi, mutta sinä olet itsekäs ja julma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että ehkä haavoitat minun tunteitani.»

»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin eteen. »Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni, että asiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja ylpeä. Tahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle kaikki ja itse olitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi teille… Mutta minä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi puolustaa teitä — sen ymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä ennen — mutta silloin sieluni heräsi. Ja sitten…»

»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta — on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa. Antakaa minun tehdä niin!… Älkää ottako häntä minulta! Älkää…»

Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.

»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»

»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet minun omani», sanoi paroni.

»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi olla muuta kuin sinun rakastajasi».

»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten kasvojanne».

Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten hän sanoi:

»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä? Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»

Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun… sinun pitäisi tietää, että olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen kaikkea mies.»

»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet kaksintaisteluun», sanoi paroni.

»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa. Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi. Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»

Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja tuijotti tuleen.

»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu
kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle.
Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä.
Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»

»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden! Sanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen tähden!»

»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy paeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän kurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia. Jos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän välillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla on salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen nukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka sitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»

»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi kostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido Rossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi — langennut nainen.»

Roma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni lähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta kauhua hänessä.

»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy? Sinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja sinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua toisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»

»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan hellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän taputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:

»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua noista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä voisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista itseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja minun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin nääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen ruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin kaunis — niin himoava…»

»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja suuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.

»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo avioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on parempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure sitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa sadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua tuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan. Aika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»

Silloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma meni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja etäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta kaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma melkein toivoi, ettei hän tulisi.

VIII.

Roman takana pääministeri, joka pyysi anteeksi, että hän oli näin yht'äkkiä muuttanut tämän talon sisäasiainministeriöksi, puheli poliisipäällikön kanssa.

»Olin, teidän ylhäisyytenne. Seisoin ylimmässä osastossa ja katselin kaikkea. Se oli omituinen ja hurja näky.»

»Mahdotonta arvata. Ulkona ja sisällä oli roomalaisia ja maalaisia, ehkä yhteensä satatuhatta.»

»Tavallista vetoamista kansan intohimoihin, teidän ylhäisyytenne. Kansa on oleva ainoa käskijä. Kansan valta on saatava perustetuksi millä hinnalla tahansa. Hallitsevat luokat, ne ovat kapinallisia ja kirkkokin vehkeilee köyhiä vastaan. Se oli lyhyesti koe lietsoa vihaa eri kansanluokkien välille. Mutta viisas puhe se oli. Hyvin viisas, teidän ylhäisyytenne! Se oli vallan mainio osoitus kuinka voi purjehtia karien lomitse. Emme voineet löytää ainoatakaan sanaa, jota olisi voinut sanoa kapinalliseksi, vaikkei meillä olisi ollut teidän ylhäisyytenne käskyäkään siitä, että miehen piti saada jatkaa.»

»Vaarallisimmat on teljetty asuntoihinsa ja heille on annettu käsky olla poliisin saatavissa milloin tahansa.»

»He alkoivat innoissaan laulaa ja marssia ympäri katuja. He jatkavat sitä yhä vielä. Mentyään ensin Piazza Navonalle he alkoivat astua Piazza del Popololle ja pitkin Babuinoa soihtuineen ja lippuineen.»

»Käskekää alipäälliköltämme antamaan lailliset varoitukset ja sanomaan, että joukkojen kokoontumista tähän aikaan vuorokautta pidetään selvänä kapinan merkkinä. Antakaa heille kolmen minuutin miettimisaika naisten ja lasten tähden, ja sitten… tehkööt sotamiehet velvollisuutensa.»

»Pitäkää silmällä kaikkia johtajia. Muutamat huomaavat varmaan terveydelleen Rooman ilman hiukan vaaralliseksi tänä yönä ja tahtovat paeta Sveitsiin tai Englantiin, jonne meidän on mahdoton heitä seurata.»

»Voitte mennä. Mutta palatkaa heti takaisin, jos jotain tapahtuu. Minun pitää jäädä tänne nyt, mutta jos meteliä syntyy, täytyy minun ehkä lähettää teidät kuninkaan luo.»

Angelellin pieni ääni vaipui kuiskaukseksi pelkästä kunnioittavasta kauhusta, kun majesteetin nimi mainittiin, ja hetken perästä hän poistui kumarrellen huoneesta.

Roma ei kääntynyt, ja ministeri, joka oli soittanut kelloa ja pyytänyt kynää ja paperia, puhui hänelle takaa.

»Sinä pidit minua varmaan kovana ja petomaisena Palazzo Braschissa eilen, mutta minä olin oikeastaan hyvin sääliväinen. Kun annoin sinun tietää valmistuksista ystäväsi kiinniottamiseksi, tahdoin ajoissa varoittaa häntä ja antaa hänen paeta tästä maasta. Sitä hän ei ole tehnyt, ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset.»

Felice toi sisään kirjoitusneuvot, ja paroni istui pöydän ääreen. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin ministerin kynän rapina, villakoiran kuorsaaminen ja toiselta puolen seinää Nattalinaa toruvan kreivittären ääni.

Roma meni kammioonsa. Huone oli pimeä, ja sen ikkunasta hän saattoi selvemmin nähdä kaduille. Synkkiä varjoja oli kaikkialla, mutta portaat, joille ei kukaan ollut astunut, olivat ohuen, valkoisen lumikerroksen peitossa, ja piazza oli täynnä mustia olentoja, jotka näyttivät liikkuvan kostealla maalla kuin käärmeet vasta kynnetyllä kentällä.

Hän nojasi kuumaa otsaansa lasiin ja loi ulos tuskaisan katseen. Sieltä kuului aivan kuin suurien joukkojen vyörymistä. Melu kasvoi nopeasti, ja nyt hän erotti huutoja, laulua, vihellystä ja kimeitä ääniä. Ennenkuin hän huomasi mitään, seisoi paroni hänen takanaan, hänen ja Davido Rossin kuvapatsaan välissä.

»Kuuntelepas noita», virkkoi paroni. »Proletariaattia tosiaankin!… Ja tuolle joukkiolle järkevät miehet tahtoisivat meitä heittämään sivistyksen aarteet ja sen johdettavaksi meidän tulisi antaa hallituksen monimutkainen koneisto.»

Hän nauroi katkerasti ja veti syrjään uutimet kärsimättömällä liikkeellä.

»Kansanvaltaisuutta! Kristillistä kansanvaltaisuutta! Vox Populi, vox Dei! Kansanvalta ja erehtymättömyys! Huh! Yhtä hyvin voisin uskoa paavin erehtymättömyyteen!»

Joukot lisääntyivät piazzalla, kunnes se näytti yli äyräittensä paisuneelta virralta, ja sieltä kohoava melu oli kuin vyöryvien vuorten ja juuriltaan revittyjen puiden jyskettä.

»Hulluja! Roskajoukkoa! Liian tietämättömiä ymmärtämään, mitä he oikeastaan tahtovat, ja kaikkien konnien johdettavina, jotka kylvävät tuulta ja antavat heidän niittää myrskyä.»

Roma hiipi pois paronin luota tuntien ruumiillista vastenmielisyyttä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli toisen ikkunan luota torven toitotusta. Syntyi kamala äänettömyys, ja sitten kirkas ääni huusi:

Se oli alipoliisipäällikön ääni. Roma näki miehen seisovan portaitten alimmalla astimella kolmivärinen virkamerkki vyöllään. Toisen kerran kuului torven toitotus, ja taas huusi ääni:

Samassa joku huusi: »Kauan eläköön ihmisten tasavalta!» ja sitten seurasi pitkä eläköön-huuto. Kesken huutoja kuului torven ääni kolmannen kerran ja sitten kova ääni huusi: »Ampukaa!»

Seuraavana hetkenä monta pyssyä laukaistiin jossakin, valkoinen savupilvi leijaili Roman ikkunan edessä, ja vaimot ja lapset alhaalla huusivat hädissään:

»Älä pelkää, lapseni. Ei mitään ole vielä tapahtunut. Poliisilla oli käsky ampua kansan yli.»

Peloissaan ja kiihoittuneena Roma juoksi etuhuoneeseen, ja silmänräpäystä myöhemmin Angelelli avasi oven ja seisoi hänen edessään.

»Onneton sattuma, armollinen neiti», sanoi Angelelli, kun paroni samassa tuli. »Poliisin varoituksen jälkeen joukkio nauroi vain ja alkoi heittää kiviä, ja sitten karabinieerit ampuivat. He seisoivat piazzalla ja ampuivat portaille päin.»

»Onnetonta kyllä muutamat henkilöt olivat asettuneet yläportaille juuri silloin. Pari heistä haavoittui ja eräs lapsi kuoli.»

»Sitä emme tiedä vielä, mutta isä on siellä ja raivoaa kuin mielipuoli. Ellei häntä vangita, kiihoittaa hän kansan raivoon, ja siitä syntyy myrskyinen meteli.»

»Viekää tämä Kvirinaaliin heti. Pyytäkää, että kuningas vastaanottaa teidät heti. Kun olette saanut hänen kirjoitetun vastauksensa, menkää heti tapaamaan sotaministeriä ja sanokaa, että teillä on kuninkaallinen käsky julistaa kaupunki piiritystilaan.»

»Odottakaa! Lähettäkää heti Piazza Navonalle vangitsemaan Rossi. Olkaa varovainen! Me vangitsemme hänet 134:nnen ja 252:sen pykälän nojalla, koska hän on käyttänyt suurta valtaansa kansaan kiihoittaakseen sitä puheilla ja kirjoituksilla vastustamaan julkista hallintoa ja muuttamaan väkivallalla hallituksen muotoa ja valtakunnan lakeja.»

Angelelli katosi, huudot ulkona hiljenivät, pakenevien askelia ei enää kuulunut, ja Roma istui vielä tuolilla valkean edessä valitellen hiljaa ja peittäen kasvonsa käsillään. Paroni lähestyi häntä ja kosketti häntä hyväillen.

»Olen pahoillani, lapseni, hyvin pahoillani. Rossi on uneksija eikä valtiomies, mutta siitä huolimatta hän on hyvin haitallinen tähän aikaan. Nuo sadat eri ryhmät, jotka ajavat omia etujaan parlamentissa, ovat helposti hoidettavissa, mutta sellaista miestä kuin Rossia, joka ei tahdo mitään ja kuitenkin tarkoittaa jotain ja elää uskossa aatteeseensa, ei voi pidellä leikillä missään valtakunnassa. Ei ole ihme, että hän on lumonnut kansan, mutta aika hävittää kaikki sellaiset lumoukset. Paras, mikä voi tapahtua teille kummallekin, on, että hänet vangitaan jo tänä yönä. Se tulee säästämään sinulta kärsimyksiä ja tuskia.»

Silloin kuului kanuunanlaukaus St. Angelon linnasta pannen ikkunat ja seinät väräjämään.

»Se oli merkki St. Angelosta», sanoi paroni. »Kadut ovat suljetut ja kaupunki on piiritystilassa.»

IX.

Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota, joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina seisoivat ovella.

Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän siis voinut olla Giuseppe, ei toki!

Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta monta minuuttia vielä sen jälkeen.

Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen jotain erään trattorian ovella.

Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.

Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.

Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää, minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä, ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.

»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että ehkä häntä väsytti hiukan.

Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja tahtoi maahan.

Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe puristautui lähemmäksi tyttöä.

Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen päänsä, ja se oli niin hauskaa.

Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat tallustelivat eteenpäin.

Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.

Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.

Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin oli isä sanonut.

Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.

Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä ylös lumisia portaita.

Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan ja kääntämään päänsä.

Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä — sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan… sitten syvä, tuttu ääni, joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän kasvot.

Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen verduransa jo valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.

Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin surullisena.

»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»

Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä…

»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan…»

»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»

Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen vaimoineen sekä joukko vieraita.

Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja sauvaa.

»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.

He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.

Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.

»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!… Mitä he ovat tehneet lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!… Giuseppe! Sano yksi ainoa sana!… Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi… mitä tuo on? Verta hänen paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe! Puhu minulle… Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori? Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»

He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin mielipuolen.

»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä! Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata hänet?»

Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän murhaajahallituksen aikana.»

Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan. He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut. Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.

»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista. Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»

Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»

Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen oli tapana sanoa, 'kuule mummo'…» Mutta hän ei voinut jatkaa sen enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu hymyillen täältä», vastasivat vaimot.

Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon. Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.

Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä. Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan kadulla:

Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.

Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää kättä.

Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet, silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen miehen raivo oli kamala.

»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla… ja minun täytyy surmata hänet!»

Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki. Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi. »Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.

Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.

»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa — siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.

Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän kääntyi ovelle.

»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan toinen ihminen.

»Herra Rossi… Veljeni!… Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta
Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.

Kaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman kammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein. Huoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten päätään pehmeään tuoliin.

Ulkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi kajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului ukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista rantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu raketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi hiljensi.

Roma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki kuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä iltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat hänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa syntinen ja rikoksellinen.

Oli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat, jalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne, musiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen yötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen vieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi kalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.

Tässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä, silmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen vaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa hänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli hänen käsivarsiaan ja olkapäitään… »Oh, rakas! Te olette mieletön! En tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi paronin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva vaimoni!»… »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»… Ja sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän vavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti ja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka paljastaa sukupuolien salaisuuden.

Ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän taas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin kreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:

»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat kaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni on kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»

Taas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen jyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen suuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä huoneesta.

Paroni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät kävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä uutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia, ja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta onnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea delle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut. Kiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut sähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.

»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.

Ja kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus seinän takaa:

»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos minun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava kaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien käsistä, Jumalan äiti!»

Roma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka saattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja masentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta ainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen täytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa.

Ennenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen tunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi tuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina ilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut asiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän odotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen, sanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän itse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla ja että hänen tahtonsa oli lamautunut.

Ja sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei tuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani…» niin hän sanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui ja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova häneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit kertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa enää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet. Roman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä vetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma oli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.

»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen kuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.

»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan voi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel, jonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit silmät ja ole tyyni!»

»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on järkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»

»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet levoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja silloin kaikki näyttää toiselta.»

»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää ja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin itseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella sitä enää.»

»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime aikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»

Roma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella kädellään isänsä kuvalla hän sanoi:

»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa rangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin; Jumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin ankaraa… minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon… mutta eihän sitä voi auttaa.»

»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni. Hänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun. Hänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä alaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on vankilassa tällä hetkellä.»

Nyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen lohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin luonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se saattaa parantaa kaikki.

»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan ketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki taakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta. Olen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja… kaikille. Ehkä te minun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota mitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet, hevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte tavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata, muistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse maksaa mitään isäni tiluksien tuloista… Ikävä minun on jättää täti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen on parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua ystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna ja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja puhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»

»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen toisemme…»

Hän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?» kysyi hän.

»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani nyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä miestä suoraan silmiin, jota hän… kun hän on tuottanut surua ja tuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä…»

»Roma», sanoi paroni, »minä rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen?
Minä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»

Jäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi hänet pois.

»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän.
»Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»

»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun sydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi loiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on antanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei hänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella sitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että ennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele lapsuuttasi… enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni mukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut sille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi kaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»

Taas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta heikommin kuin äsken.

»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua, mutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä teen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet ovat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden…»

»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla hyväksi vain. Jättäkää minut!»

»Sinä olet hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli minun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun kasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin sidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä saatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut iäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni, kunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni kokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme…»

Hän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi alas päänsä.

»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole mitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»

Paroni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen saavuttanut vanhan, jäykän tapansa.

»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on jo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei ole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei kenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin masentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan muitten asiain unohtua.»

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä:
»Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido
Leone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»

Paronin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat lasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja samoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät äänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja ilma oli tyhjä ja kolkko.

Seuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma olisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti lumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.

»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna sotaoikeus aloittaa istuntonsa.»

»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on ainoa surmattu.»

»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi tulossa tähän taloon.»

Romaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui kiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.

Siinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän oli työskennellyt.

Nyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät kirkkaiksi.

»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette vain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»

»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta tulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka haetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»

»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille asemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin kaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että ulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille hallituksille.»

»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen vaikeuden keksin Englannissa.»

»Tuossa on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme lainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»

»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin että se hajosi sirpaleiksi lattialle.

Puoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni turkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.

»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän, »ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään ja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee meidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua hänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut pois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että sinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä miestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa masentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»

»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut maahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan Davido Rossia.»

»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja — kenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo sinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas kuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»

Hetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja sitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului vaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.

XI.

Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki raivoa ja vihaa.

Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä, hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.

»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi, Jumala, anna minun tavata se mies!… Meidän viaton lemmikkimme! Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!… Eikö ole mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen, olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»

Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen, kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.

Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua pimeässä kuin sammakko kiven alle.

Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon, joka melusi aika paljon.

Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.

Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa, ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää», ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»

Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa, ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.

»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle, mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»

Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että se oli siellä.

Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei, paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.

»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.

Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan, ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.

Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä, jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.

Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla, ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin paavin tori oli ollut.

Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan kuin kimmeltävä kuu.

Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat. Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.

Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta. Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei olisi siellä.

Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet sieltä. Hän kysyisi telefonissa… Ei, siellä oli vain käynyt ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.

Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä. Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.

Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän veljiänne, poikani», huusi hän.

Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori tyttö puhutteli häntä.

»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika on kuollut?… Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan… Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»

Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja pikku Giuseppe on nyt taivaassa.

»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä. Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.

Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään, ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen kasvonsa osoittivat suurta surua.

Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa ikkunaan.

Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän avasi oven.

»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.

XII.

Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa, olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä antautumista?

Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat keskiyömessuaan.

Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa — rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.

Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla, mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen eteen rukoilemaan ja kuulisi hänen äänensä, niinkuin hän itse nyt kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista, salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.

Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös. Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.

Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.

Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti syliinsä.

He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä silmissään olisi sammunut.

»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on tapahtunut?»

»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»

»Ei puhuta siitä… Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet päässyt näin pitkälle ja nyt…»

»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»

»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»

Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.

»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.
Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.
Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»

»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!… Mutta ei!» huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»

»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.
Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»

»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma epävarmasti.

»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta. En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden kurjuutta, mutta…»

»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»

»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me, jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen… Itketkö, Romani?»

»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen… Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista…»

»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta, tapahtuipa mitä tahansa.»

»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että minä olen aina rakastanut sinua.»

»Jos me eroamme iäksi… jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset maallisille tunteille, lupaa minulle…»

»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä minulle kuinka tahansa… niin, en voi muuta… rakastan sinua viimeiseen hengenvetoon asti.»

Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli häntä.

»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa, käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja sielussamme.»

Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.

Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.

Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.

»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»

»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet satoja kertoja sen tehdä.»

»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni.
Hyvästi!»

»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»

»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan. Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja…»

»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»

He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.

»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen avioliittomme saa kirkon siunauksen?»

»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa. Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»

»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»

»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»

»Jos arvelet… se on… jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle voimaa…»

»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on tehty.»

»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»

»Mutta… on jotain… jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle — jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»

XIII.

Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija, vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.

Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle. Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.

Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.

Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja palautetaan takaisin kahleissa…»

Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.

Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.

Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden avaamista.

Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli miehiä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi.
Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos
Roomasta?»

»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös.
»Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»

»Autammeko? Kysymys on voimmeko auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.

Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden. Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin. Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.

»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»

Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa, korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.

Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten
Davido Rossi.

Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.

Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla, toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat kaupungista.

Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti, herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa yli.

Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt. Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon kellon kaiku.

Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä, ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.

Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi muisteli menneisyyttä.

Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se oli yksi ainoa.

Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja — kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki, kaikki on häviävä!

Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle. Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.

Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki, mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!

Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.
Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.

Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon. Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista. Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.

»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän siellä taistella keskenään.»

»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat nauramaan.

KUUDES OSA.

ROMAN ROOMALAINEN.

Roma heräsi seuraavana aamuna tuntien iloa. Viime yön vaarat olivat ohi, ja Davido Rossi oli paennut. Missähän hän lienee tällä hetkellä? Hän katsoi pientä pyöreätä kelloaan ja laski kuinka monta tuntia oli kulunut ja missä juna mahtoi olla nyt.

Mutta äkkiä tuo sanomaton voitontunne vaihtui katkeraan muistoon. Hän muisti, mitä paroni oli sanonut lähtiessään: »Minä olen aina ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja sitä miestä, joka on tullut meidän väliimme, sinun rakastajanasi.» Tuo synnytti kiihkeän häpeän tunteen ja saattoi hänet kuumeisesti pelkäämään.

Mitä häneen itseensä tuli, olivat asiat pahemmalla kannalla kuin koskaan ennen. Hän oli mennyt naimisiin Davido Rossin kanssa, joka kumminkaan ei tiennyt hänen sielunsa salaisuutta. Tosin kyllä Davido Rossi ei ollut tahtonut kuunnella, kun Roma olisi sen kertonut hänelle. Mutta joka tapauksessa hänen täytyy tunnustaa kaikki. Se oli ainoa tie, Mutta milloin? Ja kuinka?

Nattalina toi sisään teetä ja aamulehdet. Tytön kieli liikkui nopeammin
kuin hänen kätensä, kun hän kertoi yön kauheuksista ja aamun uutisista.
Roma oli pian katsellut oliko lehdissä mitään Rossista. Hän on mennyt.
Viranomaisten on mahdoton sanoa, miten hänelle on käynyt.

Sanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia. Hänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote virallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä kerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen ilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella määräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt kuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.

Paitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä. Sen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden tarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka kamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet tietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat puolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut sattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi oli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta, että sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen vähällä verenvuodolla.

Roma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä yksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.

Kello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli kuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita tiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi jätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien silmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla oli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet kansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä sotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.

Eräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän osti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi talon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha garibaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi portaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten kyyneliin.

Roma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen tulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka kuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten surun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.

Poika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet, kun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen nytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat alhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä kynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa. Pikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä kultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli asetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu sileäksi.

»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen kynttilöiden väliin.

Roma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle rinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat itkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.

»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän tahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen. Hänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli tuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle…»

Ja sitten Elena rupesi vuorostaan kertomaan pojasta, hänen pikku tavoistaan, hänen luonteestaan, hänen taipumuksistaan, hänen puheistaan, hänen tuumistaan ja mitä hän oli luvannut tehdä äidille suureksi tultuaan, kun hän läksisi asumaan Donna Roman luo.

»Ja nyt… tuossa hän on!» sanoi hän murtuneella äänellään, ja kyyneleet alkoivat taas vuotaa.

»Hän hymyilee, eikö hymyile? Hän hymyilee! Ehkä hän ei tuntenut mitään… Niin. Luuletteko, ettei hän tuntenut mitään? Voi, jos minulla olisi hänen kuvansa! Jospa olisin ajatellut sitä ajoissa! Oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän nousi yhtaikaa auringon kanssa aamulla saadakseen uuden pukunsa. Ja nyt… tuossa hän on.»

Vanha garibaldilainen pyyhki punaisia silmiään ja alkoi puhua Davido Rossista. Hän oli rakastanut Giuseppeä kuin omaa lastaan. Mutta kuinkahan herra Rossin nyt on käynyt? Ennen aamunkoittoa poliisi oli pitänyt kotitarkastuksen hänen asunnossaan, vienyt pois kaikki hänen paperinsa ja lukinnut ovet.

»Olkaa huoleti hänestä», sanoi Roma ja sitten hän kysyi Brunoa. He eivät tienneet muuta kuin että Bruno oli vangittu ja suljettu Regina Cœlin vankilaan.

»Bruno-raukka! Hän nääntyy ikävään, kun hän ei tiedä mitä täällä tapahtuu», sanoi Elena.

Oli hyvä, että hän oli tullut niin aikaisin. Surunsa valtaamina nuo ihmisraukat olivat kuin lapset eivätkä olleet toimittaneet mitään. Roma lähetti garibaldilaisen terveyshoito-asemalle hakemaan tohtoria, joka antaisi kuolintodistuksen. Sitten oli mentävä ilmoittamaan siitä viranomaisille ja hautaus oli järjestettävä. Se oli oleva n.s. kolmannen luokan hautaus, johon kuului ruumisvaunut ja kaksi hevosta sekä livreaan puetut ajurit. Hauta oli kaivettava Fornellin hautausmaan lasten osastoon. Papin piti ostaa monta kynttilää ja pyytää useita veljiä apulaisikseen. Kyllähän tuo kaikki tuli maksamaan paljon, mutta Roma lupasi pitää huolen maksusta, ja kun hän läksi pois talosta, suuteli vanha pariskunta yhä uudelleen hänen käsiään siunaten häntä siunaamistaan.

II.

Roomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar», on laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana kohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä on kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan eteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta. Neljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä ja kukkula on myöskin vartioitu.

Aamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon vankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein sokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he katselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi lähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin. Siinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli piiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien asukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden uhalla.

Käytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä oli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri maakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä. Heidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten punaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien käsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.

»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset eteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy vielä kova mellakka.»

»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi eikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet mutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan, odotahan!»

»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä he avaa ovea.»

Rautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat ulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä vangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä herra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän, minun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan käsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä…»

»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta sillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.

Tuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma oli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman vaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma, joka oli tullut Brunoa katsomaan.

Portailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen ulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin auttaa häntä.

»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet kumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin virastohuoneisiin.

Regina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies, mutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.

»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin vallassa», sanoi hän.

»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta ehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa…»

»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja valoa, jos tarvitaan?»

»Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa! Nämäkin päivät loppuvat kerran.

R.V.»

Italiassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten käskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian aika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli tullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn oli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli helmikuun 1 p:nä.»

Rooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli yläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen takanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi ruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut huoneeseen.

Jokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi laulaa virttä:

Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.

Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.

Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.

Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki kirkkoon.

Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.

Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen, joka oli pöydällä vuoteen vieressä.

»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria, täynnä armoa, Herra kuulee sinua… Amen!»

Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido Rossille: —

»Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta tuntuu kuin siitä olisi vuosia.

En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä haaksirikkoiseen laivaan.

Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»

»En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara meressä.

Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä, joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri, Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.

Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon, ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna, ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.

Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa, jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma armaani!»

Ja taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut. »Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon pimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa hulluuttaan ja meni levolle.

III.

Sotaoikeuden istunto alkoi kello kahdeksan seuraavana aamuna. Aurinko oli noussut, lumi oli sulanut ja St. Angelon linnan piha oli aurinkoinen ja täynnä liikettä. Eri rykmentteihin kuuluvia univormupukuisia upseereja kantaen salkkuja ja papereita kulki edestakaisin nopein askelin. Joukko höyhenillä koristettuihin hattuihin puettuja poliiseja piti tietä avoinna linnaan, ja ainoastaan pileteillä varustetut henkilöt saivat kulkea sinne. Kun linnan kello löi, kulkivat Regina Cœlin mustat vaunut rämisten kivetyn pihan yli tuoden ensimmäisen kuormallisen vankeja. Heitä oli kymmenisen henkeä, melkein kaikki huonosti puettuja, ja kun he astuivat alas ovella, kuului kahleitten kalina kirkkaassa aamu-ilmassa.

Sotaoikeus istui suuressa, synkässä, holvikattoisessa salissa, jonka seinät olivat hiekkakiveä. Se oli jaettu kahteen erisuureen osaan, suurempi osa tuomareita ja syytettyjä varten, pienempi osa yleisöä varten. Suurta hevosenkengän muotoista pöytää peitti vihreä verka ja sen yläpuolella riippui kuninkaan kuva, jota liput ympäröivät ja jonka alle kiinnitetyssä nauhassa oli sanat: »Laki on sama kaikille!» Keskellä hevosenkenkää istui presidentti suuressa, punaisessa nojatuolissa, ja molemmin puolin häntä istui apulaistuomareita. Kukin oli sotilaspuvussa, joko jalkaväen, ratsuväen, tykistön tai insinöörikunnan univormussa, ja melkein kaikilla oli kunniamerkkejä rinnassa. Puuaitauksen takana seisoi yleisö sullottuna soikean alaan, missä ei ollut istuimia.

Kuninkaallinen komisario istui virastossaan yläkerrassa kahden ministerin kanssa. Toinen oli paroni Bonelli, toinen sotaministeri. Paroni oli reippaan ja tyynen näköinen, sillä edellisen päivän levottomuudet eivät olleet turmelleet hänen pukuaan eikä tuultaan. Kenraali Morra näytti huolestuneelta, ja hänen karkeat kasvonsa näyttivät enemmän kuin koskaan kirveellä veistetyiltä. Kuninkaallinen komissaari, jolla oli kenraalin univormu, oli pieni, omituisen näköinen mies. Hänen vasen silmäteränsä oli liikkumaton, joten melkein näytti kuin hän olisi katsonut kieroon.

»Kenraali», sanoi paroni istuen pöydän ääreen, »hallitus luottaa täydellisesti teidän järkevyyteenne ja arvostelukykyynne, muutoin ei kuningas olisi suvainnut asettaa teitä nykyiseen asemaanne, mutta se ehkä tyydyttää meidän virkaveljeämme» — hän osoitti kädellään kepeästi sotaministeriin päin, joka levottomasti käveli edestakaisin — »ja keventää teidän vastuunalaisuuttanne, jos pyydän teitä lyhyesti kertomaan, mitä olette tehnyt ja mitä ohjelmaa nyt aiotte seurata».

»Ilomielin, teidän ylhäisyytenne», sanoi kuninkaallinen komissaari, »ja ehkä on yksinkertaisinta lukea selonteko tähänastisista toimistamme».

»Tehkää niin», sanoi paroni, ja kuninkaallinen komissaari nousi, avasi salkun ja alkoi lukea:

»Hänen Majesteettinsa nimessä, Jumalan armosta ja kansan tahdosta kuningas…»

»Koska on toteen näytetty asiapaperien avulla ja kuulustelemalla todistajia…»

»Koska meteli yöllä helmikuun 1 p:nä oli ylempänä esitetyn kiihoituksen tulos, julistettiin Rooma kuninkaan käskystä piiritystilaan, kuninkaallinen hallinto määrättiin ja kaupunki jaettiin neljään vyöhykkeeseen, joista kukin on kenraalin hallinnon alainen, kadut ja torit miehitettiin ja sotaoikeus asetettiin tuomitsemaan metelöitsijöitä sotalain mukaan.»

»Kuninkaallinen komissaari on määrännyt, että teatterit, viinipuodit ja kahvilat suljettakoon kello 8 illalla, useampia henkilöitä kuin neljä ei saa kokoontua yhteen kaduilla, vallankumouksellisten kirjoitusten ja julistusten levittämistä pidetään kapinallisuutena ja…»

Sotaministeri lakkasi kävelemästä ja kuninkaallinen komissaari lopetti lukunsa.

»Ja kaikkia toimia hallitsijaa vastaan, joiden tarkoituksena on muuttaa hallitusmuotoa tai tuottaa vaaraa valtiolle, pidetään majesteettirikoksena ja ne rangaistaan sen mukaan.»

Kuninkaallinen komissaari luki listan. Niitä oli kymmenen, ja viimeisenä oli »Koitto».

Kuninkaallinen komissaari luki niiden nimet. Viimeisenä oli »Ihmisten tasavalta».

Kuninkaallinen komissaari luki niiden talojen ja asuntojen osoitteet, missä oli löydetty rikoksellisia papereita, jotka oli otettu takavarikkoon, sekä mitä rikoksen avustajia oli saatu selville.

»Niitä on lähes viisisataa, teidän ylhäisyytenne. Tässä on luettelo heistä.»

Viimeisenä oli nimi »Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, 14 Piazza Navona, syytetty raivoisasta viranomaisten vastustamisesta yöllä helmikuun 1 p:nä sekä useiden sotilaitten haavoittamisesta.»

»Hyvä», sanoi paroni taas. »Te olette enemmän kuin armollinen pienemmille syyllisille, jotka heittäytyivät oikeuden käsiin. Mutta entä nuo suuremmat rikokselliset, jotka johtivat tietämättömiä ja pettivät joukkiot? Oletteko kirjoittanut syytöksen Davido Rossia vastaan?»

Sotaministeri jatkoi taas levotonta kulkuaan, ja kuninkaallinen komissaari alkoi lukea:

»Davido Rossi, asuva Piazza Navonalla n:o 14, on huomattu syylliseksi rikoslain 134 ja 252 pykälissä mainittuihin rikoksiin, ja poistuneena oikeusviranomaisten ulottuvilta syytetään häntä siitä, että hän on käyttämällä taitoaan ja tarmoaan sekä suurta vaikutusvaltaansa kansaan, kirjoittamalla julkisiin sanomalehtiin, pitämällä puheita julkisissa paikoissa ja perustamalla seuroja toimeenpannut hallitusta vastaan tähdätyn liikkeen, levittänyt vallankumouksellisia aatteita, kiihoittanut joukkioita vastustamaan viranomaisia ja väkivaltaisesti muuttamaan valtion perustuslakeja, sekä erittäinkin toimeenpannut metelin helmikuun 1 p:nä, ja täten haastetaan yllämainittu Davido Rossi sotaoikeuden tuomittavaksi St. Angelon linnaan, Roomaan ennen… sen ja sen ajan kuluttua, sillä uhalla, että hänet muutoin poissaolevana tuomitaan äsken mainituista rikoksista.»

Sotaministeri löi nyrkkinsä pöytään. »Te ette voi julaista tuommoista haastetta», huudahti hän.

»Sillä Rossi on parlamentin jäsen, ja semmoisena on hänet tavattava rikoksellisessa teossa. Säädös sanoo aivan selvään, että ainoastaan silminnähtävä rikos voi muuttaa parlamentin jäsenen erikoisaseman. Rossi on mennyt, ettekä te voi seurata häntä.»

»Hyvä virkaveljeni», sanoi paroni hymyillen, »te puhutte roskaa. Mistä rikoksesta miestä syytetään? Kapinallisuudesta! Mitä on kapinallisuus? Onko se samaa kuin murha, hetken rikos? Ei! Se on rikos, joka tapahtuu joka hetki pitkän ajan kuluessa. Siksi kapinallisuus on silminnähtävä teko, josta jokainen todistettu kapinallinen voidaan vangita milloin tahansa.»

»Millä lailla voitte todistaa Rossin kapinalliseksi ilman tutkintoa, johon teillä ei ole mitään oikeutta kutsua häntä?»

»Siinä tapauksessa, teidän ylhäisyytenne, saatte tulla toimeen ilman minun apuani. Minä en tunne mitään myötätuntoisuutta Rossin pyrintöjä kohtaan. Ministerinä ja teidän virkaveljenänne olen koettanut auttaa teitä järjestyksen ylläpitämisessä ja voimassa olevan järjestelmän suojaamisessa. Mutta ihmisenä ja roomalaisena minun täytyy vastustaa teitä, kun te rikotte säädöksiä ja koetatte riistää kansan vapauden. Hyvästi, teidän ylhäisyytenne.»

»Tuo mies on hullu», sanoi hän hetken kuluttua. »Mutta hän on sen verran oikeassa, että me voimme julaista teidän syytöksenne ainoastaan siinä tapauksessa, että meillä on mitä selvimmät todistukset kapinallisuudesta. Mitä todistuksia teillä on?»

»Tommaso ja Francesca Mariotti Piazza Navonalla n:o 14, portinvartija ja hänen vaimonsa, Elena Rocco ja Bruno Rocco, Charles Minghelli, poliisivirkamies ja Donna Roma Volonna…»

»Pyyhkikää pois tuo viimeinen nimi vastaiseksi. Mitä Minghelli toimittaa nyt?»

»Hän ei tahtonut ensin suostua, mutta minä puhuttelin häntä eilisiltana, ja kaikki on hyvin nyt. 'Minä en tahdo tehdä mitään vääryyttä, cavaliere', sanoin minä. 'Te olette suuren vankilan tirehtööri ja teidän velvollisuutenne on palvella kuningasta ja maata. Meillä on syytä uskoa, että meteli helmikuun 1 p:nä oli vallankumouksellisen joukkueen toimeenpanema ja että ainakin yksi teidän vangeistanne tuntee kaikki yksityiskohdat koko liikkeessä. Hänen nimensä on Bruno Rocco. Hän on hyväsydäminen ja on tehnyt rikoksensa jonkun toisen henkilön vaikutuksesta. Auttakaa meitä saamaan selville, kuka tai ketä nuo henkilöt ovat, niin teette suuren palveluksen valtakunnalle.»

»Minghelli on asetettu viereiseen koppiin, ja hän on jo varsin hyvä ystävä Brunon kanssa. He ovat jo alkaneet keskustella toistensa kanssa koputtamalla seinään vankien tapaan.»

Kuninkaallisen komissaarin vasen liikkumaton silmäterä välähti pahasti, kun hänen kasvonsa vetäytyivät hymyyn.

»Kenraali», sanoi paroni nousten, »olen tyytyväinen, että olette oikeilla jäljillä, ja minulla on oleva ilo ilmoittaa kuninkaalle, että teidän nimittämisenne tähän vaikeaan virkaan on osoittautunut täysin onnelliseksi ratkaisuksi ja todistaa oikeaksi sen luottamuksen, jota tunsin teitä kohtaan esittäessäni teidät tähän korkeaan asemaan.»

Tuon lyhyen puolen tunnin kuluessa sotaoikeus oli jatkanut tointaan keskeymättä. Kymmenen vankia oli tuomittu vankilaan kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen saakka, ja Regina Cœlin mustat vaunut rämisivät taas kivikadulla.

IV.

Roma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän oli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta todellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen voittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa luonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Hän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän saakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä Davido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?

Hänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää viivytellä eikä epäröidä.

Nattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi sähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli Rossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»

Roma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo sähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.

Juodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut täyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset ja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi ajattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa, jotain piti tehdä.

Samassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti maksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä he tahtoneet poistua saamatta rahaa.

Ei auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui laskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.

Se oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa olivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin taivaan.

Ainoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien kiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää, kun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen ylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain, jotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren miehen hymyistä.

Reippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen, kun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä ja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen päällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä uudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma siitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat ihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään hänen jaloissaan.

Tämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle, sillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän menot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut. Hän kirjoitti:

»Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»

Kun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä pormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen, ylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki hän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.

Palattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi kuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä. Se oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja silkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui kohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui näköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.

»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte hiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»

»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen valmistanut sen. Asia on vallan selvä.»

»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me teemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta yksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi… se on… omalla vastuullaan… ymmärrättehän…»

Roma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut suihkukaivoa?»

»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään määrätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää…»

»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut päätetty.»

»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä — kaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan…»

»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että ilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus…»

Kiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi kehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.

»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä suosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»

»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos olen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään valtaa… jos se tuottaa asialle hyvän lopun… voisin ehkä luvata hiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».

»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä teidän rahoistanne. Voitte mennä.»

Pikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi pyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta ylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin tukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli rakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan olevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän peitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan toisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.

Mutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu laululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.

»Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.

Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra, sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu, monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi, ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan julistamista.

Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja. Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin, kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan, sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään toimiin.

Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista. »Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa korvaukseksi ajanhukasta…

En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.

Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta, jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö, jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin mikään muu maailmassa. ₍

En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa. En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine ajatuksineen…»

Hän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa. Mutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen», ajatteli hän ja laski pois kynänsä.

Aikaisin seuraavana aamuna Roman isännän asianajaja tuli häntä tapaamaan. Hän oli keski-ikäinen mies, happamen näköinen ja jyrkkäliikkeinen.

»Ikävä kyllä, hyvä neiti, kreivi Mario kirjoitti minulle Pariisista, että hän tarvitsee tämän asunnon itselleen. Hän on pahoillaan, että hänen täytyy häiritä teitä, mutta koska hän on usein lausunut teille, että hän itse kerran aikoo asettua tänne…»

Laskun näköinen paperi tuli esiin hänen povitaskustaan. Roma otti sen ja vastasi katsomatta siihen:

»Koska olen persoonallisesti vastuunalainen kreiville kaikista hänelle tulevista rahoista, pyytäisin neitiä lupaamaan, ettei mitään muuteta täältä pois ennenkuin vuokra on maksettu.»

Tuskin oli mies mennyt, kun eräs nainen astui sisään. Se oli rouva
Sella, tunnettu muotiompelija.

»Onneton asia, rakas neiti! Olen aivan pääsemättömissä rahapulan tähden. Liiketuttavani Pariisissa ovat oikeita piruja ja uhkaavat jos jonkinlaisella, ellen lähetä heille suurta summaa nyt heti. Tietysti ei olisi hätääkään, jos saisin irti omia rahojani kylliksi, mutta nuo rakkaat ylhäisön naiset ovat niin hitaita, enkä minä tietysti tahdo kääntyä heidän herrojensa puoleen, vaikka todellakin olen odottanut niin kauan heidän…»

»Annattehan anteeksi, että olen niin kiinni tänä aamuna töissäni?» sanoi Roma nousten.

»Tietysti! Minullakin on paljon työtä. Niin hauskaa, että otitte vastaan minut! Toivon, etten ole ollut de trop. Ellei minun olisi täytynyt noiden tyhmien laskujeni tähden…»

Roma istui kirjoittamaan kirjettä eräälle strozzinille (koronkiskurille), joka lainasi rahaa naisille jalokiviä vastaan.

»Tahtoisin myydä jalokiveni», kirjoitti hän, »ja jos teillä on halua ostaa ne, pyytäisin teitä tulemaan tapaamaan minua huomenna kello neljä.»

Hän istui kammiossaan ja kreivitär kutsui häntä viereisestä huoneesta. Vanha kreivitär oli juuri lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hajuvesille; hänet oli asetettu istumaan lukemattomien tyynyjen nojaan peilin ja Madonnan kuvan väliin. Kissa kehräsi patjallaan vuoteen jalkapuolessa.

»Vihdoin sinua saa tavata», sanoi kreivitär ärtyisesti kohottaen nenäliinan huulilleen. »Mitä minä kuulen hevosista ja vaunuista? Olet myynyt ne! Se on uskomatonta. En voi uskoa sitä ennenkuin itse kerrot sen minulle.»

»Se on vallan totta, täti Betsy. Tarvitsin rahoja moneen asiaan, muun muassa velkojeni maksamiseksi», sanoi Roma.

»Taivas! Se on siis totta! Anna minulle hajusuolani. Tuolla — tuolla ne ovat korttipöydällä vieressäsi… Se on siis totta! Vallan totta! Sinä olet kyllä ennenkin toiminut kummallisesti, mutta tämä… Laupias taivas! Myynyt hevosensa! Eikä edes häpeä sitä!… Luultavasti sinä kohta myyt vaatteesi ja jalokivesi.»

»Pyhä Neitsyt! Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko sinä kadottanut kaiken häpeäntunteen? Aiot myydä jalokivesi! Taivas! Esi-isiesi jalokivet! Sinulta on sydänkin mennyt yhdessä oikeudentunnon kanssa, muuten ei mieleesikään voisi johtua noiden aarteiden myyminen, jotka ovat sinulle tulleet niin sanoakseni oman äitisi rinnoilta.»

»Minun äitini ei ole koskaan nähnytkään niitä, täti, ja jos kohta muutamat niistä olivatkin isoäitini omat, oli hän varmaan hyvä nainen, koska hän oli isäni äiti, ja hän varmasti mieluummin toivoisi minun myyvän ne kaikki kuin elävän velkaisena ja häpeässä.»

»Jatka! Jatka vain englantilaista puhettasi! Tai ehkä se on amerikkalaista. Sinä tahdot tappaa minut, juuri niin! Ja sinä tapatkin minut pikemmin kuin luuletkaan, ja sitten kyllä suret ja häpeät… Mene pois! Miksi tulit kiusaamaan minua? Eikö se riitä… Nattalina! Nat-ta-li-na!»

»Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.

Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta, kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.

Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut. Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa sitten minulle.

Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.

Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan? Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt, mikä olisi hänen velvollisuutensa.

Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen, mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen. Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma, eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»

Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala minua auttakoon!»

»Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki, mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin. Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen, että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen, että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»

VI.

Kaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi ikkunaluukut ja sanoi:

»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne, 'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja portinvartija toi sen tänne.»

»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä tiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle henkilölle, niin tuo ne heti minulle.»

Melkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se oli kirjoitettu Sohossa.

»Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat, tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka kaunis!

Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun, mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi: Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia voiton toive eikä Jumalan käsi?

Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he olivat jatkaneet.

Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut. Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.

Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.

Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä, kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti, olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni tytär.

Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla. Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki, että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö, joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.

Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät. Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka! Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!

Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä, kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»

Roomalaiset! — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla, mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä, että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois. Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa, että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen, ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja mahtavin valtakunta maan päällä.

Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu, ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa, uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on Yhteys!

Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran voisivat tuntea sen.

Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken, ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain valtaistuimet vapisemaan.

VII.

Vanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina kaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien edessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen päässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja suloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui painomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies sieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja kirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi…….

»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin lähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan silmälasiensa yli ja vaikeni.

»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan seuraukset», sanoi vanha mies.

»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla kieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»

»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan julistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».

»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se on toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi, joka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»

»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti», sanoi Roma aikoen poistua.

»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä luottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja…»

»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin kukkaronsa.

Mies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta. Raittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan, kun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui kadulle.

Roma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza Colonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja ellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut aivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia ilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di Pietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko väkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia, jotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä kaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli osoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on surullinen, painava ilma.

Talo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan kommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään Davido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan oven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he pitivät kädessään.

»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello kahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän messuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»

»Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois.
Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua
seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut.
Kaikki on hyvin, älkää surko.

Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta. Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.

»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.

»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on Tiber hänet ottanut.»

»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne, koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»

»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen kätensä korvansa taakse.

»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi vanha vaimo.

»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma. »Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen kaikkea, älkää puhuko poliisille.»

»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita, että toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi, että ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja lohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne, kun tarvitsette äitiä.»

Kello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli levitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha kamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka, vanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen kaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja rannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta riippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka paroni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun hän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia koristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja timantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu kaulakoristus ja helmivyö.

Jalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi, kun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen silmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten ne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja pani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.

Hän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden kirjeen paronilta.

»Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä, mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon, elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja aina.

»Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.' Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin uuden Jerusalemin portit.

Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua. Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani, ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.

Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa raporttini tähän päivään saakka.

Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä. Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa. Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.

Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan, ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva. Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua siveelliseen erämaahan?

Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä. Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta epäilemään entistä enemmän.

Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.

Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille, ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti. Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali? Jos sinä tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.

Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen, että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle, että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta— ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut, niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista eikä sielusta.

Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.

Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen turhuudesta.

Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet, täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on suloista.

Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin. Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.

Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata. Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka kauniit ne ovat!

VIII.

Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.

»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen ole haettu tohtoria.»

»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»

»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria.
Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»

Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko
Roomassa.

Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen sairaanhoitaja.

»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada hämmennystä.»

Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä», joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas huonompi.

»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»

»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän vuoden aikaan.»

Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja ne olivat siitä syystä kalliita.

»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»

Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta ne syötiin keittiössä.

Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.

»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden, kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»

»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento vuoteellaan.

»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»

»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan, että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja…»

Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.

Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti. Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.

»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä nykyisessä asemassani.»

Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.

Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.

»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi?
Viekää pois se!»

Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.

Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.

»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.

»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin tähän asti.»

Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.

Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa. Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.

Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.

Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla äänellä:

»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen, ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat, muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»

Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen olisi ollut huoneessa.

»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»

»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin…'»

Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja lasimaisiksi.

Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista, ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet hänen sielussaan.

Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.

»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»

Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen korvansa kumisivat.

»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan… Luulin, ettei kukaan tiennyt… Mutta paroni tietää kaikki… Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen käskyjään.»

Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus. Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä, halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.

Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka alensi hänet kuin syvään kuiluun.

Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli muuttunut.

»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät vallan hyvin.»

»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut… Se oli valetta, kuuletko…»

Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä.

Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.

Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei koskaan itse ollut rukoillut.

»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuoleman hetkellä — amen!»

IX.

Muutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä, päässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili irroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit niihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin ilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja uusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand Esposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.

Roma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu- ja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet viereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku koputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja silkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä hetkellä ylpeyden ilmeen.

Pitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi ilmaista salaperäistä asiaansa.

»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut sanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton näytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen nimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä puuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa sana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»

Roma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt.
Joku koputti taas ovea.

Huutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina. Onko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin ymmärtävin ilmein.

Huutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano, istui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän ääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin tavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat, aivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.

Englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata Romaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut istua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli luisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään hän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä oli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin huutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.

Roma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta oli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen ulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.

»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä avuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan — aivan huoneeni ovella.»

»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti hedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos, viisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä viisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te ajattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan viisikymmentä viisi!…»

»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä sitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin. Mutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on onnistunut, ja minä kuolen häpeästä….»

»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä salaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli! Kuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.» »Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja ainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!…»

»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto ei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja tekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen ystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä nyt…»

Kreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen. Silloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen mansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.

Hetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan kuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas ateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.

»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta taideteoksesta?»

»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman mestariteosten kanssa.»

»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko yht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei penniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»

Yhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita.
Sitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin —
»Madonna mia! Kuinka huono se on!»

Sitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin jo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin solvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»

Sitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että kyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä päivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»

Roman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää mielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa hänet.

Joku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi sähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun loppuun, mikset käyttäisi sitä?»

Siitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet salissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin huutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat kuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.

Kello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan soittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä hatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi huutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla, konemaisella äänellään:

Saavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja istui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan tavanmukaista kirjettään Davido Rossille.

»Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä olen kumminkin aivan vasta-alkaja!

Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis, että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan posetiivi.

Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan. Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään. Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.

Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden, niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.

Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi! Jospa olisit ollut siellä!

Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen. Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana lähetän sinulle lämpimän suudelman!

P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa» mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin? Koskisihan sinuun kovasti, jos minä kuolisin ennen takaisintuloasi, eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä. Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»

Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.

Mustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän nähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi, mitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla hellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin leikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan kahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa, pelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset kuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa ja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen korvaansa.

Kreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan, sydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain persoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli silloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset ja nyyhkytykset.

Tunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta. »Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen tulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»

Hän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli tapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän, mutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.

Pappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan kaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen vihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice vastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.

Sitten pappi riisui päällystakkinsa ja astui valkoisessa messupaidassa ja sinipunervassa viitassa kreivittären huoneeseen, kynttilät edellään. Pieni korttipöytä oli peitetty valkoisella liinalla ja muutettu alttariksi. Kaikki kuolevan naisen toalettipöydän esineet, hajuvesipullot, punamaalipurkit, puuteritöyhdöt y.m. oli työnnetty sikin sokin lääkepullojen kanssa piirongin laatikkoon. Kello oli kaksi päivällä, ja aurinko paistoi niin että piti sulkea ikkunaluukut. Huone kävi pimeäksi, ja kynttilät heloittivat kuin tähdet.

Pappi otti pienen rasian povestaan ja asetti sen alttarille. Sitten hän ruiskutti vihkivettä peitteelle ristin muotoon. Kreivitär rukoili kiihkeästi matalalla, epäselvällä äänellä ja tarttui kiinni vuodevaatteisiin.

Avaten pyhän hostia-rasian ja ottaen ehtoollisleivän pappi kohotti sitä ja lähestyi pitsireunaista tyynyä ja laihoja, punavärille hohtavia kasvoja sekä asetti ehtoollisleivän suusta kurottautuvalle kielelle.

Kun pyhä sakramentti oli saatu, toimitti pappi viimeisen voitelun. Taas peite ruiskutettiin vihkivedellä, ja kaikki läsnäolijat lauloivat: »Sinä Herra ruiskutat päälleni isoppia ja minä tulen puhtaaksi. Sinä peset minut ja teet minut luntakin valkoisemmaksi.»

Valkoliinainen pöytä nostettiin lähemmäksi vuodetta ja sille asetettiin kolme maljaa. Yhdessä oli vettä, toisessa oli valkoista kuoretonta leipää ja kolmanteen apulaiset asettivat seitsemän pumpulitukkoa. Kynttilä asetettiin kuolevan naisen voimattomiin käsiin ja ristinmerkkejä tehtiin huoneen kaikkiin suuntiin sanoen: »Anna perkeleitten paeta tästä paikasta ikipäiviksi.»

Sitten pappi kastoi oikean peukalonsa pieneen astiaan, jossa oli pyhää öljyä ja joka riippui hänen kaulassaan, sekä teki ristinmerkin kuolevan vaimon mustaksi maalattuja kulmakarvoja kohti sanoen: »Tämän pyhän voitelemisen kautta (†) ja Hänen suuren armonsa tähden antakoon Herra sinulle kaikki anteeksi, mitä näköaistisi kautta olet rikkonut.»

Kastaen taas peukalonsa öljyyn pappi teki ristinmerkin korvia, nenää, suuta, käsiä ja jalkoja kohti kerraten saman rukouksen kuulon, haistin, makuaistin ja puheen, kosketuksen ja kävelyn synneille. Sitten nuo seitsemän pumpulitukkoa otettiin yksitellen maljasta ja niillä pyyhittiin öljy pois samalla kuin luettiin isämeidän-rukous näihin sanoihin asti: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, amen.»

Koko ajan apulaiset ja sisar lauloivat yksitoikkoisella äänellä katumusvirsiä. Vihdoin lausui pappi apostolisen siunauksen.

»Ja nyt minä paavin pyhän istuimen antamalla vallalla vakuutan sinulle, Elisabeth, täydellisen anteeksiannon ja vapahduksen kaikista sinun synneistäsi Isän (†) ja Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) nimessä, amen.»

Tuo aavemainen ehtoollistoimitus oli nyt ohi, ja pappi apulaisineen läksi pois talosta. Mutta kuoleman kalpea, uhkaava varjo jäi seisomaan hajuvesille tuoksuvan vuoteen ääreen.

Rcma ei ollut läsnä noissa toimituksissa, mutta nyt englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär tahtoi tavata häntä.

»Onko hän saanut oopiumia nykyään?» kysyi Roma, ja sisar sanoi, että hän oli saanut.

Roma tapasi tätinsä jonkinmoisessa salaperäisessä hurmiotilassa. Suuri ilo, melkein ylpeys, loisti hänen kasvoissaan.

»Kaikki vaivani ovat menneet», sanoi hän. »Kaikki suruni ja koetukseni ovat kadonneet. Olen heittänyt kaikki Kristuksen kannettavaksi, ja kohta minä astun Hänen kanssaan Jumalan luo.»

Hän ei nähtävästi tuntenut mitään syyllisyyttä Romaa kohtaan. Päinvastoin. Hän rupesi puhumaan hänelle itsetietoisesti kuin pyhimys syntiselle.

»Sinun täytyy voittaa maalliset himosi, Roma. Sinä olet tehnyt syntiä, mutta sinä et saa kuolla syntisenä. Sinä olet esimerkiksi itsekäs. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta sinä olet itsekäs. Sinun täytyy tunnustaa ja uhrata elämäsi taisteluun syntiä vastaan syntisessä sydämessäsi ja jättää sielusi Hänen armolleen, joka on pessyt minut puhtaaksi kaikesta synnistä.»

Mutta kreivittären henkinen innostus ei kokonaan voinut tukahduttaa hänen maallista turhamielisyyttään, kun hän rupesi puhumaan hautajaisistaan.

»Tilaa requiem-messu, Roma. Jokaiselle toimitetaan sellainen. Se maksaa kyllä hiukan, mutta eihän tämmöisessä tapauksessa saa ajatella rahoja. Ja anna Raveggi-yhtiön toimittaa hautausmenot ja katso etteivät he aseta minua paareille. Minä olen aatelisnainen, ja minulla on oikeus tulla asetetuksi kirkon permannolle. Ja pidä huolta, että minut haudataan hienoon osaan. Ylhäisimmät haudataan pienelle Pinciolle herttua Massimon haudan yläpuolelle.»

Roma vastasi yhtämittaa »niin», »kyllä», »kyllä», vaikka hänen sydäntään pakotti.

Kahden tunnin perästä alkoi kreivittären kuolinkamppailu. Kärsivä ruumis oli voittanut riemuitsevan sielun, ja hän huusi yhä lisää ja lisää oopiumia. Jokainen oli hänelle vastenmielinen, ja hänen terävät kasvonsa kääntyivät puolelta toiselle.

Pappi tuli rukoilemaan kuolevan puolesta. Aurinko oli laskemaisillaan, mutta ikkunaluukut olivat vielä suljetut ja huone oli synkän juhlallinen. Soittokunta soitti Pinciolla, ja erään oopperan sävelet sekaantuivat rukouksiin.

Kaikki olivat polvillaan, paitsi Roma. Hän seisoi, mutta hänen sydämensä oli polvillaan, ja koko hänen sielunsa oli masentunut.

Pappi asetti ristin kreivittären käsiin, ja hän suuteli sitä kiihkeästi, yhtämittaa lausuen nimen »Gesu, Gesu, Gesu!»

»Kristus, joka sinua kutsuu, ottakoon sinut vastaan ja antakoon enkeliensä johtaa sinut Abrahamin helmaan.»

Samassa risti putosi kuolevan naisen käsistä ja hänen timanttisormuksensa, jotka olivat käyneet liian väljiksi, vierähtivät peitteelle. Vähän ajan perästä hänen valetukkansa luisti pois ja hänen päänsä oli aivan kalju. Hänen otsansa hikoili ja henki korisi hänen rinnassaan. Vihdoin hän rupesi hourailemaan.

»Se on valhe!» huusi hän. »Kaikki, mitä sanoin, on valhetta! Minä en tappanut sitä!» Sitten hän heittäytyi sivulle ja risti putosi lattialle.

Pappi, joka hetki hetkellä oli rukoillut yhä kovemmalla äänellä, nousi seisomaan ja sanoi muuttuneella äänellä: »Me suljemme huomaasi, oi Herra, tämän palvelijasi Elisabethin sielun, että hän eläisi Sinussa ja että Sinä sanomattomassa armossasi pyyhkäisisit pois ne synnit, jotka hän täällä ihmiselämän kurjuudessa on tehnyt, Kristuksen, meidän Herramme kautta, amen.»

Papin ääni muuttui epäselväksi hyminäksi ja lakkasi sitten kokonaan. Hetken perästä ikkunaluukut avattiin ja samoin ikkunat. Laskevan auringon säteet virtasivat huoneeseen. Kynttilät paloivat himmeästi ja sammuivat sitten kokonaan. Salaperäinen toimitus oli lopussa.

Englantilainen sisar asetti ristin takaisin kylmiin käsiin ja sulki sammuneet silmät. Kissa naukui ja raapi vuodetta, ja joku sanoi asiamies-äänellä:

Roma kiirehti takaisin omaan huoneeseensa. Hänen myrskyjen murtama sielunsa alkoi tuntea väsymystä.

Soittokunta soitti yhä vielä Pinciolla, aurinko laski Pietarin-kirkon taakse, ja Roma tarttui kynään kirjoittaakseen. »Hän on kuollut! Elämä, josta hän niin epätoivoisesti riippui kiinni, on jättänyt hänet vihdoinkin. Kuinka kiihkeästi hän koetti pitää kiinni siitä! Ja nyt hän on mennyt tekemään tiliä töistään. Mutta kuka minä olen, kun puhun näin? Hänen kurja, onneton syntitoverinsa.

»Tunnustuksen jälkeen hän luuli saaneensa anteeksi. Hän uskoi olevansa puhdas ja synnitön. Ehkä hän olikin, ja ainoastaan kuolon tuskat näyttivät saavan hänet lankeamaan takaisin. Mutta mikä voima tunnustuksessa on! Voi hänen kasvoistaan loistavaa iloa, kun hän oli avannut syntitaakkansa ja sielunsa salaisuudet! Anteeksianto! Kuinka suloista mahtaa olla, kun tuntee saaneensa anteeksi!…

»En voi kirjoittaa enempää tänään, oma armaani, mutta ensi kerralla saat kuulla uutisia, vakavia uutisia.»

XI.

Roma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot, jos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen turhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan matkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli pääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs maallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista murehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli maksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin maksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi seurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja apulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut ja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine lakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus maksoi noin tuhat frangia.

Kello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella pappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla vaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa. Kynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle. Munkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja pappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla vaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.

Kun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen lukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat tehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja De profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja lopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen ylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.

Tulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät sitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana ollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja lähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota pidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja lähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.

Kun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä koulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä. Laulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi apulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja suitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin mahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja sitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan äänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano lauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.

Vihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen yllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti vihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää savua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta meidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten laulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.

Nyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin huomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria hän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous kävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään, nimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä tältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli joku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli leveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora tukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.

»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain murtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.

»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat nykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon, erään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen vakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään sitä.»

Roma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi häntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä kiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»

Kun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku matkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat tyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa kanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät hänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki aamurukouksensa huomisen varalle.

Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.

Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.

»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä juoksua.

Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»

Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva. Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä. Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.

Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen mitä teki Roma seurasi heitä.

Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä Stabat Mater'ia.

»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että surisimme sinun kanssasi.»

Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia, joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.

Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan. Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään, tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät, silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.

Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään, nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.

Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.

Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien polvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma vapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut hänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi kaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa huumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle paikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja vapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:

Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.

»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman sitä…»

»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»

Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:

»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon työntämästä sinua pois.»

Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä, nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen ääni ristikon takaa:

»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»

»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei. Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi, että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle. Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle, vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle, olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»

Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.

Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan päälle.

XII.

Ensimmäisessä postissa aamulla »Sisar Angelica» sai kirjeen Davido
Rossilta.

»Rakkaani! — Kirjeesi saapui onnellisesti ja tuotti minulle suurta iloa ja ehkä hiukan suruakin. Paitsi sitä tuskaa, jota aina tunnen ajatellessani kansaraukkaani, olin hiukan alakuloinen lukiessani jotain rivien välistä. Teeskenteletkö sinä onnentunnetta minun rohkeuttani ylläpitääksesi ja estääksesi minua syöksymästä sinun luoksesi huolimatta kaikesta? Kerran sinä olet tuleva onnelliseksi, armaani. Silloin saan taas kuulla hopeanheleän naurusi niinkuin tuona suloisena päivänä Campagnalla. Odotahan vain! Me olemme nuoria vielä, ja elämä on edessämme.

Rukoile puolestani, oma sydämeni, että kätteni työ onnistuisi. Olen työssä yöt ja päivät. Kokouksia, toimikuntia, kirjeenvaihtoa lakkaamatta. Suuria suunnitteluja on tekeillä, armas, ja kohta saat kuulla kaikki. Olen ylpeä, että arvostelin oikein sinun luonteesi siveellistä voimaa ja että on mahdollista sanoa sinulle kaikki.

Olemme määränneet keskustoimikunnan ja järjestäneet yhdistyksemme. Kaikki ovat yhtä mieltä minun kanssani siitä, että yhteistoiminta on välttämätön. Eurooppa näyttää olevan kypsynyt täydelliseen muutokseen, mutta ensimmäinen suuri työ on toimitettava Roomassa. Minä saan kehoituksia kaikkialta. Kansojen veljellinen yhdistyminen jatkuu jatkumistaan. Voima, joka on suurempi raakuuden voimaa, leviää yli maailman.

Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas Roomassa. Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta puolin. Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän valtaansa, olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko vaatii heitä puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän julistuksen papeille. Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen painattajaksi ja levittäjäksi, kuten edelliselläkin kerralla. Jumala suokoon, että siitä olisi apua!

Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että häntä kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole huolissani ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos hänen mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on vankilassa vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se mies tuli luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua murhatakseen paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi vastapuolueeseen. Salainen tuomioistuin, jossa asioita valmistetaan julkista käsittelyä varten, on pirullinen laitos, julmuuden ja vääryyden pesä. Se on hävitetty melkein kaikista sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme tuomioistuimet ja vankilat ovat yhä vieläkin salavehkeiden pesäpaikkoja, missä avuttomia, kurjia olentoja peloitetaan jos jollakin tavalla kaikenlaisten apumiesten välityksellä, jotka ovat valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole ihminen enää, vaan välittäjä, jonka tehtävänä on syyttää toisia. Hänen sielunsa turmellaan, hänen petoksestaan maksetaan. Käy itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista, ja pelasta hänet omalta itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana toimena elämässä on saada varmuus rikoksista.

Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka ei ole sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai villi peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän kiusatko itseään enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme ei ole ainoa osa meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa hänen sielunsa taudin uhalta.

Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan itse teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten salainen tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus antoi sen anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen, valehteleminen ja kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi ennenkuin se on tunnustettu.

Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta hänellä on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo omistaa tytön, hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken hänen miehelleen. Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja aikaa myöten vaimon tahto ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin. Taikka sitten tuo mies voi todellakin kertoa kaiken hänen miehelleen loukatakseen ja murhatakseen molempien onnen. Miten käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä häntä silloin enää?

Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti. Luottakoon hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki. Jos mies on oikea mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen puhtautensa on pakottanut hänet kertomaan», ja mies rakastaa häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä tuntee hetken tuskaa. Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että hänen poimimansa kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on voittava hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on häntä kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»

Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se on myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat puhua toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota vääryyttä kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä paljon kuin rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena minulle, kuinka oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja henkesi tulta sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen, oma armaani.

»Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä, Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?

Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön, muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen, rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien ääressä.

Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat
Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha huuto
on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia vastaan
Kristuksen päivistä alkaen.

Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon kanssa ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista. Älkää antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan vanhentunut ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen esteenä. Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin häviävät kaikki uskonnottomat ja jumalattomat.

Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa? Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat puhuvat helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi, kommunismi ja ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei systeemejä, ne ovat sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja. Ja eräs vaatimus on yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden vaatimus! Se on se ääni, joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän teitä miettimään, eikö se ole Jeesuksen ääni.

Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä Hänessä?

Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat tahtovansa sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä rukoilemaan »Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä kuin taivaassa?»

Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin saavuttamaton tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit tahtone kieltää Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen Pyhästä Isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran näkevä.

XIII.

»Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta. Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.

Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N. sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma, että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen kuolisin.

Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja kumminkin…

Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on? Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä, ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.

Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi, siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi. Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut, eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.

Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain? Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä», sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt, mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan. Mutta minä tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta valittaa.

Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle. Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt, että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.

On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan, että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan, elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.

Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella, että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun, ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.

Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus, että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.

Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni. Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi ainoa sana vain. Siinä kyllin.

Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten, että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.

Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä. Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi? Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi

XIV.

Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.

Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.

Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä varten.

Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.

Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan mustasukkaiseksi.

Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.

Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.

Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja locande, jossa he viidestä pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.

Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen, hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa tyytyväinen.

Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat ihmiset mitä tahansa.

Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua. Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen. Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».

»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön nähtävinä. Sveitsissä oli todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei saapunut silloinkaan.

»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä, niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.

Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut. Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.

Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän perästä.

»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata», sanoi vanha vaimo.

Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.

»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa jatkaa. Mies on tunnustanut.»

»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen salaliittoon.»

»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»

»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte tietää siitä ensimmäisenä.»

»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»

»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»

»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»

Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä. Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.

XV.

Regina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka akseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se on puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki vangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia. Useimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion suuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin virallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja hovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä vangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki miehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat ovat kahleilla.

Kun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli sulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein puoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen savuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen kestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet Brunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan kopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan. Se oli heidän yökäyntinsä.

Bruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä oli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään vihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli seitsentoistavuotinen poika.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui ja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan ja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden hänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.

»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14, vastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»

»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas minulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»

»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi apulainen.

»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan sokeripaloilla», sanoi Bruno.

»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä ja leivällä», sanoi tuomari.

Bruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan annettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku. Sitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.

Kävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla varustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit astuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö oli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä oli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia ääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta poltti hänen sieluaan.

Myöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet vietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta, missä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää oloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun kieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».

»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»

Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka! Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta. Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon heitä molempia!

Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti, ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta vasemmanpuoliseen seinään.

»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun. Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.

»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi:
»Kauan eläköön vallankumous.»

»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne numerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa nähdä poikanne hautaustakaan.»

Sananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen.
Seuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.

»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos sinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä. Mutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä mies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan armon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli pääsyynä meteliin?»

»Herra Nälkä!… Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän naapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»

»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien parissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut piiskattavaksi.»

»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi puristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun suutani.»

»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos piiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.

»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi ylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.

XVI.

Oli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet ensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti koputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:

»Paennut Englantiin… Tosi… Tämän päivän lehdissä. Koko vankila tietää sen.»

Käytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu lakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen mielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n naapuri koputti taas.

»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu syy siihen lienee ollut.»

»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä mitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»

»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten hautajaiset suoritettiin?»

»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä veden jakamishetken.

Myrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta alkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan, että joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon Fuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli ovessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija kulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.

Mutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä epäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon, vankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville hänestä.

»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.

Bruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa ja pyysi saada tavata tirehtööriä.

»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?» kysyi hän.

»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan tule hulluiksi odottaessaan?»

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä pyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän tapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»

»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen tirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.

XVII.

Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa, vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja, missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi. Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun, kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.

Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.» Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa. Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.

»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja me voimme puhella.»

»Minunko ääneni?… Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen 333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt olen. Minulla on uutisia.»

»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit…»

»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa Englannissa.»

Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan, mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena todellakin mennyt.

Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä. Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina näyttää tehdessään pahan työn.

»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos sinut tuomitaan…»

»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu mies!»

»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.

Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt oli aamu.

Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa, ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla ollut muuta jälellä kuin kuolema.

Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat helpommilta kestää.

»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.

Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä. Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.

»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»

Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi hänelle.

»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt! Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St. Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle ja kanuunain suojaama.»

»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään vankilan pidättää minua kostamasta.»

»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen pettäjäkseen.»

»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan pidättää häntä tulemasta takaisin.»

»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja sanokaa se sitten… Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»

Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.

»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.

Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen huoneeseensa.

Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.

Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa. Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen virkkoi tirehtööri:

»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»

Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain välissä, kun tirehtööri saneli:

»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o 14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli 'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli parlamentinjäsen Davido Rossi.»

»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te ilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan vihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon, ja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon anominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle, ja asia on selvä.»

Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.

XVIII.

Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello yksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia. Alttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat nähdä papin.

Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja, päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä, jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka kohosivat ylöspäin.

Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.

Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.

»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa… Oi armollinen, oi rakastava, oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»

Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä. Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.

Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki, ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin yksi vieras.

Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin. Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja kukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.

Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa. Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.

Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.

»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa oloissa?» kysyi Donna Roma.

»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi tirehtööri.

»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä sisäasiainministerin puoleen.»

Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone, jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.

Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.

»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi häneen ääneti.

Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän käänsi päänsä pois.

»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja rakkaistasi pidetään huolta.»

»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö ole saanut niitäkään?»

Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:

»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos jotakin.»

Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua», sanoi hän.

Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään», ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä minulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»

»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa…»

Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä viisaudestaan.

»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra
Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»

Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna Roma. Mutta minä tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki — hän kertoi minulle kaikki.»

»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen kuullut jossakin ennen.»

»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli, joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua surmatakseen pääministerin.»

Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja alhaista käytöstään.

»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään. Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään, ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja kohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:

Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana, joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:

»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja hän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa ja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»

Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti kutsutti poliisipäällikön luokseen.

»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli erotettiin Lontoon lähetystöstä?»

»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen. Ymmärrättekö?»

»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon vaimolle — ymmärrättekö?»

»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän tulee lukea se ääneen vangille.»

XIX.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.

»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi, että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»

»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»

»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa tuo mies edes ansaitsisi tuon!»

»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut uskoton sinulle.

»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama todistus?»

»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»

Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois, mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.

Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella, antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli hetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden karabinieerin välissä.

Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta, kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat. Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput, toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset, siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.

Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit puolelleen.

»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan. Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali. Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat, kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta! Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!

Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka, joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi. Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia) henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.

Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä sylirakilta vain.

»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen, eikö niin?»

Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan, että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti, oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.

»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi
Bruno.

Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen, kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»

Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa, vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista »Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.

Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa, hirveätä.

»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli vangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.

Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta, käski viedä hänet pois.

»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.

»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen, »te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia. Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»

»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi vanha mies.

»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»

Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin. »Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut. Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»

»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:

»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»

Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen, paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten apulaisineen:

Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.

Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:

Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»

»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu, ollut hänen oma sanelemansa».

»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».

»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»

Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään syytetyltä itseltään?»

Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli niin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin velvollisuudentunnosta».

»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen alle».

»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa mielialassa olevaa miestä.

Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että syytettyä ei millään lailla pakotettu.

»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta siihen».

»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta, ja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»

Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.

Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä asioita eräälle toiselle vangille.

»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi presidentti.

»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja, jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa henkilöä huusi:

»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»

»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa valansa ja tulla todistamaan.

»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»

Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta ja kuninkaan surmaamista.

»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa.
Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»

XX.

»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»

»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on valehtelija», huusi Bruno.

Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.

»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta herättämällä kostonhimoa».

Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa — »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä velvollisuuteni».

Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä vangille.

»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut
Rossin kanssa?»

»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.

»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä ymmärrän tarkoituksenne.»

»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että hän on oikeuden edustaja.»

»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka ajattelee pahaa siitä, on konna.»

»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:

»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja sisar, senhän jo sanoin».

»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin omaansa. Jatkakaa!»

»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi
Bruno.

»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni…»

Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta, sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.

Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.

Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen hätäisellä äänellä:

»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa …. ehkä vuosikausia… esteiden täytyy väistyä…»

Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:

»Tule siis luokseni… armaani… lemmittyni…» Tähän saakka paha henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan: »Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?» Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.

Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista…»

Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua. Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut hiiskaustakaan huoneessa.

»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi, mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja luottamaan majesteetin armoon.»

Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?

Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»

Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.

Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja seisoi sitten taas suorassa.

»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta selviäisin. Tässä se on!»

Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.

»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä yli.

Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.

»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:

»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.

Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.

»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»

»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun liikkein, mutta ei ääneensä.

Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste», sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä tahansa».

XXI.

»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh, se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.

Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen, pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi. Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa, yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.

Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä. Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti. Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»

Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni. Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista. Tänä iltana seisoo Tribune'ssa, että Minghelli on vangittu. Se on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun. Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään. Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta, vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.

Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin, olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.

On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle, mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra sitä, mitä on tapahtunut.

Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?

'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?… Minä vihaan tuota hirveätä oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei koskaan… Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»

Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi, etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää sanan minulle.

Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä, köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin kuolema. Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti. Hyvästi!

Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.

»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän pyytää tavata teitä».

SEITSEMÄS OSA.

PAAVI.

Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin koskaan.

Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.
Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä
Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut
uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.

»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä hämmästyttävin luonnos.»

»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»

»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin näköinen.»

»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on pahoillaan.»

Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi ulos ikkunasta.

»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»

Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.

Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä syystä paavi tahtoi häntä tavata?

»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle päätteeksi ei ole edes katolinen?»

»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen paaston aikana.»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen mielensä alkoi kirkastua.

»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan, huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa. Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen omaksi.»

»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»

Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.

Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja kimmelteli auringon valossa.

He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin kaltainen.

Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta- ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha. Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä. Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.

Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä, ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli paavin yksityinen huoneisto.

Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin valtaistuinsaliin.

»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään viivy kauan.»

Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.

»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»

»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi olla häntä pyhempi.»

Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään kantaen hopeaista ruoka-astiaa.

»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä tietysti saan kuulla kaikesta.»

»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»

»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että joku…»

Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa. Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.

»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.

»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»

»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka tietää kaikki salaisuutemme.»

»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen lastensa suruihin.»

»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen kiusauksia…»

»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on… Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut, menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»

II.

»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa. Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan, vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»

Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon jatkaessaan.

»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa, on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto, vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa. Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»

»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton. Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä. Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja lähetettiin matkaan kiireellisesti.»

»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili. Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi munkiksi.»

Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.

»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton löytölasten kotia.»

»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia. Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen omaa elämäänsä.»

Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»

Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin peittämä jalka pisti esiin viitan alta.

»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»

»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»

»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti, mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies…»

Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on. Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»

»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.

»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.

III.

Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla, hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen, runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine, kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit, kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.

Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.

Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni kulunut.

»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.

»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä paavimme Pius kymmenes.

»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja. Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä! Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää paaviaan!

»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti, että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky, jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen siunauksenne.»

Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut, nosti paavi päätään ja vastasi siihen.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme rakkautenne osoituksia.

»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä. On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.

»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi, sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto, joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet, joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen, rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee tuon haavemaailman keskustaksi.

»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan, keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä valtio ei ole mitään.

»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin: vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa yhteiskunnallisen järjestyksen.

»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä, saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.

»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia, poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä, pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.

»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta ihmiskunnassa.»

Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat, papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran käsivarteen poistui valtaistuinsalista.

Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä paavi istui.

»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»

Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni, jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.

IV.

Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen häneen.

Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.

»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»

»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista olisi voinut tulla suurten miesten äitejä… Mutta hän on kuollut ja hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»

Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä kerran.

»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi. Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan: 'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän sanojaan.»

»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne. Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä vastaan.»

»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien varjon alla.»

»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen.
Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»

Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut mitään.»

»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää, että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»

Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä…»

»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle kaikki.»

»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero Volonna.»

»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»

»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut, että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»

»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.
»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja…
Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»

»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää mitä olisin ilman häntä!»

»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja… ja minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»

»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme rakastimme toisiamme.»

»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»

»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka koetin.»

»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä, vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne, teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»

»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.

»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»

»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»

»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt kolmekymmentä neljä vuotta.»

»Hän on… en ole koskaan nähnyt ketään niin… antaako teidän pyhyytenne anteeksi?»

»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi
Roma vienosti.

Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.

Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän ja huolestuneen näköisiksi.

»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen, jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»

»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»

»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa. Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»

Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.

»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole uskonnottomia miehiä, vaan…»

Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi.
Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»

Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.

»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on kapinallinen ja kuninkaansurmaaja…»

»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»

Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui: »Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut, sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»

Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla, rukoilevalla äänellä:

»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa, ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta…»

»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa pitäisi tehdä.»

Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:

»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän pyhyytenne… jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne rakastaisi ja säälisi häntä.»

»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä. Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä. Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»

Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.

Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.

»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin Kristuksen lasten joukkoon.»

Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua. Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.

Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista, oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu, ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.

Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia. Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt, että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.

Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta ripitettävästäni?

Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi puhumaan.

»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»

Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»

»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»

»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta, teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa selvitettävänä?»

»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»

»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä minulle rippituolin ulkopuolella.»

»Mutta jos… jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi vaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa huomioon mikä rangaistus sitä seuraa… jos veren ja rakkauden siteet saattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi suorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin tekisitte?»

»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja koskisi teitä hyvin läheltä?»

Kapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi asiaa, teidän pyhyytenne.»

»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan surmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»

»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa salaisuudet, on vaitiolo.»

»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin liittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»

»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin rippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille aiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»

»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne surmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne Jumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»

»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus meneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»

»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se tietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»

Kapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa. Hetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin toimista ulkomailla.

»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista, että maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan kiihoittamalla kotimaan puolueita.»

»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset tavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin sodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että tuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti järjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten armeijain päivinä.»

»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta mihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla entisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia ja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin kapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan kiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja pahentaa köyhien taloudellista asemaa.»

»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia, jotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei ollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää, että siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia salaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat kuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on pidettävä pyhinä.»

»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä aamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja vaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»

»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa. Mutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos hän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»

»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki jumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»

»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten. Omasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla sielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan estäminen.»

Kapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja ylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.

»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus sellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»

»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi rippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa. Rippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen isälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus? Avioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»

Paavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä ja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on pirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen vihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin onnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen sulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»

»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni levolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole ilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»

Kapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan mitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa päättyvän hyvin. Mutta 'epikeian' käyttäminen, kun on kysymys sielun salaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli. Me tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä ne loppuvat.»

Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin sypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului pensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin kissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli ennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi ennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt. Kissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi pääsi apuun.

»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!…
Monsignor!»

»Ottakaa tämä gatto rosso vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio coatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»

Monsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi linnun pienille kirjaville munille.

»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla puussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin se luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»

Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman pelonhuudon kaikille lapsilleen.»

Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse, ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin murtuneen temppelin katottomat pylväät.

VI.

Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu, oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen palmuja ja puksipuun oksia.

Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.

Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa. Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa vanhan vaimon käteen.

»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka sen toi.»

»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä…»

»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy jatkaa työtäni ja…»

»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön. Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja taivaalliset…»

»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon pois huoneesta.

Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä saanutkaan hänen kirjettään.

Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän loppusanoja:

Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän luki:

»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten. Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.

Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni. Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.

Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille, jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.

Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti. Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan, silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.

Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt! Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden? Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas varjelkoon! Niin ei voi olla.

Roma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni», ajatteli hän.

»Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä — marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se, mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.

Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä, joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään, mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan, kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»

Roma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö
Rossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?

»Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa, hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään! Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.

Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.

Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä, kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan, monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos, kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen, ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»

Roma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa. Rossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle musertaakseen sen.

»Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita, vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan. Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa, ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt sydämemme.

Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta, marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.

Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.

Roma ei nukkunut paljoa sinä yönä. Ilo, pettymys ja ennen kaikkea pelko Rossin tähden, hänen aiheittensa tähden ja niiden seurauksien tähden, piti hänet valveilla monta tuntia. Aikaisin seuraavana aamuna siniseen univormuun puettu palvelija toi hänelle kirjeen Palazzo Braschista. Se oli näin kuuluva:

»Rakas Roma! — Minun täytyy pyytää sinua tulemaan virastooni tänä aamuna niinpiankuin suinkin. Toivon ettet epäröi tulla, kun kerron sinulle, että tämän ystävällisen kutsun kautta säästän sinulta sen nöyryytyksen, että poliisi tulisi sinua käskemään.

VII.

Sisäasiainministeri istui huoneessaan pöydän ääressä, joka oli täynnä asetuksia ja painettuja arkkeja; ne sisälsivät hänen »lakiehdotuksensa». Commendatore Angelelli seisoi loisteliaasti kumarrellen, kuten tavallista, hänen vieressään.

»Ja mitä tiedätte noista Rossin julistuksista?» kysyi paroni asettaen silmälasit nenälleen.

»Olemme saaneet selville, kuka ne on painanut», sanoi Angelelli. »Kun hänet oli vangittu, ilmoitti hän meille erään neidin nimen, joka neiti oli tuonut hänelle käsikirjoituksen ja maksanut painattamisen.»

»Se on eräs tunnettu neiti, teidän ylhäisyytenne», sanoi Angelelli ohuella äänellään, »ja siitä syystä arvelin parhaaksi ensin odottaa teidän käskyjänne.»

»Siinä teitte oikein, commendatore. Jättäkää tuo osa asiasta minun huostaani. Entä Rossi — onko hän vielä Englannissa?»

»Hän meillä on kerrotaan on Ranskassa, teidän ylhäisyytenne, mutta kirjeitä sekä Lontoosta että Pariisista, joissa hänen toimistaan.»

»Pääasiamiehemme kirjoittaa, että Rossi Lontoossa ollessaan asui Sohossa ja hänen luonaan kävi melkein kaikkien vallankumouksellisten seurojen edustajia. Nähtävästi hän sai yhdistetyksi useita ennen riitaisia voimia, eivätkä ainoastaan demokraattiset ja sosialistiset sekä työväen yhdistykset, vaan myöskin radikaaliset seurat ja monet uskonnolliset liitot ja yhdistykset ovat kokoontuneet hänen ympärilleen.»

Paroni teki kärsimättömän liikkeen. »Ne ovat kaikki samanlaisia. Lontoo on aina ollut jos jonkin nimisen anarkian pääpesänä. Mutta mitä lähettiläämme arvelee Rossin aikeista?»

»Hän arvelee, että Rossi aikoo lähettää kotiin italialaiset maanpakolaiset ja hajoittaa ne rahoilla ja kirjoilla varustettuina tyytymättömän kansan sekaan täällä kotona.»

»Mainiota!» huudahti paroni. »Pakanat raivoavat yhdessä, ja kansa uneksii turhia unia.»

Angelelli nauroi ohutta nauruaan aivan kuin kana, joka kaakattaa pesässään. Sitten hän lausui:

»Nähtävästi Rossilla oli ensin huono onni Pariisissa, mutta kun sanoma saapui Roccon jutusta…»

»Sitten hän piti kokouksia kahviloissa välttääkseen poliisin sekaantumista… Lyhyesti, vaikkei prefektillä ole mitään suoranaisia todistuksia, neuvoo hän meitä lisäämään vahdin kaksinkertaiseksi hänen majesteettinsa luona.»

Paroni nousi ja astui uunimaton yli. »Tämä on todellakin kaunis vuosisata, sillä hulluja pidetään viisaina miehinä ja heikkojen on hauska uhkailla penikulmien päässä… Commendatore, oletteko puhunut tästä asiasta kenellekään?»

»Älkää ajatelko sitä siis sen enempää. Se ei ole mitään. Yleisöä ei saa säikähdyttää. Kiristäkää vain nuoria tuon miehen ympäri Pariisissa. Hyvästi!»

Nyt tuli maakunnan prefekti paronin luo ja näytti juhlallisemmalta ja soturimaisemmalta kuin koskaan.

»Senaattori», sanoi paroni, »lähetin kutsumaan teitä ilmoittaakseni, että hallitus on päättänyt lopettaa piiritystilan».

»Kapinahenki on kukistettu, kaupunki on rauhallinen, ja sotilaskomento alkaa tuskastuttaa kansaa.»

»Samoin on päätetty, hyvä senaattori, että valtakunta on viettävä kuninkaan valtaistuimelle nousemisen vuosipäivää yleisin riemujuhlin.»

»Se on erinomainen keksintö», sanoi prefekti. »On hyvin viisasta poistaa yleisesti vallitseva alakuloisuus julkisella juhlalla. Mutta aika on hyvin täpärällä.»

»Niin on. Vuosipäivä on pääsiäismaanantaina, s.o. viikon päästä tästä päivästä. Teidän täytyy siis aivan heti ryhtyä toimiin. Yksityisseikoista voimme puhua myöhemmin sekä järjestää ohjelmat ja juhlakulkueet. Olen kirjoittanut julistuksen, jossa ilmoitan tuon tapahtuman. Tässä se on. Voitte ottaa sen mukaanne.»

»Kuningas julistaa samalla yleisen anteeksiannon kaikille viimeisiin meteleihin osaaottaneille, elleivät he ole olleet jollakin lailla johtavina henkilöinä. Sekin on jo kirjoitettu. Tässä se on. Mutta majesteetti ei ole vielä kirjoittanut sen alle.»

Prefekti otti toisen paperin paronin kädestä, katseli sitä ja luki muutamia lauseita. »'Koska me emme tällaisena ilon päivänä voi nähdä mitään surun ilmauksia… olemme luoneet säälivän katseemme kokemattomaan nuorisoon, joka on vedetty valtiollisen hämmennyksen kuiluun… olemme julistaneet seuraavan säädöksen kaikkien noudatettavaksi'… Voinkohan saada tämän vielä tänä päivänä, teidän ylhäisyytenne?»

»Kyllä. Ja nyt puhumme teidän omista tehtävistänne tässä asiassa, rakas senaattori. Teidän tulee käskeä kaupunkien pormestarit tänne Roomaan sopimaan valmistuksista. Sitten on teidän puuhattava juhlakulkue Kvirinaaliin, jolloin kansan tulee huutaa kuningas ulos parvekkeelle ja laulaa kansallishymni. Myöskin on toimitettava lippuja, joissa on sopivat lauselmat, esimerkiksi 'Kauan eläköön kuningas', 'Hän johtakoon ja hallitkoon!', 'Kauan eläköön hallitus', 'Voittoisa lippumme' ja ehkä myöskin 'Armeija'. Teidän on vastustettava tuollaisia liikkeitä kuin ateismi ja anarkia. Tärkeintä on, että kansa juhlamenojen, laulun, musiikin ja juhlakulkueitten avulla rupeaa ajattelemaan kuningasta pelastajanaan ja valtaistuinta vahvana turvanaan, joille molemmille sen tulee kaikissa tilaisuuksissa osoittaa kiitollisuuttaan. Ymmärrättehän?»

»Paras on tehdä kuninkaan vartiajoukko kaksinkertaiseksi ja vaihtaa väkeä joka päivä, kunnes juhlamenot ovat ohi…»

»Se on helposti tehty. Mutta odottakaa. Vatikaanin poliisipäällikkö on pyytänyt apua torstaina.»

»Antakaa sitä hänelle. Älkööt pyhän kollegion vaatimattomat sielut saako syytä valittaa, että me pidämme parempaa huolta kuninkaasta kuin paavista.»

Oikeusministeri saapui sitten paronia tapaamaan. Hän oli lyhyt mies, hymyilevän näköinen, ja hänellä oli keltaiset hansikkaat.

»Kaikki käy hyvin», sanoi paroni nousten taas ja astuen uunimatolla. »Kansan mieliala, hyvä virkaveli, on miekka, jota meidän tulee käyttää hallituksen ja kuninkaan hyväksi tai seisoa vieressä ja katsella, kuinka vihollisemme sitä käyttävät.»

»Rossin kaltaiset miehet ovat hyvin nopsia sitä käyttämään», sanoi pieni ministeri.

»Pyh! En ajatellut Rossia nyt. Tarkoitan kirkkoa, jolla on rahaa ja kansan usko. Siitä syystä tahdoin tehdä jotakin, joka laimentaisi noita murheellisia mielenosoituksia, joita paavi tahtoo panna toimeen.»

»Niin, tuo vanha Vatikaanin herra ymmärtää kansan vaiston ja tahdon, eikö totta? Hän tietää, että kansa rakastaa loistavia näytelmiä, ja höystää niitä mielellään uskonnolla.»

»Se on ruostunein ase paavin asekammiossa, hyvä virkaveljeni, mutta hän voi vieläkin sitä käyttää, ellemme me tee mitään. Jos kansalle uskotellaan, että paavi on sen ainoa ystävä, on se aika loistava höyhen paavin hattutöyhdössä. Onneksi meidän kansamme yhtä mielellään tanssii ja laulaa kuin itkee ja rukoilee. Meillä ei siis vielä ole syytä heittää kirvestä kaivoon.»

Molemmat nauroivat ja pieni ministeri sanoi: »Paitsi sitä, on helppo muuttaa uskonnollinen juhlakulkue valtiolliseksi. Ja Vatikaani vetää aina yhtä köyttä kapinallisten puolueitten kanssa ja saarnaa tottelevaisuutta ainoastaan paaville.»

Paronin saappaiden narina lakkasi, ja hän ojentautui suoraksi virkatoverinsa eteen.

»Tarkastakaa ilmiöitä hyvin», sanoi hän, »ja jos huomaatte ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan, että Vatikaani vehkeilee yhdessä Rossin kaltaisten henkilöiden kanssa taikka tietää mitään hankkeista, jotka tarkoittavat vallankumousta tai kuninkaanmurhaa, niin antakaa heti tieto siitä. Suojeluslait perustuslaillisessa maassa voidaan muuttaa, ja silloin ehkä muutamat noista ylhäisistä ja alhaisista herrasmiehistä, jotka koettavat elää valtakunnan onnettomuuksista ja luulevat tarkoin tietävänsä Luojan tahdon ja tarkoitukset, ehkä käsittävät, että heidän täytyy ryömiä polvillaan Santa Scalaansa… ja tulla alas sieltä nurin niskoin.»

Paronin kasvot olivat äkkiä kalvenneet vihasta ja hänen pieni virkaveljensä katsoi häneen huolestuneena. Samassa astui eräs kirjuri sisään ja ojensi paronille nimikortin. Paroni työnsi silmälasejaan ja luki:

       Monsignor Mario
          Cameriere Segreto Partecipante
             di Sua Santitá Pio X.
    Vaticano.

VIII.

Monsignor oli nuori, solakka, melkein hento mies, jolla oli ohut musta tukka ja suuret, älykkäät silmät. Astuttuaan sisään pitkässä mustassa päällystakissaan, joka peitti hänen munkkiviittansa, hän kumarsi ja katsoi hitaasti ympärilleen huoneessa. Hänen ilmeensä sanoi, että hän oli kuin lammas, joka kulkee portista, missä koirat ehkä vainuavat, ja hänen liikkeensä sanoivat, että hän oli pakeneva heti, jos mitään vaaraa oli olemassa.

Paroni katsoi silmälasiansa yli hetkisen vierastaan. »Olkaa hyvä ja istukaa», ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori monsignor ja paroni istuivat vastakkain pöydän ääressä.

Nuori monsignor kumarsi ja jatkoi: »Lausumaan hänen puolestaan varoituksen ja neuvon sanan.»

»Se on harvinainen ja suuri kunnia», virkkoi paroni. »Mutta ehkä olisin voinut paremmin arvostella sitä, jos se olisi lausuttu hiukan aikaisemmin — papistolle ja kansalle.»

»Minä tarkoitan», sanoi paroni, »että ehkä olisi ollut hyvin hyödyllistä näiden viimeisten onnettomuuksien aikana, jos papisto olisi kiirehtinyt lausumaan rauhan ja sovinnon sanoja. Tähän saakka se ei ole tehnyt yhtään mitään. Miksi ei? Ehkä siitä syystä, että sen päämies itse on vaiennut.»

Nuori pappi kohottautui suoraksi ja sanoi arvokkaasti: »Te teette vääryyttä Vatikaanin kunnianarvoisalle isälle, sillä hän paheksuu enemmän kuin kukaan muu tuota uskonnon ja vapauden väärin-ymmärtämistä, josta nuo surkuteltavat levottomuudet johtuivat. Olkoonpa hänen mielipiteensä mikä tahansa niistä voimista, jotka olivat syynä niihin, niin hän on koettanut herättää kristillistä armeliaisuutta ja innostuttaa papistoa työskentelemään kansan rauhoittamiseksi ja sen lisäksi hän on käskenyt tällä pyhällä katumusajalla rukoilemaan niiden surullisten olojen puolesta, joissa kansa tätä nykyä elää.»

Paroni väänsi viiksiään ja sanoi: »Olen kuullut siitä. Vatikaanin kunnianarvoisa isä on epäilemättä viisas toimissaan. Kunnioitan syvästi hänen järkeään ja mielipiteitään.»

Monsignor nosti katseensa levottomasti. »Tämänaamuinen asiani on aivan ristiriidassa teidän ylhäisyytenne syytöksen kanssa.»

»Minua on käsketty ilmoittamaan, että pyhällä isällä on syytä uskoa, että vielä vaarallisempi kapina on odotettavissa, ja hän neuvoo teitä ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin julkisen järjestyksen turvaamiseksi ja verenvuodatuksen estämiseksi.»

»Ei erityisiä, ainoastaan yleisiä, mutta hän tietää kumminkin tarpeeksi voidakseen varoittaa teitä olemaan varustettuina.»

»Ei kauan. Vasta eilisaamuna hän kuuli siitä», virkkoi monsignor ja peläten sanoneensa likaa hän lisäsi. »Mainitsen tämän ainoastaan osoittaakseni teille, että pyhä isä ei ole menettänyt yhtään aikaa.»

»Mutta jos pyhä isä tietää, että kapinaa on suunniteltu, voi hän epäilemättä antaa meille tarkempia tietoja siitä.»

»En. Vaikka pyhällä isällä ei liene mitään syytä kiitollisuuteen hänen majesteettinsa hallitusta kohtaan, surisi hänen isällinen sydämensä, jos hän saisi kuulla, että hänen lapsensa, vaikkapa kaikkein tylyinkin niistä, saisi kärsiä turhaan.»

Paroni hymyili jäistä hymyään. »Se on hyvin kaunista», sanoi hän, »mutta ehkä hieman epäselvää, mitä itse ajatukseen tulee, eikö niin?»

Nuori pappi alkoi tulistua. »Tuo mies koettaa suututtaa minua saadakseen minut puhumaan», ajatteli hän, ja kristillinen laki, jonka hän oli ottanut ohjeekseen, auttoi häntä tukahduttamaan vihansa.

»Tuleeko minun siis ymmärtää, että ilmoitus, jolla hänen pyhyytensä on kunnioittanut minua, annettiin hänelle salaisuutena?»

»Niin. Se annettiin salaisuutena, ja siitä syystä en voi antautua enempiin selityksiin.»

Monsignor nousi istuimeltaan. »Teidän ylhäisyytenne ei voine täydellä todella luulla sellaista.»

Monsignor kiivastui. »Pyhä isä sai tietonsa siten, että sitä on pidettävä melkein yhtä pyhänä ja loukkaamattomana kuin rippisalaisuutta.»

»Mutta tottelevaisuus paavia kohtaan vapauttaa kaikesta muusta vastuunalaisuudesta. Hänen pyhyytensä sanoo vain 'puhu', ja silloin kaikkien uskollisten lasten täytyy totella.»

»Monsignor joutui hämilleen. Asian kertoja ei ole edes katolilainen, eikä paavilla ole siis mitään oikeutta käskeä häntä.»

»Se on siis nainen, joka ei ole katolilainen ja joka kävi pyhän isän luona eilisaamuna Vatikaanissa, eikö niin?» jatkoi paroni.

Paroni oli hetken puhumatta mitään, mutta hän katsoi tuikeasti silmälasiensa yli punastuvia nuoria kasvoja, jotka olivat hänen edessään. Sitten hän sanoi tyynesti:

»Monsignor, paavin ja hallituksen keskinäinen suhde on hyvin arka, ja jos jotakin tapahtuisi, joka lisäisi ristiriitaa, voisi siitä olla seurauksena kamala veljestaistelu.»

»Mutta olkootpa nuo suhteet millaiset tahansa, pyhä isä varmaankaan ei tahdo suojella järjestyksen rikkojia, jotka iskevät kirveensä yhtä paljon kirkon kuin valtionkin sydänjuuriin.»

»Monsignor», jatkoi paroni, »jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi kuninkaan persoonaa vastaan, ei hänen pyhyytensä voine tahtoa, että jonkun — minun esimerkiksi — on pakko parlamentissa ja Euroopan hallituksien edessä sanoa: 'paavi tiesi kaikki edeltäpäin, mutta koska hän ei tahtonut ilmaista hankkeen yksityiskohtia, on Vatikaanin kunnianarvoisa isä ollut murhaajien apuna.’»

Nuori pappi kiihtyi yhä enemmän. »Paavi», sanoi hän, »ei tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut».

»Monsignor, paavi tietää yhden seikan vielä. Hän tietää, kuka hänelle kertoi. On välttämätöntä, että hallitus myöskin saa tietää sen voidakseen itse arvostella, minkä laatuinen tuo salaliitto on ja miltä taholta sitä on odotettava.»

Monsignor vapisi kuin vangittu lintu. »Minä olen sanonut asiani ja lisään ainoastaan, että lähettämällä minut tänne hänen pyhyytensä tahtoi estää rikosta eikä auttaa teitä keksimään rikoksellisia.»

Paronin silmälasit putosivat nenältä, ja hän puhui terävästi ja pontevasti: »Hallituksen täytyy ainakin saada tietää, kuka se nainen oli, joka kävi hänen pyhyytensä puheilla Vatikaanissa eilisaamuna ja sai hänet uskomaan, että vaarallinen kapina on tekeillä.»

Monsignor oli poistumaisillaan huoneesta, kun paronin sihteeri avasi oven ja ilmoitti:

»Pyytäkää häntä astumaan sisään», sanoi paroni. »Odottakaa hetkinen, monsignor.»

»Sallikaa, Donna Roma, että esittelen monsignor Marion Vatikaanista», sanoi paroni.

»Kunnioittava tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi paroni hymyillen, »ja pyydän teitä sanomaan hänelle, että hallitus on tekevä velvollisuutensa valtakuntaa ja sivistynyttä maailmaa kohtaan ja luottaa paavin avustukseen».

IX.

Paroni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti leviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman valoisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei ollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet tykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja niissä oli kärsimyksen jälkiä.

Roma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte sanoa?»

Paroni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli vangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön nimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.

»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi rangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi suojella sinua julkiselta tutkinnolta?»

»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa orja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä, joilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»

»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin olisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun asunnossasi.»

Romalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi istuimeltaan.

»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin katseltavina… Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen kaiken tuon estänyt.»

Roma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä inhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja hänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt kyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä, joka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.

»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä ilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka itsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien moitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri koettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun pääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit yhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»

»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita sinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle tilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet sinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole mitään.»

»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa, että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»

»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa — tahdoit saada selville hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»

Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat, pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.

»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa, että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä pyydä sääliä.»

Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä, ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla hetkellä, sanoi hiljaa:

»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni ja peitän ne maailmalta ja sinultakin… ehkä ne ovat yhtä katkerat kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»

Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken verran hän tunsi sääliä.

Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan… Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin vapaa…»

»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma?
Hän on taloni hoitaja Albanossa.»

Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien tuoksun.

»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko, kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa? Se on kai suuri puu nyt?»

»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen.
»Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»

Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.

»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä tulinkin tänne.»

Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin
aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä.
Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia
Maria Magdalenalle.

»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»

Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain oman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea. Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.

Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä, mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi hänelle kuninkaan serkun arvon.

Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua minulle tuohon tapaan.»

»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna, jona Rossi lähti Roomasta.»

»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti semmoista avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»

»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.

»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä, että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan surmaaminen.»

»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»

Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä paavi on kertonut teille?»

»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen tietonsa joltakin naiselta… Kukahan se lienee?»

Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.

»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä, merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni… Mutta ennemmin kuolen», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä kyyneliä.

»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja palvelijana.

Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!

Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.

»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.

Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan mieletön.

Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta kumminkin…

Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.

Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin domicilio coattoa kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:

»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi! Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan. Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti…»

Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.

»Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni. Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin…»

Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.

»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet, mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni! Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule heti, ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle, tule, tule, tule!»

Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole hyvin sairas…» tai: »Älä tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi…» tai: »En koskaan antaisi anteeksi itselleni, jos…» Mutta hän tukahdutti huolensa, sulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.

Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin ja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa kaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos täällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet uuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin tulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen… olit oikeassa ollessasi hellä hänelle…» »Luen yhtä ja toista rivien välistä…» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun rohkeuttani?…» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi… Olen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä Campagnalla…» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»

Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt itsemurhan.

Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi, signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti minut.»

Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton, kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin heikko.

»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja riisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka rakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän polvistui sen eteen ja suuteli sitä.

XI.

Paavi oli alkanut päivänsä jakamalla sakramenttia maallikkojäsenille ympäristössään, mutta kello kahdeksan hän oli kirjastossaan aamuvastaanotossaan kamariherrojen, monsignorien ja lähettiläiden ympäröimänä. Ensin tuli kardinaaliprefekti ilmoittamaan seurakuntansa toimista. Sitten tuli Espanjan lähettiläs kertomaan, kuinka uskonnollisia seuroja masennetaan. Vihdoin tuli majordomo ilmoittamaan julkisten juhlamenojen ohjelmasta, jotka paavi oli määrännyt pidettäviksi piinatorstaina.

Vaikka majordomo oli puettu kirkolliseen purppuraan, muistutti hän aivan tanssimestaria. Hän luki yksitellen ohjelman numerot, ja paavi, joka istui nojatuolissa pää painuneena, leikki hajamielisenä valkoisen vyönsä kultatupsuilla ja lausui tuontuostakin »Bene» (oikein).

»Teidän pyhyytenne toivon mukaan», sanoi majordomo, »tulee paavillisten juhlamenojen piinatorstaina olla julkisia».

»Paavillinen jumalanpalvelus, joka tavallisesti on pidetty Sistinessa ja Gregorius XVI:n aikana Kvirinaalissa, on tänä vuonna pidettävä Pietarin kirkossa ja sen tulee olla avoinna kaikille tulijoille.»

»Teidän pyhyytenne lukee siunauksen messun loputtua joko sedia gestatore'sta suuren alttarin edessä ja kansan keskellä, kuten Gregorius paavilla oli tapana, tai loggiasta tuomiokirkon puolella.»

»Lavanda toimitetaan kello neljä iltapäivällä Pietarin kirkossa, ja kaikilla on vapaa pääsy sinne.»

»Paavillinen hovi pitää vahtia 'haudan' ympärillä, ja kello yhdeksän teidän pyhyytenne astuu huoneistostaan sinne ylimyskaartin ja sveitsiläisen kaartin kantaessa tulisoihtuja.»

»Sitten teidän pyhyytenne lepää tunnin verran sakaristossa, kunnes tulee Tenebroe'n aika.»

»Aivan niin. Tenebroe alkaa kello kymmenen, kuten vanhoina aikoina, ja jos teidän pyhyytenne tahtoo olla läsnä valtaistuimella, on teidän pyhyytenne puettu punaiseen viittaan ja hiippaan, mutta jos teidän pyhyytenne ei tahdo näyttäytyä julkisesti, vetäydytte yksityislehterille.»

Pienen majordomon kasvot loistivat ilosta hänen jatkaessaan lukuaan ja ajatellessaan tuota tulevaa komeutta, mutta paavi näytti väsyneeltä, ja »Bene» kaikui hitaasti ja hiljaa.

Kello oli nyt kymmenen, ja Cortis, paavin kamaripalvelija, toi tavallisen keittolautasen paaville. Sitten saapui iso, ylpeännäköinen, tumma-ihoinen mies puettuna punareunaiseen purppuraviittaan ja punaiseen hattuun. Se oli kardinaali-valtiosihteeri.

»Hallitus», sanoi kardinaalisihteeri, »on juuri julaissut tiedonannon, jossa ilmoitetaan riemujuhlan vietosta kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Se on alkava ensi maanantaina suurin juhlin ja huvituksin.»

»Riemujuhla tällaiseen aikaan! Mitä kamalaa kansan kärsimysten pilkkaamista! Kuinka monta nais- ja lapsiparkaa saa kärsiä nälkää, ennenkuin tuo kuninkaallinen irstas juhla on maksettu! Jumala olkoon kanssamme! Tuollainen vääryys ja hirmuvalta lempeyden ja armon saatanallisessa valepuvussa melkein riittää selittämään Rossin kaltaisten miesten opit… Onko muita uutisia?»

»On. Rossi on nyt Pariisissa läheisessä yhteydessä kaikenlaisten huonojen seurojen kanssa.»

»Teidän pyhyytenne käskystä olen kerran tavannut hänet jesuiittakollegiossa.»

»Ei. Minun täytyy se tunnustaa, teidän pyhyytenne. Ja hänen puheessaan, vaikka se uhkuu nykyaikaista vapaamielisyyttä, ei ole mitään Voltairen likaisuudesta.»

»Joku sanoi… kuka se nyt olikaan?… että hän on pyhän isän näköinen.»

»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän ehkä hiukan muistuttaa pyhää isää.»

»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut tehdä Jumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi saanut parempaa johtoa.»

»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa! Onneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen pojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa johdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä on muuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi — mikä kurjuus, mikä katumus!»

»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin lähettiläs polvistui keskelle lattiaa.

Hermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus katseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa aikaansaivat, monsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli tarkkaan, ja rypyt hänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes hän vihdoin huudahti kärsimättömästi:

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne ehkä rikkoi rippisalaisuuden…»

»Hän tarttui siihen kiinni, että teidän pyhyytenne aivan hyvin saattoi pakottaa kertojan ilmaisemaan salahankkeet vallanpitäjiä vastaan, ja siitä syystä…»

»Ja kerroit hänelle, että tuo ilmoittaja oli ollut täällä lauantaiaamuna?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne on liitossa rikoksellisten kanssa, jos teidän pyhyytenne on tiennyt asiasta jo kauan ilmoittamatta hallitukselle, ja…»

»Samalla hetkellä, teidän pyhyytenne, ja hän sanoi tavanneensa minut lauantaiaamuna.»

»Mies, mitä sinä olet tehnyt?» huudahti paavi nousten ja astuen kiivaasti huoneessa.

Monsignor polvistui yhä vielä nöyryytettynä, kunnes paavi malttaen mielensä asetti molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoen:

»Anteeksi, poikani! Minä olen syyllisempi kuin sinä. Oli väärin, että lähetin suusanallisen viestin kettujen luolaan. Pyhän isän ei pitäisi olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen valtaan.»

Samassa paavin majordomo palasi tuoden kirjeen. Se oli paronin kirje paaville. Kun paavi oli lukenut sen, astui hän viereiseen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin lepotuoli ja nojatuoli. Siellä hän makasi kauan aikaa kasvot kääntyneinä seinään päin.

XII.

Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät puutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin tietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät auringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.

»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas, että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»

»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»

»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä rippisalaisuus.»

»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle. Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen valtansa.»

Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari askelta virkkamatta mitään.

»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä riippuu, on hän tuleva.»

»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko vastaanottaa hänet?»

»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa
Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»

Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.

»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»

Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»

Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.

»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt… Taas säikäytit pientä lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»

He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä koskettaakseen niitä.

»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».

»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen nähdä pesän.»

Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.

Illan ensimmäisenä hetkenä paavi oli läsnä rukouksessa yksityisessä kappelissa ja palattuaan sieltä työhuoneeseensa, jossa oli pöytä ja pari tuolia, hän söi kevyen illallisen, jota Cortis puettuna hännystakkiin tarjoili. Ainoana toverina hänellä oli kissa, joka istui tuolilla toisella puolen pöytää. Illallisen jälkeen hän kirjoitti kirjeen:

»Sire! — Teidän ministerinne on ilmoittanut meille, että hän on virallista tietä saanut vastaanottaa ilmoituksen salaliitosta henkeänne vastaan ja hän luulee, että me voimme antaa hänelle tietoja, jotka auttavat häntä vastustamaan tuota viheliäistä hanketta, sekä pyytää siitä syystä audienssia luonamme. Ei ole vallassamme antaa sen enempää apua kuin jo olemme antanut, mutta jos Teidän Majesteettinne itse haluaa tavata meitä, olemme valmiit vastaanottamaan Teidät joko ministerinne kanssa tai ilman häntä, jos tahdotte tulla aivan yksityisesti ja ilman muuta seuruetta ensi torstaina kello 1/2 10 Pyhän Pietarin kirkon kanoniikin ovelle, josta tämän viestin tuoja on johtava Teidän Majesteettinne sakaristoon.

Käskettyään ylimyskaartin upseeria viemään tuon kirjeen Kvirinaaliin ja neuvottuaan häntä pitämään huolta salaisuudesta ja tuomaan takaisin vastauksen, paavi istuutui katsomaan sanomalehtiä, joita hänen lukijansa olivat merkinneet hänelle, sekä odottamaan ja miettimään.

Tunti kului, eikä ylimyskaartin upseeria vielä kuulunut. Paavi nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Piazza hänen edessään oli hiljainen ja rauhallinen kuin vuoriston järvi, eikä kuulunut muita ääniä kuin suihkukaivojen lorina. Niiden välissä kohosi tumma patsas, jossa oli tulinen kirjoitus: »Kristus voittaa, Kristus hallitsee, Kristus riemuitsee.» Torin reunassa häämötti pääministerin palatsi, joka kerran oli ollut paavin oman isän koti, tuon erehtyvän, mutta rakastavan vanhan isän, joka nyt oli maannut kolmekymmentäviisi vuotta haudassa. Ja sen takana oli humuava, kaunis Rooma!

Katsellen kaupunkia, joka päilyi tuolla iltavalaistuksessa, paavi tunsi liikutusta. Ikuinen kaupunki! Pyhä kaupunki! Paavin kaupunki! Kadonnut häneltä hetkeksi, mutta yhä vielä hänen lastensa kaupunki!

Näky oli liikuttava. Tällä samalla paikalla entisten aikojen paavit olivat uneksineet mahtavat unelmansa ihmiskunnan taivaallisesta hallinnosta, pyhästä valtakunnasta maan päällä. Ja nyt, saattamatta sanoa omakseen jalan leveyttäkään maata, paavi oli vankina oman kansansa keskuudessa, ja hänen palatsinsa oli vankikoppi.

Mutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus riemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo, joka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen tuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi, jolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman armeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava, mutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä henkisissä että aineellisissa asioissa!

Tyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja unohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista paavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja alkoi lukea.

Se oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja sillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:

»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on, ja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten tulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee olla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon ei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne, joille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua taivaallisiin asioihin.»

Paavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko se luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen, semmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan alkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.

Paavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista saakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli, mitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa suhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen pyhän esimerkkinsä mukaan.

Oliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät paavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa persoonassaan, tänä iltana, nyt?

Paavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen yöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä, kuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa, lähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi itseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi ajatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.

Hän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen kertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen surullista ääntään.

»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta sulki ikkunan.

Samana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla, ja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui paavin eteen lausuen:

XIII.

Juhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja loistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin jättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin. Kello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.

Väki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista kaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha kädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin vihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien, mutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi kertoen kurjuudesta ja puutteesta.

Tämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen silmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli uskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon puoleen.

Paavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan koettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin tuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi mies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.

Hän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa päässä, istunut sedia gestatoreen, kardinaalien, patriarkkojen, arkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä, ja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja vaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka tervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui valtaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu kullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän kollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot soittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen alla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja sytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut kädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin satakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen siunauksen keskellä kirkkoa, missä palfrenieerit olivat kohottaneet hänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja kyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan siunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin huoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus asetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto nyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla rukouksensa.

Hän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli otettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu istumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle istuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain sekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän Pietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen pukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan sormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä suudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän huoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka eli köyhien seassa ja rakasti heitä.

Kirkon sakaristo oli tähän aikaan tyhjänä lukuunottamatta mustaan viittaan puettua palvelijaa, joka lämmitteli käsiään uunin edessä. Mutta arkkipiispan huoneessa, jossa oli kullattu nojatuoli ja punaisella päällystettyjä tuoleja, istui isä Pifferi tavallisessa ruskeassa kaavussaan odottaen paavia. Kantajat saapuivat tuoden paavin, asettivat alas kantotuolin, suutelivat paavin jalkoja huolimatta hänen estelemisestään, poistuivat kumartaen ja jättivät nuo kaksi vanhaa miestä kahden kesken.

»Borgo Santo Spiriton kautta, Rotan ohi, pylväskäytävän takaa, Santa Monicaa pitkin, pyhän inkvisitsionin ja Campo Santon ohi sakariston ovelle. Ne ovat hiljaisia ja pimeitä teitä näin yöllä.»

Paksujen seinien läpi kuului kansan riemuhuutoja kirkossa, mutta vähitellen ne alkoivat häipyä.

»Minulla on ollut aavistus, joka on seurannut minua koko elämäni — ainakin koko ajan, minkä olen ollut paavina. Hyvä Jumala, joka alentaa ja ylentää, on nähnyt hyväksi korottaa minun vähäpätöisen olentoni maailman korkeimpaan asemaan, mutta minä olen aina pelännyt, että minut jonakin päivänä syöstään siitä alas ja kirkko tulee kärsimään.»

»Siitä syystä kieltäydyin kaikista viroista, kaikista kunnianosoituksista. Tiedättehän, kuinka kieltäydyin, isä?»

»Tiedän, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin, teidän pyhyytenne, ja
Hän määräsi teidät kansansa siunaukseksi ja lohdutukseksi.»

»Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Mutta se varjo, joka on vaappunut elämäni yllä, ei väisty. Pyytäkää rukoilemaan minun puolestani! Ja rukoilkaa itse minun puolestani, isä.»

»Teidän pyhyytenne on alakuloinen. Ja vielä lisäksi tänä päivänä!
Mutta kirkko on onnellinen siitä, että Jumalan käsi on asettanut pyhän
Pietarin istuimelle miehen, joka ymmärtää lastensa tarpeet ja jonka
sydän toivoo niiden tyydyttämistä.»

»En tiedä mitä tästä odotetusta keskustelusta mahtaa koitua, isä, mutta minun täytyy jättää itseni Pyhän hengen huostaan.

»Ehkei minun olisi pitänyt mennä niin pitkälle — mutta kun tuo anarkismin aalto uhkaa koko maailmaa… Uskotko, että Rossi salaisesti on anarkisti?»

»Pelkään, että hän on, teidän pyhyytenne, ja paitsi sitä kirkon ja pyhän isän pahimpia vihollisia.»

»Sanotaan, että hän on ollut orpo lapsuudestaan asti eikä ole koskaan nähnyt isäänsä eikä äitiään.»

»Olen kuullut, että hänen julkisessa esiintymisessään on jonkinmoinen ylevyys ja hänen yksityiselämänsä on puhdas ja nuhteeton.»

»Hänen suhteensa tuohon neitiin näyttää todistavan sitä, teidän pyhyytenne.»

»Pyhä isä voi sääliä harhaan joutunutta poikaa ja kuitenkin voi hänen olla pakko tuomita häntä. Hänen täytyy pysyä erillään sellaisista henkilöistä, jotteivät hänen vastustajansa pääse sanomaan, että saarnatessaan rauhaa ja siveyttä hän itse salassa yllyttää ateismin, anarkian ja kapinallisuuden perkeleellisiä ajajia.»

»Joskus otaksun niin, teidän pyhyytenne, ja ajattelen, että pyhän isän olisi parempi olla ilman maita ja ihmisarmeijoja.»

»Kuinka myöhään he tulevat», virkkoi paavi, mutta samassa ovi avautui ja ylimyskaartin upseeri polvistui kynnykselle.

XIV.

Nuorella kuninkaalla oli yllään ratsuväen upseerin univormu, miekka vyöllä ja pitkä sininen viitta hartioilla. Hän polvistui paavin eteen, mutta pääministeri, joka oli tavallisessa siviilipuvussa, kumarsi syvään ja jäi seisomaan.

»Pyydän, istukaa», lausui paavi istuutuen itse kullattuun nojatuoliin, kapusiinilainen vasemmalla sivullaan.

Kuningas istui puutuolille vastapäätä paavia, mutta paroni jäi seisomaan hänen viereensä. Paavin ja kuninkaan välillä oli puinen pöytä, jolla paloi kaksi suurta kynttilää. Nuori kuningas oli kalpea, ja hänen värähtelevissä kasvoissaan oli kaino ilme.

»Oli ystävällistä, että teidän pyhyytenne tahtoi nähdä meidät», sanoi hän, »ja ehkä asiamme vakavuus voi puolustaa käyntimme omituisuutta».

»Hänen ylhäisyytensä», sanoi kuningas osoittaen paronia, »kertoi minulle, että hän on saanut selville salaliiton henkeäni vastaan ja että teidän pyhyytenne tietää vehkeilijäin salaisuuden».

Vastaamatta mitään paavi katseli vakavasti nuorta kuningasta, joka alkoi näyttää hermostuneelta ja hämmästyneeltä.

»Eipä siltä, että pelkäisin», sanoi hän, »en pelkää itse. Mutta tietysti minun täytyy ajatella muita — perhettäni — kansaani — Italiaakin — ja jos teidän pyhyytenne… jos… teidän pyhyytenne…»

Paroni, joka oli seisonut toinen käsi rinnan yli ja toinen poskella, puuttui nyt puheeseen.

»Teidän majesteettinne», sanoi hän, »sallittehan — ja teidän pyhyytenne», hän kumarsi molemmille, »että selitän käyntimme tarkoituksen.»

Nuori kuningas hengähti helpotuksesta, ja paavi, joka yhä vielä oli ääneti, kumarsi taas päätään.

»Muutamia päiviä sitten teidän pyhyytenne ystävällisesti ilmoitti hänen majesteettinsa hallitukselle saaneensa yksityistä tietä ilmoituksen, joka antoi aihetta pelkoon, että yleistä rauhaa vastaan on tekeillä hankkeita.»

»Sen jälkeen hallitus on saanut varmoja tietoja samasta seikasta, josta teidän pyhyytenne niin suosiollisesti ilmoitti, sekä myöskin luotettavan selonteon tuon salaliiton luonteesta. Sanalla sanoen, asiamiehemme ulkomailla on ilmoittanut, että Englannin, Ranskan ja Saksan kapinalliset ainekset ovat liittyneet yhteen ja suuntaavat liikkeensä Roomaa kohti, joka on tuleva vallankumouksen keskipisteeksi, ja että aiotaan hyökätä perustuslaillista yhteiskuntaa vastaan siten, että ensimmäinen isku tähdätään kuninkaaseemme.»

»Teidän pyhyytenne on ehkä kuullut, että hallituksen ja kansan tarkoitus on viettää hänen majesteettinsa valtaistuimellenousun päivää juhlamenoin. Se päivä on ensi maanantaina, ja meillä on syytä luulla, että juuri maanantai on aiottu tuon viheliäisen hankkeen toimeenpanopäiväksi.»

»Teidän pyhyytenne voi olla monessa asiassa eri mieltä hänen majesteettinsa kanssa, mutta ette voi toivoa, että tuskan huutoja sekaantuu kuninkaallisen marssin säveliin.»

»Jos hallitus tietää tuon kaiken, on sillä myöskin parannuskeino — muuttakaa kuninkaan juhlahankkeet.»

»Neuvo, jolla teidän pyhyytenne kunnioittaa meitä, ei ole käytännöllinen. Jos hallitus muuttaa juhlahankkeet, käy kansa levottomaksi ja yleinen kiihtymys kasvaa. Tämän juhlan tarkoitus on juuri sitä tyynnyttää.»

»Siitä syystä, teidän pyhyytenne, että vaikka olemmekin saaneet tietomme varmalta taholta, olemme saaneet liian epämääräisiä tietoja voidaksemme niiden nojalla toimia tehokkaasti, ja me uskomme, että teidän pyhyytenne käytettävissä on keinoja, joiden avulla voidaan ylläpitää yleistä järjestystä ja» — viitaten selittävin liikkein kuninkaaseen — »pelastaa kuninkaan henki».

Paavi liikahti levottomasti tuolillaan. »Pyydän teitä puhumaan suoraan», sanoi hän.

Paronin paksu viiksi kohosi hiukan hymyyn. »Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »tietää jo, että sattuma ilmaisi meille, mistä te saitte tietonne. Sen kertoja oli nainen.

»Tuo seikka ilmaisi meille, ketä tiedonanto koskee. Se koskee tuon saman naisen rakastajaa. Virallista tietä olemme saaneet todistuksia, että hän vehkeilee ulkomailla yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja siis…»

»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että kysymyksessä oleva henkilö on parlamentin jäsen ja että häntä ei voida vangita, ellei erityisiä laissa määrätyltä ehtoja ole olemassa. Eräs näitä ehtoja on, että jonkun tulee voida syyttää häntä.»

Paroni kumarsi hyvin syvään. »Hallitus ei vaadi niin paljoa», sanoi hän. »Se toivoo ainoastaan, että teidän pyhyytenne kehoittaa kertojaansa tekemään niin.»

»Se ei ole rippisalaisuus, teidän pyhyytenne, ja vaikka se olisi ollutkin, tietää teidän pyhyytenne paremmin kuin me, että ennenkin on ilmoitettu seikkoja, joitten tunteminen on välttämätön rikoksen estämiseksi.»

Kapusiinilaisen sandaalit raapivat lattiaa, mutta paavi kohotti vasenta kättään, ja kapusiinilainen nojautui takaisin tuoliinsa.

»Te tiedätte», sanoi paavi, »että kysymyksessä oleva nuori nainen on naimisissa saman parlamentinjäsenen kanssa?»

»Luulee!» kajahti kapusiinilaisen suuttunut ääni, mutta paavin vasen käsi kohosi taas.

»Jos teidän pyhyytenne nimittää sitä siksi — tekemään teon, jota rauhan säilyttäminen edellyttää…»

Paroni kumarsi, nuori kuningas näytti rauhattomalta, ja syntyi hetken äänettömyys. Sitten sanoi paavi:

»Koska tuo nuori nainen tuskin tietänee ollenkaan enempää kuin mitä hän jo on kertonut ja minkä olemme teille ilmoittaneet, en käsitä mitä me voisimme tarjota hänelle, minkä tähden hän suostuisi uhraamaan miehensä.»

»Teidän pyhyytenne ei ehkä tiedä, että Euroopan hallitukset saatuaan tiedon laajalle levinneestä liitosta yhteiskuntaa vastaan ovat liittyneet yhteisiin toimiin sen kukistamiseksi. Yksi näistä toimenpiteistä on n.s. Belgian sopimuksen ulottaminen kaikkiin maihin, jonka sopimuksen nojalla kuninkaanmurhaan tai hallitsevien henkilöiden henkeä uhkaaviin vehkeilyihin syypäät ovat luovutettavat asianomaiselle valtiolle.»

»Parlamentinjäsen Rossi on nyt Berliinissä. Jos häntä syytetään laillisessa järjestyksessä vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan, voimme vielä tänä iltana saada hänet vangituksi ja palautetuksi tänne tavallisena murhaajana.»

»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole kuullut, että parlamentti viimeisten levottomuuksien jälkeen, huolimatta hänen majesteettinsa vastustuksesta, on säätänyt kuolemanrangaistuksen kaikenlaatuisesta valtionkavalluksesta?»

»Siis», sanoi paavi, »jos vaimo syyttäisi miestään osanotosta tähän salaliittoon, mies tuomittaisiin kuolemaan.»

»Tästä seikasta — niin», sanoi paroni. »Mutta nykyinen salaliitto ei ole ainoa vehkeily, johon Rossi on ottanut osaa. Kahdeksantoista vuotta sitten hänet tuomittiin poissaolevana vehkeilystä edellisen kuninkaamme henkeä vastaan. Hän ei ole vielä kärsinyt mitään tuon rikoksensa tähden, koska oli niin vaikea todistaa hänet samaksi henkilöksi. Edellisessä tapauksessa, kuten tässäkin, on olemassa ainoastaan yksi henkilö, joka voi täyttää lain vaatimat ehdot, mitä todistamiseen tulee. Tuo henkilö on sama nainen, joka kertoi asiasta teidän pyhyydellenne.»

»Jos teidän pyhyytenne voi saada tuon nuoren naisen todistamaan, että hänen rakastajansa on sama, edellisestä salaliitosta tuomittu mies, niin autatte häntä pelastamaan miehensä hengen.»

»Hänen majesteettinsa on taipuvainen lupaamaan teidän pyhyydellenne, että hän suo tuomitulle täyden anteeksiannon, olkoonpa tulos oikeustutkinnosta mikä tahansa.»

»Sitten Rossi ajetaan maanpakoon, uhkaava salaliitto kukistetaan, yleinen rauha vahvistetaan, ja kuninkaan henki on pelastettu.»

Paavi nojautui tuolinsa käsipuihin, mutta ei puhunut ja täydellinen hiljaisuus vallitsi hetkisen.

»Teidän pyhyytenne ymmärtää siis», sanoi paroni kohteliaasti, »että pyytäessään teidän pyhyyttänne toimittamaan syyttäjän tuolle miehelle, Rossille, hallitus ainoastaan anoo teiltä armotyötä, johon teidän korkea asemanne on teidät määrännyt».

»Kysymyksessä oleva mies on kirkon katkerin vihollinen. Olkoonpa hän kuinka tekopyhä tahansa, tiedetään, että hän on ateisti ja vapaamuurari, joka on vannonut, etteivät mitkään yksityiset asiat tai tunteet, ei isänmaa eikä suku saa kääntää häntä pois päämäärästä, joka on yhteiskunnan ja kirkon kukistaminen.»

»Hän on myöskin pyhän isän persoonallinen vihollinen, jonka mieluisin tehtävä on teidän pyhyytenne syökseminen paavin asemasta ja pyhän Pietarin istuimen järkähyttäminen.»

»Poliisi ja hallituksen armeija ovat ainoat voimat, jotka voivat suojella pyhää isää, ja ilman niitä kaikki huonot ainekset, joita on jokaisessa yhteiskunnassa, työntyisivät esiin, pyhä isä ajettaisiin pois Roomasta ja hänen pappejaan solvattaisiin kaduilla.»

»Mutta mitä tapahtuu, jos huolimatta kaikesta tuosta vaarasta kieltäydyn ilmaisemasta kuolemattoman sielun salaisuutta?»

»Teidän pyhyytenne kysyy, mitä tapahtuu, jos kieltäydytte hankkimasta syyttäjän miehelle, joka, kuten teidän pyhyytenne tietää, vehkeilee yleistä järjestystä vastaan?»

»Jos rikos tapahtuu ja kuningas saa surmansa, minun, kuninkaan ministerin, on pakko ilmaista — ja vaatia tämä munkki todistajaksi — että paavi tiesi asiasta edeltäkäsin ja käsittämällä mitä jaloimmalla tavalla kuolemattoman sielun salaisuuden pyhänä pitämisen kehoitti kuninkaanmurhaan.»

»Maailma ei välitä hyvin hienoista eroavaisuuksista, teidän pyhyytenne, ja Vatikaani on tätä nykyä sotakannalla melkein kaikkia Euroopan valtoja ja kansoja vastaan. Nähdessään viattominta ja ylhäisintä vastaan tehdyn kamalan rikoksen maailma on sanova, että mitä paavi ei estänyt, sitä paavi toivoi, ja mitä paavi toivoi, sen hän päätti, ja että Rauhan Ruhtinaan edustaja koetti uudestaan rakentaa maallisen valtansa kapinoitsijain vehkeiden ja salamurhaajien miekkojen avulla.»

Kapusiinilaisen sandaalit raapivat taas lattiaa ja taas paavi kohotti kätensä.

»Tietysti hallitus toivoo aina voivansa säästää teidän Pyhyydeltänne kaikki turhat ja kiusalliset kokemukset.»

»Tuo nuori nainen on jaksanut vastustaa kaikkia muita vaikutuksia, eikö niin?»

»Hän on vastustanut kaikkia vaikutuksia, joilla luonnolliset käskijät ovat koettaneet häntä taivuttaa.»

»Olen kuullut siitä. Olen kuullut mitä teidän luonnolliset käskijänne ovat tehneet nöyryyttääkseen turvatonta naista. Hän on joutunut sydämettömän miehen uhriksi, ja tietäen tuon seikan teidän neuvonantajanne ovat kiusanneet ja kiduttaneet häntä. He kiduttivat häntä köyhyydellä, nöyryytyksillä, mustasukkaisuudella ja häpeän varjolla. Mutta pyhä Jumala vahvisti hänen rakkauttaan, joka oli herännyt hänen sielussaan, ja hän kesti kaikki kiusaukset.»

»Olen myöskin kuullut, että tuon saman päämäärän saavuttamiseksi teidän vankilassanne äskettäin tapahtui häpeällinen juttu, joka on loukannut kaikkea sekä taivaallista että inhimillistä oikeutta.»

»Teidän pyhyytenne ei tule pitää totena kaikkea, mikä on painettuna nurkkalehdissä.»

»Onko totta, että sinne, missä kurja, avuton olento kärsi rangaistusta rikoksestaan, teidän käskijänne toimittivat poliisin, joka valepuvussa koetti saada häntä syyttämään toveriaan?»

»Ihmisyyden nimessä kysyn teiltä, ovatko sellaiset käskijät saaneet rangaistuksensa vai vieläkö he istuvat sisäasiainministeriössä?»

»Epäilemättä viranomaiset menivät liian pitkälle, teidän pyhyytenne, mutta pitäisikö meidän tuollaisen viheliäisen hupsun tähden, joka kertoo kaikille eri juttuja, vetää viranomaisemme oikeuteen? Sellaisten henkilöiden sääliminen on vaarallista sentimentaalisuutta, teidän pyhyytenne, mitä voimakas ja valistunut hallitus ei voi kannattaa.»

»Jumala silloin hävittäköön kaikki sellaiset hallitukset sekä niitä kannattavat jumalattomat systeemit! Jos otaksumme, että mies oli viheliäinen hupsu, ei loukkaus koskenut häntä yksin, vaan hänen persoonassaan koko oikeuden henkeä. Mitä teidän käskijänne tekivät? He kiusasivat miestä käyttäen välikappaleenaan sitä rakkautta, jota hän tunsi vaimoaan kohtaan, hänen surmatun lapsensa muistoa, kaikkea sitä, mikä oli totta, jaloa ja taivaallista hänessä. He ristiinnaulitsivat Kristuksen tuossa avuttomassa miehessä, ja te seisotte tässä Kristuksen edustajan edessä puolustamassa noita tekoja!»

Paavi oli noussut seisomaan ja kohottanut toisen kätensä päänsä yli ruhtinaallisin liikkein. Tietämättään nuori kuningas, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, vaipui polvilleen, mutta paroni pani käsivartensa ristiin ja seisoi entistä jäykempänä.

»Oletteko koskaan ajatellut tuollaisen väärän ministerin loppua? Ajatelkaapa hänen kuolinhetkeään, jolloin muisto kaikista noista nuorista olennoista, jotka hän on surmannut, kuolleista äideistä, yksinäisistä leskistä ja kyynelisistä orvoista häntä uhkaa. Ajatelkaa päivää jälkeen hänen kuolemansa, kun hän, joka vaelsi maailmassa Jumalan ruoskana, makaa maailman jaloissa eikä ole ketään niin kurjaa, ettei potkaisisi tuota häväistyä ruumista. Te tähtäätte korkealle, hyvä herra, mutta olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!»

»Teidän majesteettinne», sanoi paavi, »päivä tulee, jolloin meidän molempien täytyy astua Jumalan eteen tekemään tiliä töistämme, ja minä, joka olen niin paljon edellänne iässä, ennätän varmaan sinne ennen. Mutta minä en uskaltaisi kohdata Tuomarin katsetta, ellen tänä päivänä varoittaisi teitä niistä vaaroista, jotka teitä uhkaavat. Jumala yksin tietää, miksi toinen ihminen määrätään kuninkaaksi, toinen paaviksi, toinen hänen vertaisensa tai häntä parempi kerjäläiseksi ja orjaksi. Mutta Jumala, joka määrää paavit ja kuninkaat, tahtoo, että he olisivat alamaistensa isiä eikä turmelijoita. Hallitsijalla voi olla mitä parhaimmat aikeet, mutta jos hän on heikko ja heittäytyy omavaltaisen ministerin valtaan, on hän huonompi kuin pahin hirmuvaltias. Ajatelkaa, teidän majesteettinne! Valtaistuin voi olla vetelä suo, johon mies saattaa elävänä hautautua.»

Nuori kuningas alkoi sopertaa katkonaisia sanoja, mutta kuuntelematta häntä paavi nousi lopettaakseen keskustelun.

»Te lupaatte minulle», sanoi hän, »että jos — minä sanon jos verenvuodon ja rikoksen estämiseksi pyydän tuota nuorta naista todistamaan, että hänen miehensä on ennen tuomittu kapinallinen, te säästätte häntä ja armahdatte hänet, tapahtuipa mitä tahansa?»

»Siis jättäkää minut! Antakaa minun ajatella!… Odottakaa! Jos hän suostuu, minne hänen on mentävä?»

»Ponte Ripettan luona olevaan virastoon ja — koska aika on täpärällä — kello kymmenen ensi lauantaina», vastasi paroni.

Kuningas polvistui taas ja suuteli paavin kättä, mutta paroni ainoastaan kumarsi astuessaan hallitsijansa jälessä.

Avonaisesta ovesta kuului ääni, joka oli kuin myrskyn humina luolassa.
Kirkossa oli Tenebrae alkanut, ja kansa lauloi Miserereä.

»Kuulitteko mitä hän sanoi, isä?» kysyi paavi. »Eikö siinä ole melkein tarpeeksi puolustusta Rossille, että hän on kohdannut tuollaisen tyrannin?»

XV.

Sakaristossa mennessään takaisin Pietarin-kirkkoon paavi puettiin uudelleen punaiseen viittaan ja hiippaan. Hänen ajatellessaan äskeistä tapahtumaa ja kuunnellessaan etäisen laulun hyminää täytti hänen sielunsa ääretön sääli kansaa kohtaan.

Kulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää edellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien koridorien kautta.

Suuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon, viidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien aaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä satamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin kapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan väestöä.

Oli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen erottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä täällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko ja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli jotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu ja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken tuskansa ja kaihonsa.

Paavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja ei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin. Useimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen vallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen risti oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus oli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä siinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna jalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa palava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.

Äänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja paavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta, jota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota pimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja haudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän muisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut ylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.

Oliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus kärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten mielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat ovat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää parlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan maailman valtakuntien läpi!

Miserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista tällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan — äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen, tuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla kuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki oli pimeätä ja kuollutta!

Vanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere loppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus aivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni, aivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo leimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta rististä, joka riippui katosta.

Se oli ylösnousemuksen vertauskuva, ja paaville se oli myöskin kirkon vertauskuva. Kirkko ei ole kuollut. Se on Kristus, eikä se voi kuolla. Sitä eivät tyrannit eikä epäusko eikä anarkia eikä mikään kiihko voi voittaa. Se on ihmiskunnan toivo ja ankkuri ja ikuisen elämän kuva.

»Oi taivaallinen Isä, auta minua näinä pahoina päivinä ylläpitämään taivaallista virkaani. Vehkeilyjen ja salaliittojen keskellä ole Sinä minun voimani ja vahvista minua Pyhällä Hengelläsi. Oi Herra korkeudessa, joka täytät taivaan ja maan, Sinä tiedät kuinka viholliseni vartioivat tekojani, mutta älä anna palvelijasi heikkouden vahingoittaa pyhää kirkkoasi. Sinä tiedät, että olen vanha ja heikko, mutta älä anna sieluni pettää minua. Sinä tunnet sisimmän sydämeni, mutta älä anna minkään salaisen pelon tai säälin heikontaa minua. Kosketa minua tulisormellasi, vuodata päälleni armosi parantava virta ja vaikka minua vaadittaisiin katkaisemaan oikea käteni, älä anna lihani heikkouden nöyryyttää kirkkoasi.»

Kulkue oli muodostunut taas, ja siinä astuivat kamariherrat, bussolantit, papit, sveitsiläinen kaarti ja ylimyskaarti. Mutta paavi ei noussut polviltaan, ja joku kuiskasi:

Odotettuaan kauan eräs kamariherroista kosketti paavin olkapäätä, ja hän kohotti katseensa ja nousi. Sitten kantajat toivat tuolin, mutta hän viittasi heitä astumaan syrjään ja läksi kävellen kirkon läpi. Hän kulki heikoin, mutta päättävin askelin, ja hänen kasvoistaan loisti valo, joka näytti tulevan sisältä. Kansa ei tervehtinyt häntä huudoin, kuten ennen. Se polvistui ja taivutti päänsä.

XVI.

Seuraavan päivän, joka oli pitkäperjantai, paavi vietti hengellisissä katselmuksissa, joita ainoastaan mitä välttämättömimmät toimet keskeyttivät. Pyhän messun jälkeen hän istui työhuoneessaan rippi-isän kanssa, sillä aikaa kuin mustapukuinen pappi kulki varpaisillaan yksityiseen kappeliin ja kamariherrat väsyneinä eilisistä juhlamenoista torkkuivat odotushuoneessa.

Päivä oli kirkas, mutta huone oli pimeä, ja noiden kahden vanhan miehen mieli oli raskas. Paavin kasvoja pimitti huolen pilvi, ja kapusiinilainen näytti juhlalliselta, miltei synkältä. Munkki istui vanhanaikaisessa nojatuolissa paljaat jalat pistäen esiin ruskean viitan alta. Paavi makasi lepotuolissa, molemmat kädet valkoisen villaviitan taskuissa.

»Teidän pyhyyttänne häiritsi sakaristossa pidetty keskustelu. Mutta teidän ei pitäisi enää ajatella sitä. Ministerin ehdotus oli joka tapauksessa mahdoton, ja siitä syystä teidän täytyy poistaa se mielestänne. Jos pyytää vaimoa ilmaisemaan miehensä salaisuudet, on se pahempaa hirmuvaltaa kuin piinapenkki. Paitsi sitä se olisi epäkanonista, eikä teidän pyhyytenne voi ajatella sitä.»

»Eikö teidän pyhyytenne luvannut, että olipa tuon tyttöparan tunnustus mitä laatua tahansa, pitäisitte sen pyhänä kuin ripin?»

»Mikä on rippi, teidän pyhyytenne? Se on tuomioistuin, jossa pappi on tuomarina ja tunnustajana on syyllisyytensä tunnustanut vanki. Pitääkö papin kutsua esiin todistajia todistaakseen muita rikoksia? Hänellä ei ole oikeutta eikä valtaa tehdä sitä.»

»Mutta jos tunnustaja itsetietoisesti tai tietämättään on toisen rikostoveri, mitä sitten, isä Pifferi?»

»Siinäkin tapauksessa on selvästi kielletty vaatimasta toisten nimiä sen varjon alla, että sillä estettäisiin pahaa. Teidän pyhyytenne tietää, että Benedictus XIV laati säädöksen sen estämiseksi määräten, että se, joka sanoo sellaista menettelyä lailliseksi, julistetaan pannaan, jonka ainoastaan paavi itse taikka kuolinhetkellä toimiva pappi saattavat poistaa. Kuinka te siis voitte pitää tuon nuoren naisen salaisuutta pyhänä ja kumminkin pyytää häntä syyttämään miestään?»

Paavi nousi, kasvoissa tuskan ilme, astui kirjahyllyn luo ja otti sieltä kirjan. »Kuunnelkaa, isä», sanoi hän ja alkoi lukea:

»Jos tunnustajan olisi pakko kuolemansynnin painon alla ilmoittaa rikostoverinsa yleisen onnettomuuden välttämiseksi, väitän toisia jumaluustieteilijöitä vastaan, että rippi-isä ei silloinkaan voi pakottaa häntä tekemään sitä.»

»Kas niin!» huudahti kapusiinilainen. »Mitä minä sanoin? Gaume on viisas. Mutta kutka ovat ne toiset jumaluustieteilijät?»

»Mutta», jatkoi paavi kääntäen lehteä ja kohottaen yhden sormensa, »hän voi pakottaa tunnustajan ilmaisemaan rikostoverinsa toisille henkilöille, jotka voivat estää pahan, ja hänen täytyy se tehdä.»

Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niinkö pyhä isä aikoo tehdä tässä tapauksessa?»

»Hän voi ja hänen täytyy», vastasi paavi. Ja hän palasi lepotuolilleen ja peitti kasvonsa.

»Tyttöparka! Lapsiraukka!… Mutta oletteko aivan varma siitä, että hänen miehensä suunnittelee liittoja rikoksellisessa tarkoituksessa? Muistakaa, että me olemme kuulleet tuon ainoastaan ministeriltä.»

»Mutta tuo tyttöraukka puhui kiireessä ja hämillään ja voidakseen todistaa, että Rossi ennemmin oli kuninkaan kuin paavin vihollinen. Jos hän nyt tyynempänä voi osoittaa, ettei hänen miehensä ole kapinallinen…»

»Tai jos hän on vakuutettu siitä, että hänen miehensä on sekaantunut puuhiin, jotka voivat aikaansaada ainoastaan yleistä onnettomuutta, ja hän itse keksii keinon sen estämiseksi menemällä hänen luokseen…»

»Siinä tapauksessa», sanoi paavi, »sanoisin hänelle: Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi. Jos voit varoittaa miestäsi ja johtaa hänet pois aiheestaan, eivät mitkään voimat maan päällä tai maan alla voi saattaa minua tuottamaan huolta omalletunnollesi.»

»Silloin… en voi auttaa sitä… minä voin ja minun täytyy», sanoi paavi.

»Se murtaa hänen sydämensä. Tähän saakka hän on vastustanut kaikkea muuta painostusta, mutta täytyykö hänen nyt… pyhä isä?»

»Mistä tiedämme, ettei tuo mies — ministeri — käytä teitä viimeisenä aseenaan tuota nuorta naista vastaan? Hänellä voi hyvin kyllä olla kaksi tarkoitusta. Valtiolliset syyt ovat hyvin usein läheistä sukua persoonallisten intohimojen kanssa. Ja jos kävisi selville, että te olette ollut apuna pyydystäjälle, joka koettaa saada linnun ansaansa…»

»Eikö ole vanha asia, että mies, joka on tehnyt vääryyttä naista kohtaan, käyttää aikaansaamaansa pahaa välikappaleenaan tehdäkseen hänelle uudestaan vääryyttä? Jos tuo nuori nainen syyttää miestään, olkootpa hänen vaikuttimensa mitkä tahansa, tulee mies varmaan hylkäämään hänet. Entä sitten? Sitten tuo toinen mies, joka ei tunnusta miksikään hänen kirkollista avioliittoaan…»

»Hänen kohtalonsa on Tamarin kohtalo, teidän pyhyytenne, ja Amnonin toinen paha teko voi olla suurempi kuin ensimmäinen.»

»Mutta jos ministeri on Amnon, voi hänen miehensä olla Absalom — ja tuleeko pyhän isän seisoa toimetonna katsomassa Absalomin rikosta?»

»Koska Tamar oli hyvä nainen ja repi vaatteensa ja paljasti salaisuutensa, pitääkö pyhän isän, joka on kaikkien hyvien naisten vartia maailman himoja vastaan…»

»Kaikki on Jumalan kädessä, isä. Meidän täytyy jättää se Pyhän Hengen huostaan.»

Kapusiinilaisen pää vaipui alas, ja nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana paavi astui hermostuneesti edestakaisin huoneessa.

»Lapsiparka», sanoi kapusiinilainen, »ehkä hänen sydämensä on ollut liian paljon kiintynyt ihmisrakkauteen».

»Mutta uskallammeko me, joiden sydämet ovat suljetut maalliselta rakkaudelta, määrätä rajoja ihmislemmelle?»

»Sama vieno ääni ja säteilevä hymy, sama epäjumaloiva rakkaus mieheensä, sama…»

»Pyhän Sydämen nunnat ottavat hänet turviinsa, kun kaikki on lopussa», sanoi paavi.

»Ja myöskin miehellä, olkootpa hänen erehdyksensä mitkä tahansa, on sellainen sielun ylevyys, joka korottaa hänet kaikkien noiden n.s. valtiomiesten yläpuolelle, jotka oikeastaan eivät ole muuta kuin vanginvartioita ja poliiseja, sivistyksen pyöveleitä…»

»Hänen täytyy palata Amerikkaan ja aloittaa elämänsä uudestaan», sanoi paavi.

»Kuulkaa, pyhä isä», sanoi kapusiinilainen vetäen taskustaan suuren keltaisen paperin, josta hän luki:

»Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen pyhästä isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten, että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran, näkevä.»

Paavin silmät punoittivat ja hänen poskensa olivat kosteat. »Oi miksi», huudahti hän, »miksi ei kukaan ottanut tuota miestä johtaakseen ennenkuin oli liian myöhäistä? Kun hän oli nuori ja turmeltumaton, kun hänen sydämensä oli puhdas, hänen elämänsä tahraton, miksi, miksi, miksi? … Mutta nyt hänellä on väärä periaate, väärä menetelmä, väärä oppi. Hän peittää päänsä anarkismin verisellä lakilla ja koettaa hävittää yhdessä paavin pyhän arvon kanssa itse kirkonkin vallan — mitä paavi voi tehdä muuta kuin panna jalkansa sellaisen miehen niskalle ja musertaa hänet?»

»Jumala silloin armahtakoon pyhää isää», sanoi kapusiinilainen, »jos hän estääkseen poikaa musertamasta isäänsä musertaa pojan!»

Kaksi tuntia myöhemmin isä Pifferi meni noutamaan Romaa, ja paavi istui syömään päivällistään. Huone oli hyvin rauhallinen, ja kun kirkonkellot eivät kajahdelleet, tuntui kaupunki aivan äänettömältä. Cortis seisoi paavin tuolin takana, ja kissa istui toisella puolen pöytää.

Hengelliset ja maallikkokamariherrat odottivat etuhuoneessa, ja sveitsiläiskaarti, ylimys- ja Palatinon kaarti sekä palfrenieerit olivat suurissa saleissa.

Mutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei kotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa, mies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut ihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä, yksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.

XVII.

Roma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle oli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi niille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän odotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin vaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen kädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat huulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.

Vanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan tulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan huonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.

»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut taistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja kuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme ääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä seisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se, johon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin päähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja usein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin oli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa. Ah, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle mitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua ja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita herneitä ja paistia.»

Roma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina hallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta kuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta. Keskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä salaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti tulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat täynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja perjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja ristiin asetettuja luita.

Roman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä päivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli osallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia siitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa voimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut vaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä häntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista seurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.

Pitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa osastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli sisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa rahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään pyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää pitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John, jota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän sen syrjään kärsimättömästi.

»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän armonne», sanoi vanha mies.

Sitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa edellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John tiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna Chiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma tiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää häntä palaamasta Italiaan.

Roma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli aivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.

Edellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies taas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka onnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se ollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että tätä oli mahdoton enää kestää.

»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää kauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja nyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.

Roman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen miehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka se oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi vastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt, olisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut lähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.

»Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa, jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä asiassa.

Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa, muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän, että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu. Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi heti ja lähden aamun siivillä.

Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —

Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje. Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi. Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.

Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna
Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.

Tuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman jonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen postiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.

Kuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui lakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja vihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.

»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin. Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot kantaa, kunhan vain voin maksaa ne… Mitä sanot, Tommaso?»

Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään, jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän. Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni omaan huoneeseensa.

»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa rukousnauhassani.»

XVIII.

»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin…»

»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»

»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla, nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen puolesta.

Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun toimia — Jumalan nimessä minun täytyy…»

Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.

»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni näyttää olevan sen ainoa toivo…»

»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas, osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä sormeansakaan vaaraan.

Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.

Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.

'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä, on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-, kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.

Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja. Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?

Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.

Roma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu — ensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna lähtee 2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.

»Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko Geneveen tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään osoitetta kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että tuolla tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman kanssa. Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on lopussa, ja jos Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä sinua…»

Roman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli mahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut häntä sokeasti eteenpäin.

»Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut 'Ihmisten Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani, hyvin pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden, jotka janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy järjestäytyä ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani paavin tähden, jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin syvää hellyyttä, tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi jos tuo suuri sydän, joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa naisia ja lapsia kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja lakkaisi hakemasta hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja kiliseviä kelloja, mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki pannaan toimeen!

Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että Roomasta tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun jälkeeni. Ne ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne saada, suljen sinut jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet täynnä asioita, on minulla muuta sanottavaa sinulle, kun tapaamme. Älä odota minua ennenkuin näet minut omassa huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään rohkeutta. Muista että lupasit olla sekä soturini että vaimoni — 'valmiina tottelemaan kapteenin käskyjä'.

D.»

Roma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja hänen päätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin hän vastasi, työnsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.

Se oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät huolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.

»Tahtooko hän… minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma vapisevalla äänellä.

Roma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja hän palasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä paloi uunissa.

XIX.

Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit, monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn, kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen villaviittaan.

Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.

Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.

»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.

»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle mitään pahaa.»

»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda hänelle pahaa.»

Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin kävi häntä sääli.

»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»

Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon äänettömän, rukoilevan katseen.

»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä. He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi Jumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja että niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»

Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna. Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.

»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa, hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti. Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»

»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»

»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko maailmassa.»

»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio. Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat tietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He alkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla järjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»

Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:

»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja jalo.»

»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää. Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden, ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»

Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman kädelle.

»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma kielenne teki loput, tyttäreni.»

Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen, siis tähänkin».

»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa», sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii. He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»

»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se totta?»

»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat, että hänellä on kapinallisia hankkeita.»

»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja kuninkaanmurha. Onko se totta?»

»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»

»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän epäilystänne.»

Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi lempeästi:

»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»

»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»

»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän tähtenne välttää vaaraa?»

»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»

Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään pöydän reunalla.

»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»

»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»

»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»

Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle: »Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän astuu sokeana sitä kohti.»

Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen omassa rinnassaan jo.

»Otaksukaa, lapseni… otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»

»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen kätensä.»

»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja pettämättä miestäni…»

»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se on vaimolle, kuinka hirveä.»

»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni… Sanokaa se minulle, teidän pyhyytenne.»

Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen. Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.

Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä hän koettanutkaan estää niitä.

»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat minua, te… myöskin te…»

Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä vastaan.»

»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin, ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin vaimoksi.»

»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava minua ja eroava minusta.»

»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet iäksi?»

»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi itseään?»

»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi, että estin hänen työnsä.»

»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä…»

»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä enää.»

»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden kautta, hänen verensä on vuotava.»

Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.

»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa, jättämättä hellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka sulkee hylkiöpojan luut.»

»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki pelastaisikin hänet kuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi vankilakomeroon meren tuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi, alituisen vahdinnan alaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän olisi äärettömän surullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi, mutta joka nyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin, kunnes hulluus tulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa häntä muuttamaan iankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan ruumiin maan päälle.»

»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota Romaan päin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.

»Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin toisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella äänellä.

»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää, että tekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava teitä monta vertaa enemmän.»

»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan hyvin. Hän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä. Mutta minä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»

»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme — hän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme… tässä maailmassa…»

»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka virtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä nyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi, sanoimme, että nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät jäähyväiset maallisille tunteille… lemmelle ja onnelle. Lupasin olla uskollinen kuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa kuolemaani, en hänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi pelastaakseni hänen elämänsä pettää hänet…»

Mutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli palannut istuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.

»Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on urhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»

Roma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän menoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.

»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se teille, ennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän mielipiteenne kaikesta. Kun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää puhuko sanaakaan. Ette saa puhua. Se on mahdotonta.'»

Roma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka minä sen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut sanoa sitä kenellekään. Mutta minun täytyy kertoa se nyt teille — nyt juuri.»

»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan Italiaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla, oli joutunut epäluulon alaiseksi.»

»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla miehillä on usein monta nimeä.»

»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä. Hänen äitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti pettäneet. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se vanha, surullinen tarina.»

»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja lähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana myytiin Englantiin.»

Paavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle italialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.

»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän pyhyytenne, kantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli rikkinäinen samettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa hänellä ei ollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika', ajatteli isäni. Mutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»

Paavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman katse oli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhua.

»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen aikaan olisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä ja antanut hänet poliisin käsiin.»

»Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne? Ehkä hän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä koko elämänsä toisten syntien tähden. Ehkä… ehkä hän tuona samana yönä kulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja kurjien seasta pientä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

Paavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen kyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset kätensä olivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta hän koetti jatkaa.

»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa hänen poikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia syntejään, koska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä koskaan saanut nähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»

Roma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma virtaavan hirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.

»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido Rossi olisi teidän poikanne, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään häntä?»

Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä, värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat kertaa hartaammin.»

Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon teille edes hiukan lepoa.»

XX.

Paavi, joka oli ollut erillään ulkomaailmasta uskonnollisissa mietelmissä koko päivän, ilmoitti kamariherrojensa hämmästykseksi tahtovansa kävellä puutarhassa illalla. Isä Pifferin kanssa, joka kantoi suurta etruskilaista lamppua, hän astui alas pimeitä käytäviä, missä hämmästyneet palfrenieerit seisoivat, ja kulki avonaisten pihojen poikki säikähtyneiden vahtien ohi Vatikaanin ulommaisten kaarien luo.

Yö oli lämmin ja hiljainen, ja kuu, joka juuri oli noussut melkein täysikuuna, loisti kirkkaasti. Pitkät, mustat varjot levisivät seinän näköisinä pensasaidasta, ja Pietarin-kirkon suuri varjo väikkyi kuin litteä ilmapallo ruohotantereella.

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään eikä kuulunut ääntäkään muuta kuin silloin tällöin sammakon kurnutusta lammikosta, kirkonkellot eivät kaikuneet, koska nyt oli katumuspäivä, ja lepäävä kaupunkikin näytti sähkövalon valaisemana kuuntelevan hiljaa.

Kunnianarvoisat vanhat miehet kulkivat äänetönnä ja ainoastaan heidän keppiensä kosketus hiekkakäytävään tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin paavi seisahtui ja sanoi:

»Hänet otettiin löytölasten kotiin ja lähetettiin kasvatettavaksi
Campagnalle ja myytiin sitten poikana Englantiin.»

He katsoivat toisiinsa hetkisen ja jatkoivat sitten kävelyään ääneti. Pieniä sinertäviä valoja värähteli heidän kasvojensa edessä, ja kuu välähti tuontuostakin esiin harvalehtisten puiden lomitse. Paavi, joka veti hiukan jalkojaan kävellessään, seisahtui taas.

Synkkä menneisyyden varjo leijaili heidän ympärillään, ja heitä peloitti manata sitä esiin.

Samalla hetkellä kajahti hiljaisuudessa kirkas, pitkä ääni, joka aivan äkkiarvaamatta helähti yössä ja sammui yhtä nopeasti.

Mahtava sävelten aalto vyöryi esiin jostakin näkymättömästä paikasta vaihdellen taivaallisen kauniina, tuontuostakin keskeytyen ja kertoen riemua, surua ja kaihoa. Se loppui äärettömän surumieliseen säveleen, tuskan valitukseen, joka tuntui rukoilevan Jumalan apua. Kun kaikki taas oli hiljaista, tuntui kuin maailma olisi käynyt autioksi.

»Ajattelin sitä tyttöparkaa», sanoi paavi, »hänen rukoileva äänensä kaikuu korvissani niin kauan kuin elän.»

»Me emme olisi voineet menetellä toisin, eikö niin, isä Pifferi? Jos otamme kaikki asianhaarat lukuun, emme olisi voineet tehdä toisin.»

He kääntyivät puistokäytävän mutkaan, missä polku heidän jalkainsa alla oli täynnä Juudas-puiden kukkia.

»Omituista, ettei emo lennä ulos, kuten ennen. Ah, Mirri ei ole täällä, ja siitä syystä lintu ei lennä.» Ja hakien linnunpesää paavi laski kätensä varovasti vanhalle hautakivelle. Hetken perästä hän sanoi muuttuneella äänellä: »Isä, linnunpoikaset ovat poissa.»

»Ei. Katsokaa!» sanoi paavi ja nosti ylös pienen pesän joka oli täynnä höyhenten jäännöksiä.

Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat äänettöminä, kunnes he saapuivat Vatikaanin kaarien ympäröimille pihoille. Siellä paavi kääntyi kapusiinilaisen puoleen ja sanoi murtuneella äänellä: »Menkää sen tyttöparan kanssa oikeussaliin huomenna, isä Pifferi. Jos tuomarit tekevät kysymyksiä, joihin heillä ei ole oikeutta, silloin suojelkaa häntä ja kieltäkää häntä vastaamastakin, ja jos hän viimeisellä hetkellä masentuu, lohduttakaa ja vahvistakaa häntä. Meidän täytyy… jättää kaikki Pyhän Hengen haltuun. Jumalan käsi johtaa tätä asiaa… se johtaa kaikkea. Hän vie kaikki hyvään loppuun — meille edulliseen päätökseen ja kirkolle sekä tuolle tyttöraukalle ja hänen miehelleenkin onnelliseen loppuun, olkoonpa hän kuka tahansa.»

XXL

Pääsiäislauantain aamuna varhain Roma kutsuttiin todistajaksi oikeuden eteen. Kutsukirjeessä, joka oli tuomarin allekirjoittama, vaadittiin häntä saapumaan procuraan kello kymmenen samana päivänä »todistamaan seikoista, joita häneltä siellä kysyttäisiin», ja uhattiin, jollei hän saapuisi, rangaista rikoslain 176 pykälän nojalla.

Kaupunki ei vielä ollut aivan herännyt tänä viimeisenä katumuspäivänä, huudot kaduilla kaikuivat raittiissa kevätilmassa, ja pääskyt kiertelivät ylhäällä, kun Roma läksi yksin kotoaan.

Procura, joka on salaisen tuomioistuimen pääpaikka, on Tiberin länsirannalla. Eräässä kerroksessa on kuninkaan prokuraattorin osasto, toisessa kenraaliprokuraattorin osasto, ja kolmannessa ovat tutkimustuomarit, joitten tehtävänä on valmistaa asioita julkisia tuomioistuimia varten.

Roma löysi isä Pifferin odottamassa häntä rakennuksen ovella. Vanha kapusiinilainen näytti levottomalta. Hän katsoi Roman kalpeita kasvoja ja väriseviä huulia ja kysyi, oliko hän nukkunut. Roma vastasi voivansa hyvin, ja he kääntyivät astumaan ylös portaita. Karabinieereja kulki edestakaisin, ja talo oli täynnä liikettä.

Ensimmäisten portaitten päässä commendatore Angelelli, kukka napinlävessä, tuli heitä vastaan hymyillen ja kumarrellen sekä vei heidät virastohuoneeseen. Tällä kertaa se tuli olemaan itse kenraaliprokuraattorin virastona, koska varovaisuus ja myöskin kohteliaisuus Donna Romaa kohtaan vaati, että osaston päämies itse johti tutkimusta.

»Tämä on vain muotoasia», sanoi tutkija. »Se ei merkitse mitään — ei kerrassaan mitään.»

Commendatore Angelelli johti heidät hiljaiseen huoneeseen, jossa oli punaisella päällystetyt huonekalut, matot, lepotuolit, nojatuolit, pöytä, uuni ja kaksi suurta kuvaa kuninkaasta ja kuningattaresta.

»Istukaa, olkaa hyvä. Asettukaa mukavasti», sanoi poliisipäällikkö ja astui viereiseen huoneeseen.

Hetken perästä hän palasi kahden muun miehen seurassa. Toinen oli vanhanpuoleinen herra, jonka päässä oli kahdella kultareunuksella koristettu samettitakki. Se oli kenraaliprokuraattori, ja nuorempi mies hänen seurassaan joka kantoi salkkua, oli hänen kirjurinsa. Karabinieeri-upseeri astui samassa ovelle ja viipyi siinä hetken.

»Älkää pelätkö, lapseni. Teille ei tapahdu mitään pahaa», kuiskasi isä
Pifferi. Kunnon kapusiinilainen vapisi itse huomattavasti.

Kenraaliprokuraattori oli ystävällinen ja kohtelias, mutta hän lähetti pois poliisipäällikön ja olisi lähettänyt myöskin kapusiinilaisen, jonka kiihkeä vastustus kuitenkin taivutti hänet.

Se oli omituinen keskustelu kolmen kesken. Isä Pifferi värisi pelosta, vaikka hän oli siellä Romaa suojelemassa. Kenraaliprokuraattori istui hymyilevänä ja juhlallisena, vaikka hän oli tullut täyttämään persoonallisen koston luomaa salaista aietta. Ja Roma istui suorana tuolilla mustassa puvussaan, olkihattu päässä ja luoden ihmeellisen kauniit silmänsä hitaasti toisesta toiseen, tyynenä ja äänetönnä, sekä ajatellen ainoastaan Rossia.

Kirjuri avasi pöydällä olevan salkkunsa ja valmistautui kirjoittamaan.
Kenraaliprokuraattori istui vastapäätä Romaa nojautuen hiukan eteenpäin.

»Vaikka olitte nuori kadottaessanne isänne, muistatte selvästi hänet ja hänen tuttavansa?»

»Tiedättekö, että isänne, ikävä kyllä, oli sekaantunut valtiollisiin vehkeilyihin?»

»Ja tiedätte kai myöskin, että kun hänet tuomittiin kuolemaan vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan, kuningas lievensi tuon rangaistuksen, mutta että yksi hänen tovereistaan, joka tuomittiin samaan aikaan ja samasta rikoksesta, vältti kaiken rangaistuksen, kun ei ollut lain saavutettavissa?»

»Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei kuulunut muuta kuin kapusiinilaisen nopea hengitys ja kirjurin kynän rapina.

»Viimeisten kuukausien aikana olette Roomassa tutustunut parlamentinjäseneen Rossiin?»

Kapusiinilainen liikahti. »Tutustunut! Tämä signora on naimisissa hänen kanssaan.»

»Ah, vai niin», sanoi kenraaliprokuraattori peittäen hymynsä. »Joka tapauksessa minun täytyy pyytää neitiä antamaan ilmoituksensa tyttönimellään.»

»Ja että se oli hänen äitinsä nimi, ja vaikka se lain mukaan oli hänenkin nimensä, ei hän ollut sitä nimeä käyttänyt ennenkuin tultuaan tänne Roomaan?»

Nyt oli kapusiinilaisen vuoro näyttää hämmästyneeltä. Hänen jalkansa polkivat lattiaa ja hän valmistautui ottamaan nuuskaa.

»Herra Rossi on nyt ollut muutamia viikkoja ulkomailla, ja hänen poissaollessaan te olette epäilemättä saanut kirjeitä häneltä?»

»Voitteko sanoa minulle, onko hän yhdessäkään näistä kirjeistä puhunut jostakin vallankumouksellisesta hankkeesta?»

Kapusiinilainen oli juuri kohottamaisillaan nuuskaa nenään, mutta seisahtui ja huudahti: »Minä kiellän tuollaisen kysymyksen!»

»Ainakin», sanoi kenraaliprokuraattori, »olette varma siitä, että olette nähnyt herra Rossin ennenkuin tapasitte hänet Roomassa?»

»Tiesittekö, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen oli sama mies, joka tuomittiin kahdeksantoista vuotta sitten?»

»Onko hän kirjeissään tai puheessaan itse myöntänyt olevansa sama henkilö?»

»Yksi kysymys vielä, Donna Roma», sanoi kenraaliprokuraattori yhä vielä hymyillen. »Isänne nimi Englannissa oli tohtori Roselli, ja hänen toverinsa — —»

»Rohkeutta, lapseni», kuiskasi kapusiinilainen ottaen Roman jääkylmän, vapisevan käden omaansa.

»Niin», vastasi Roma, ja kapusiinilainen vaipui tuoliinsa aivan kuin hän olisi saanut kovan iskun.

»Kiitos. Minun ei tarvitse vaivata teitä enää. Kirjurini laatii lyhyen selonteon tästä.»

Commendatore Angelelli palasi karabinieerin kanssa, ja he puhelivat jotakin hiljaa keskenään. »Ilmoitus parlamenttiin, niinkö?» »Se on tarpeetonta, koska parlamentti ei istu pääsiäisen aikaan.» »Vangitsemiskäsky?» »Tietysti. Tässä on malli. Täyttäkää se, niin panen nimeni alle.»

Kirjurin kirjoittaessa selontekoa toisella puolen pöytää kirjoitti poliisipäällikkö vangitsemiskäskyä toisella puolen lausuen sen samalla ääneen karabinieerille, joka seisoi hänen tuolinsa takana. »Me… ministerin päätöksestä… 187 pykälän mukaan… käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tunnettu nimellä Davido Rossi… huomattu syylliseksi kuninkaanmurhan yritykseen… vuonna… ja tuomittu… Ja siitä syystä käskemme kuninkaallisia karabinieereja saattamaan hänet eteemme tutkittavaksi yllämainituista asioista ja vaadimme kaikkia yleisen järjestyksen valvojia tehokkaasti auttamaan yllämainitun käskyn toimeenpanossa. Ikä 34 v. Pituus 1,79 metriä. Otsa korkea. Silmät suuret ja tummat. Nenä roomalainen. Tukka tumma ja lyhytkiharainen. Parta ja viikset ajetut. Ryhti hienostunut.»

Kun kirjuri oli lopettanut selontekonsa, luki hän sen ääneen Romalle ja päällikölleen.

»Hyvä! Anna neidille kynä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa paperin alle,
Donna Roma — siinä kaikki.»

Roma ja isä Pifferi olivat molemmat nousseet seisomaan. »Rohkeutta», koetti kapusiinilainen sanoa, mutta hänen vapisevilta huuliltaan ei tullut ääntä. Roma seisoi hetken kynä kädessä, ja hänen suuret silmänsä katsoivat ympäri huonetta. Sitten hän kumartui ja kirjoitti nimensä nopeasti.

Samassa kenraaliprokuraattori kirjoitti vangitsemiskäskyn alle, minkä jälkeen poliisipäällikkö antoi sen karabinieerille sanoen: »Joutukaa — Chiasso», ja soturi poistui nopeasti.

Ripetta-sillan luona oli väentungos. Erään kerjäläisen ruumis oli nostettu virrasta, ja se virui siinä niiden viranomaisten tutkittavana, joiden on ilmoitettava äkillisistä kuolemantapauksista. Roma seisahtui katsomaan kuollutta miestä. Se oli vanha John. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Isä Pifferi tarttui Roman käteen ja veti hänet pois tuosta kiusallisesta näytelmästä. Mutta Romaan ei koskenut mikään enää. Hän oli kuin unissakävijä.

XXII.

Vatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä. Palveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun pyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä yönä, ja kerran hän oli laulanut virrenkin.

Paaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen elämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin pimeydestä kuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.

Ensin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme ääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto, toinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä uudestaan kaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä, jotta kaikki kuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas; hänen pelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni, joka sanoi: »Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo peloittavan juhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten melkein yliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä tuli Kristuksen edustaja maan päällä.

Sitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet julistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi, erehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja punaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan kimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten kajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille ilon — kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut nimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet ihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot kertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli antanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.

Kuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli tapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa pääsemättä koskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle, näkemättä koskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat hänen jalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin niiden, jotka ylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä huolimatta hän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut yhtä ainoata ajatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata unelmaa — maallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko maailman yli, evankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse edustajansa persoonassa oli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen Kaupunki annettaisiin laillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin pyhä miekka perustaisi hengellisen ja maallisen hallituksen ja rakentaisi sen Jumalan valtakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien valtakuntien maan päällä! Christus vincit, Christus regnat, Christus triumphat!

Sitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen nähdä unen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä hyvin usein sekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän jälkeen, jolloin hän astui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana. Hän sanoi sitä aavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä huone, kappeli, alttari, hän itse polvillaan ja joku kumartuneena hänen ylitseen ja kamala ääni huutaen hänen korviinsa: »Sinä Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua!»

Paavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa hän sytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan yöpöydältä alkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli tuomittu tuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa hänet. He olivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas tapasivat toisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa isäänsä vastaan tietämättä kuka hän oli.

Yksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän tapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton, heimoton, koditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja erossa kaikista ihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka olivat vielä vanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka luonto näytti lempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja kukin.

Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen ja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen, suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt, matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei koskaan löytynyt.

Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi virren.

Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»

Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan, jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.

»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi tyynenä, hirvittävän tyynenä.»

»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä kaikkia tuskan hetkellä.»

»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin vangitsemiskäsky karabinieerille.»

Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten: »Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka mieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni ja uljas…»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista syyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen päämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja järjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»

»Pyhä isä, jos… jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta… jotakin lähempää… esimerkiksi… jonkun papin sukulainen, olisitteko vaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»

Vanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi lujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu ei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit, jotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän on sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille…»

Hän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei sittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat yöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa heikkouden tähden?»

»Pyhä isä, jos… jos teille olisi kerrottu… että hän oli kardinaalin sukulainen?»

Paavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen vanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun olisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi, niin…»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi sanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville…»

Paavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin… silloinkin… ei olisi… mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi hän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.

Samassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen kello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin kirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin edessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.

Silloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen keskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja! Herra on noussut kuolleista.»

Paavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua, monsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten hän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle. Tultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua huoneesta.

»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta kapusiinilainen ei voinut vastata.

Hetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden edessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä ja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat tuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin portailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä, Jeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua vain!»

XXIII.

Huudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä, ja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla, kun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle hyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli pääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili hänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja, makkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse huudahtaen:

Se oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta antaessaan sen Romalle.

»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi minulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä pelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan… Ettekö ole iloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan ilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»

Roma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli iloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan avata tätä.

»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt on pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia tänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot pääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja minä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi minun pientä raukkaani… Mutta minä saatan signoran itkemään.»

»Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi, muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut sill'aikaa.

Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin
kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen
johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna,
perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.

Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja
sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa.
Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta.
Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!

Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi kuin elämäni.

Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla! Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa, huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta, ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin salamoista!

Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja kuuntelen Jumalan ylistystä.

Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.

Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut. Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? — enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun kasvosi tullessani Roomaan. Sitten… anna minun kuulla äänesi ja anna sydämesi riemuita.

D.R.»

Roma oli käynyt yhä kalpeammaksi lukiessaan tuota kirjettä. Rossin rakkaus ja luottamus masensi hänet. Kyyneleitä kertyi hänen silmiinsä ja ne alkoivat valua poskille. Mutta hänen sielunsa, joka oli ollut masennuksissa ja herpautunut, elpyi ja kohosi.

KAHDEKSAS OSA.

KUNINGAS.

Keskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä, mutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia teitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen kaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä vielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich, kaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa aatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista rikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.

Pitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä ravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen kunniaksi.

Seurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja unelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka ei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita ja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään, mutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain kurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja, possibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki suurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät, kärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka kuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja hyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa. He söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat kuin koulusta päässeet pojat.

Sitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen tuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen puhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa tukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä hattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa trubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin kuninkaitten hävittämistä.

»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän joukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä tuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»

Seuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen mies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty hattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää paavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä ruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla, joita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin kokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin iankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja ruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.

»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen. »Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla raudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka ennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»

Sitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas, isonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän taisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen ystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois työtätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä kärsimään ja alistumaan.

»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman onnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että uskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta. Ei paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa, jotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka vielä kerran sen nielevät.»

Sitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja tuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman maansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä Euroopan valtioiden kilpajuoksuun.

Sitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme kulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen yritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi taas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.

»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran tuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää kauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»

Sitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi luojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi ja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen vanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä kuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka seisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.

Hän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja hän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen lisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä kuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.

Hän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka olivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman maanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien syntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja pimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden tyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien kansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.

Kun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän repimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.

»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän. »Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat rehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja tasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien ja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he voivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää heidät rauhaan.»

»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on pyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon nimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen vankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän Hengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi, muuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»

»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi Rossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain yhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle tarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä, eikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi päämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan päälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin taivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat valinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut meille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja kärsimyksen yli.»

»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita pieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja torneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita, jotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa, kasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia sisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö meidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä varjelkoon!»

»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista pyyhkivät salaa silmiään.

»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme kuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia; me emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja vallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha, vaikkapa se tehtäisiin murhan estämiseksi. Sellaiset aseet ovat kelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»

Jättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi eläköötä täydestä sydämestä.

»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »Minä olen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen kapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä läksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti kukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto, ja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten verkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä Italiassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään lopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää, paljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on maailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien edessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt eivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa! Yhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja aseita.»

Huoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka kuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän lopetti:

»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä. Sen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt minuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä — he ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet minun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän teitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina poltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme totuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa myrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy jakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän valtiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän rakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa. Emmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu, ehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään jakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen elämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan merkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt, joka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»

Rossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista tulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina tahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.

Rossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja seuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan. Pieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia kantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen tervehtien.

II.

Heti kun juna läksi, Rossi antautui yksinomaan ajattelemaan Romaa. Missä hän oli nyt? Rossi sulki silmänsä ja koetti kuvitella häntä. Roma istui lukemassa hänen kirjeitään. Rossi muisti muutamia niissä olleita lauseita ja näki, kuinka Roma hymyili lukiessaan niitä. Jumala suojelkoon häntä! Hän tunsi jo Roman pehmeiden sormien hellän puristuksen ja huolimatta junan jyrinästä hän saattoi kuulla tuon suloisen äänen.

Kaikki sinä päivänä toi hänen mieleensä Roman. Kun hän avasi silmänsä, kiiti juna juuri järven ohi, ja nuori, kymmen- tai kaksitoistavuotinen tyttö katseli ikkunasta järvellä näkyviä valkoisia purjeita. Hänen suora vartalonsa, hänen varmamuotoinen jalkansa, hänen kirkas, peloton katseensa ja vielä kehittymätön naisellisuus hänen olennossaan toi Rossin mieleen Roman Lontoon ajoilta. Tytön äiti istui vastapäätä Rossia ja katsoi häneen hymyillen.

Kun juna saapui Brunnenin asemalle, Rossi itse seisoi käytävässä ikkunan luona ja näki asemasillalla nuoren tytön, joka nähtävästi odotti jotakin henkilöä. Hänessä oli tuota omituista naisellisuutta, jota ei ainoankaan miehen sydän voi vastustaa, ja hänen hymyilevät kasvonsa synkistyivät äkkiä aivan kuin pettymyksestä, mutta kirkastuivat samassa uudestaan, kun nuori upseeri, joka oli tullut pääsiäislomalle kotiinsa, astui ulos junasta. Tyttö hymyili sinne päin, missä Rossi istui, ja silloin tuntu aika ja etäisyys häviävän, ja Rossi oli jälleen Roomassa ikävöivän rakkautensa siivillä.

Juna läksi taas, ja Rossi sulki jälleen silmänsä koetellen muistaa muutamia Roman kirjeiden leikillisiä lauseita kauniista englantilaisista tytöistä. Niin, kauniita ne olivatkin ja omalla tavallaan kauniita olivat myöskin ranskattaret ja saksattaret ja Sveitsin suloääniset tyttäret. Omituista kyllä, kaikki naiset olivat Rossin mielestä suloisia nyt. Hän oli kuin nuori äiti, jolle Jumala on antanut kauniin lapsen. Hänestä tuntuu heti, kuin maailma olisi aivan täynnä lapsia. Mutta siitä huolimatta hänen omansa on kaikista kaunein.

Luonto ja ihmiskunta näyttivät hymyilevän Rossille sinä päivänä. Järvet eivät koskaan olleet näyttäneet noin kirkkailta. He kulkivat aikaisin aamulla Luzernin ohi, jossa valkoiset sumupilvet kiitivät kuin haamut vuoria kohti. Suuret huiput siinsivät toistensa yli havupuiden peittäminä, jotka näyttivät Alppien yli samoavilta lukemattomilta armeijoilta. Alhaalla metsä oli tiheätä ja harveni sitten harvenemistaan ylempänä. Auringon säteet hyppelivät järven pinnalla aivan kuin keijukaiset peililattialla, ja kun juna seisahtui Fluelenissa, sekoittui kosken kohina lintujen lauluun ja kirkonkellojen sointuun. Nyt soitettiin Gloriaa. Koko maailma lauloi Gloriaa. »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!»

Rossin ilo kävi melkein lapselliseksi junan lähestyessä Italiaa. Kun oli kuljettu suuren tunnelin läpi, alkoivat uuden rodun merkit näkyä. Tuolla oli Madonnan kuvia Kristus-kuvien asemesta, kentillä oli pitkät rivit väkeä kuokka kädessä eikä pieniä ryhmiä auroineen, kuten äsken, siellä oli isosarvisia jykeviä härkiä eikä vikkeliä, kellokaulaisia hevosia.

Nuo olivat epäilemättä huolestuttavia merkkejä, mutta Rossi ei ollut nyt sillä mielellä, että hän olisi sitä ajatellut. Hän avasi vaunun ikkunan voidakseen hengittää oman maansa ilmaa. Huolimatta mielipiteistään hän ei voinut olla sitä tekemättä. Tuo omituinen tunne, joka hiipii sydämeen syntymämaassa, valtasi Rossinkin. Hän kuuli laulua viinitarhoista, lemmen laulua — yhä vain lemmen. Hän näki oranssipuut ja valkoiset sekä punaiset ruusupensaat. Silmissä vilahteli vuoren rinteillä olevia pieniä kaupunkeja valleineen ja torneineen, ulkopuolella Campo Santo. Hänen huulensa avautuivat, hänen rintansa paisui. Se oli koti! Koti!

Päivä alkoi sammua, taivas pimeni ja matkustajat rupesivat torkkumaan. Rossi palasi paikalleen ja ajatteli vakavammin Romaa. Koko hänen sielunsa liiteli nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä. Hän luuli lukeneensa rivien välistä Roman kirjeissä kärsimyksistä, ja hän rupesi täydellä todella moittimaan itseään. Miksi hän oli kertonut elämänsä salaisuuden Romalle työntäen hänelle sellaisen vastuunalaisuuden?

Hänen sielunsa taistelu oli lyhyt. Ellei hän olisi luottanut Romaan, ei hän ikinä olisi rakastanut häntä. Ellei hän olisi paljastanut koko sydäntään Romalle, ei hän koskaan olisi saanut tietää Roman rakkaudesta. Ja vaikka Roma olikin kärsinyt, maksaisi Rossi nyt kaiken hänelle. Hän muisti tuon Campagnalla vietetyn ihanan päivän ja ajatteli sitten tulevia suloisia hetkiä. Mitä Roma nyt teki? Hän kai lähettää sähkösanoman Chiassoon. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon kaikkia!

Sitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin hän saapui rajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin, odotan sinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei ollut viikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut tapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi hän ehkä voinut saada Roman kirjeet.

Synkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä, ja tuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä ohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.

Vihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi vähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja soitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi valui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin ennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.

Asemamiehet huusivat junan seisahtuessa, ja Rossin tummat silmät tähystelivät, eikö näkyisi ketään, jolla on keltainen sähkösanoma kädessä.

Rossi juoksi asemasillalle, ja samassa silmänräpäyksessä kolme karabinieeria, jotka olivat katselleet oikealle ja vasemmalle, astui hänen luokseen ojentaen valkoisen paperin.

Hän otti sen sanaakaan sanomatta ja hetkisen hän tuijotti sotilaihin kuin tiedotonna. Sitten hän avasi paperin ja luki: »Mandato di Cattura… Me… käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tavallisesti tunnettu nimellä Davido Rossi…»

Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Hän katsoi taas sotilaihin. Ja sitten hän nauroi. Se oli kamalaa naurua — mielettömän naurua.

Toiset matkustajat olivat huomanneet tuon kohtauksen ja joukko englantilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita puheli tapauksesta.

»Se on Rossi.» »Rossiko?» »Se anarkistiko?» »Onko hän matkustanut tässä samassa junassa?» »Taivas!»

Karabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies, astui virkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään viranomaisille Rossin vangitsemisesta.

III.

Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten. Ei ollut muuta kuin yksi.

Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja häpeätä.

Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen, sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa, kunnes määrätään toisin.

»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen, kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi katkerasti.

Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja Rossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä. Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui alas, kun hän piiloutui vaunuun.

Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava mitalit.

Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla puhumatta.

»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»

»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan sanoa kuka hän oli…»

Rossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti raivoissaan.

Yön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla syynä hänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän oli tuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa ja vanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta kuin yksi nainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä salaisuuden. Osan hän oli itse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi itsestään.

Vähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet. Hän ei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen eteensä. Roma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi hänet, ja hän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta pahaa. Hän koetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan, hänen uljasta, iloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo raskas paino hänen sydämellään alkoi keventyä.

Aamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin, soivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa oloissa hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä kävi katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää aamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron Perseveranza lehteä. Se sisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan kirjoituksen siitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli ihmeekseen saanut nähdä, että mies, jolla oli huomattava asema parlamentissa ja joka monta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän alla, oli koko ajan näytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa olikin rikoksellinen, joka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä kuningasta vastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian historiassa, mutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että sen pitäisi olla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi purskahti nauruun ja heitti pois lehden.

Aurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat pitkin päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka nimi oli Corriere della Sera. Siinä selitettiin, että kuuluisan parlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka, oli vaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi aikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen rikoksen estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli ollut ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista meteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat päivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan vallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut viheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava, että muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi sitä erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä teitä nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia, joiden johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.

Rossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo kamalat epäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen sydämeensä kuin vampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle. Häntä oli peloitettu, hän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa vallan turhaa. »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin kuollut», sanoi hän itselleen.

Hyväluontoinen vartia toi hänelle vielä Secolo lehden hänen oman puolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin. »Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka varmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään tunnetun naisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä kohtaan. Tuo nainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä on taas edessämme vanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen petollisuudesta ynnä lisäksi kaikki tavalliset seuraukset nöyryytys, hulluus, häpeä.»

Ei voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä mitkä syyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama. Roma oli ilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen elämäntyönsä oli turha.

Karabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä Roomaan, ja kello yhdeksän he istuivat taas junassa. Sunnuntaipukuisia ihmisiä kuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli liputettu. Valkoliivinen herrasmies oli astumaisillaan samaan vaunuun, missä karabinieerit ja vanki istuivat, mutta huomatessaan heidät hän kääntyi pois. Se oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä, joka palasi kotiin pääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies kääntyi takaisin.

»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt meidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä luultavasti enää teeskentele.»

Mies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin ennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt muuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja soturit polttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä. Joskus hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän nauroi ääneen.

Hän muisti omat ajatuksensa matkan alussa ‒ ajatuksensa, jotka koskivat hänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja Romaa. Hän tämä oli todellakin sopiva loppu hänen suurelle tehtävälleen. Petetty! Ja hänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka taivas näytti antaneen hänelle avuksi!

He matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen seisoi sotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen kuninkaallista hymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt läheskään niin paljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu ja odotettu kapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä sanomalehtiä, ja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta salavehkeestä». Sotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun kapinan suunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja kuninkaan surmaaminen Roomassa.

Toisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli muistettava, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa oli hyökännyt kirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää tekopyhyydestä, toista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen korkeaan virkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen naiseen, jonka maine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli pääministeri, ja nainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä seuraelämän vaatimuksista oli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin olla vapaana huolimatta tästä hänen puheestaan, mutta hänen tuomionsa oli kumminkin langetettu. Oli julkinen salaisuus, että äskenmainittu nainen itse oli ottanut rangaistakseen häntä. Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut, hän näön vuoksi luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko hienoston ja seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen avioliiton Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon saaden siten selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä tahansa tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut. Kohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon naisen käsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui hänelle.

Rossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä alkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen öljypuut kertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit rinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka vaarallista yllätys saattoi olla.

Juna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun läpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa. Rossi sulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia maisemia, mutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman samanlaisena kuin ennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret, tummat silmänsä ja kaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän, hymyilevän suun ja terveyden sekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että olipa Roma tehnyt mitä tahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta häntä. Se oli tehdä hänet vallan hulluksi, ja taas hän hypähti seisomaan ja aikoi astua käytävälle, kun karabinieeri, joka oli torkkunut, heräsi ja sulki oven.

Yö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko. Kun juna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle, tuntui tuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän erotettu elävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten iloisin mielin hän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki. Sitten hän loi katseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.

Kun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven käytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia roomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä ostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi myöskin kahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja päässä paperilakki.

»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö tunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»

»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore… Kaikki hyvin, veikko… Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra… Vaunu odottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!… Kahvia! Kahvia!»

Reipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas liikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja koetti lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että Tribuna oli täynnä kertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa ja riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä, hevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen. Sata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa ja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut kansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.

Koitto, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan täynnä ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut loistokohdan mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle Annunziata-ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli hyvin luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.

Avanti näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää toipua näiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella ministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään Delilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta he eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus tapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä, ja varmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka hän nukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on pettänyt ja joka viettää yönsä Regina Geelin kopissa.

Rossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja vangitsemiskäsky kahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän voisi nähdä Roman vilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin hänen silmilleen!

Kun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen Pinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin juna saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut astuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.

Siellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna seisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan muiden seassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt kaksintaistelussa.

»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi astui sillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki edellä. Väki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten heidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.

»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti piletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.

Äkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi puolustautumaan, mutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti vetää esiin miekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan. Toinen karabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui kiinni Rossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan käden irtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä, ja joku huusi hänen korvaansa:

Se oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki, oli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin ohi näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan rautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.

Vaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania karabinieereja nopeasti asemaa kohti.

IV.

Kun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen palaavan tunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita. Kun Rossin viimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon horteesta, jonka turruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden pelastaakseen hänen elämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa ajatellessaan sitä alennustilaa, johon hän oli syössyt Rossin.

Kello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat kaduilla, että Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat kertoivat ilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja koettanut salata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt sen tyhjäksi, ja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä arvattavasti tullaan pitämään muutamia päiviä.

Vanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa Romaa kohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada garibaldilaisen poistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen olla yksin kurjuutensa ja häpeänsä musertamana.

Aikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin pääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin närkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski Roman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka Rossi oli lukenut Genevessä.

»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran. Mutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta. Tommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi hävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä minun pitää uskoa?' Niin hän sanoo.»

Roma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä siveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä luultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki alhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi naiseksi, ja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen mukaan, miten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen tuottama tuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä sairaaksi.

Kuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään pääsiäispäivälliseksi brodettoa ja lammaspaistia sekä munia ja makkaroita ja pääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta Roma ei voinut syödä mitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti hänelle omituisen sanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset puhuivat hänestä eikä hänen ollut turvallista mennä nyt minnekään. Joukko Rossin meluavimpia ja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli piazzalla, kasvoissa syvän, sanattoman häpeän ilme.

Maanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen koiransa vuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti käpälänsä peitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin koettaen kertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.

Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa, vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen, säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa uskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia tapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta kaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.

Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.

Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista. Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen: »Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!» Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.

Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä, valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen Ecco il moccolo, taikka Senza moccolo-o-o!

Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja kuninkaalle ja ministerille.

Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei ollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli kaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään, kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla. Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin kovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.

Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli Koitto, eikä se sisältänyt mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri nimitettäisiin diktaattoriksi.

Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti, ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.

Toisessa Koiton palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia henkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen rauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni oli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys saattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän rikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa estetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein valtaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.

Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava Jumalan tuomioistuimen eteen!

Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa saada toteuttaa ne.

Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa, mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään tehtävänsä.

Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi, jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt siitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä, eikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin ja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.

Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään. Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä hennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta. Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut, hän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.

»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt pelastakoon meidät! Revolveri!»

Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.

Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea, signora? Mikä teitä vaivaa?»

Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen esine olisi lauennut käsissänne?»

Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä katsomaan ilotulitusta Pinciolle.

»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora. Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus herättänyt huomiota.»

»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan turvassa.»

Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello oli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui kirjoittamaan kirjettä:

»Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla, ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen…

Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä, mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle, joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi. Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana…

Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit. Minä olen sen tietävä… olenpa missä tahansa… ja se on suloista tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut

Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään, katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja — toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode. Kaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.

Hänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun hän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat paronin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se oli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.

Paroni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni — kuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.

Romaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne saapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei voinut vastata, ja koputus uudistui.

Sitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin hänen omansa. Sen täytyi tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon rikoksellisen miehen surmaajaksi.

Luonnonlakien joukossa on eräs äärettömän suuri, ja se sisältää ehkä ihmisluonteen syvimmät salaisuudet — mukautumisen laki. Lääkärissä, tuomarissa, sanomalehtimiehessä, papissa — kaikissa huomaamme heidän ammattinsa turmiollisen vaikutuksen, ja kiusallisimpia esimerkkejä luonteen alistumisesta välttämättömyyksien alle on valtiomiehen sielu. Mutta olemuksen suurina hetkinä, voiton ja tappion, rakkauden ja intohimon hetkinä, häviää ammatin luoma leima, niinkuin viitta putoaa pois hartioilta, ja ainoastaan ihminen jää jälelle.

Kun paroni heräsi lauantaiaamuna, muisti hän Romaa sangen syvästi katuen, ja kaikki, mikä tapahtui seuraavina päivinä, pani hänet ajattelemaan Romaa hellin mielin. Aamulla adjutantti toi hänelle rasian, joka sisälsi Annunziata-ritarikunnan merkit, ja piti muodollisen puheen. Paroni leikki jalokivillä koristetulla nauhalla ja siitä riippuvalla kultamitalilla, kun hän vastasi puheeseen etiketin määräämin sanoin, mutta hän ajatteli koko ajan Romaa ja mitä iloa tämä olisi voinut tuntea tervehtiessään häntä kuninkaan serkkuna.

Puolenpäivän aikaan hän sai sähkösanoman, joka ilmoitti hänelle hänen mielisairaan vaimonsa kuoleman, ja hän läksi heti linnaansa Albanon vuoristoon. Siellä hän oli niin kauan, että ennätti nähdä, kun ruumis siirrettiin kirkkoon, ja palasi sitten heti Roomaan. Nazzareno kantoi asemalle pienen laukun täynnä kirjoituksia, joita paroni oli tutkinut junassa istuessaan. He kulkivat ruusupuun ohi, joka oli istutettu Roman ensimmäisenä syntymäpäivänä Italiassa. Se oli täynnä valkoisia ruusuja. Paroni poimi yhden niistä ja piti sitä napinlävessään koko paluumatkan.

Ennen puoliyötä hän oli palannut Piazza Leonelle, jossa commendatore Angelelli odotti häntä kertoakseen uutisen Rossin vangitsemisesta. Paroni antoi määräyksen, että Koiton toimittaja heti lähetettäisiin hänen luokseen, jotta hän voisi tehdä ehdotuksen. Mutta huolimatta tyytyväisyydestä, jonka Rossin kiinniottoja mahdollisesti seuraava täydellinen masentaminen hänessä herätti, hän tunsi sääliä Romaa kohtaan.

Sunnuntaina hän puheli sanomalehtimiesten kanssa, antoi viimeiset juhlaa koskevat käskyt ja toimitti jos jotakin. Maanantaina juhla alkoi messulla. Panteonin piazzalla seisoi loistava joukko sotilaita kiiltävät kypärät päässä. Tuon komean henkivartiaväen keskitse pieni kuningas astui palatsiinsa musiikin soittaessa kansallishymniä. Vanhassa Panteonissa, jonka kattoon oli ripustettu kuninkaallisella vaakunalla koristettu valkoinen silkkiverho, paloi lukemattomia valkeita. Väliaikaisella alttarilla, joka oli koristettu valkoisella ja kullalla, heloitti kynttilöitä, ja kuoro, jota kuuluisa oopperansäveltäjä johti, oli kultaisen ristikon takana. Kuningas ja kuningatar sekä kuninkaalliset prinssit istuivat tuoleilla samettisen verhotaivaan alla, ja eri lavoja oli rakennettu ministereille, senaattoreille, parlamentinjäsenille ja vieraiden valtakuntain lähettiläille. Uskonto oli aivan välttämätön kaikissa valtion juhlamenoissa, ja tuo messu oli oivallinen valtiollinen temppu, jonka paroni itse oli järjestänyt. Hän oli unohtanut Jumalan, mutta hän oli muistanut kuningasta, olipa ajatellut Romaakin. Roma itki aina uskonnollisissa juhlamenoissa ja olisi varmaan vuodattanut kyyneleitä, jos olisi ollut läsnä nyt.

Panteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin katuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa silkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki puheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli kokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen hallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan- ja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka voimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain hämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja uskollisten kansalaisten menestystä.

Paroni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen hallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa. Mitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat muutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina uneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen kesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat ainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.

»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää ikuisia uneksijoita vaarallisina?»

Kuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat nenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.

Juhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta liehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia. Corson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä, ylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia, punaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat täynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista Rooma rakasti.

Maakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen marssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan esiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta astuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta ja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen, mutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa maansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä katolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut, joskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä ja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla paavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi äkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.

»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon tutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin ymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana tiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut ajattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»

»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin tuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten…»

»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden taakasta…» alkoi paroni.

Kuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että heti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään kuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.

Ilta tuli, ja päivälliset kuninkaallisessa palatsissa olivat pelkkää loistoa. Ruhtinatar toisensa jälkeen astui sisään säteillen timanteissa. Paronin kaulassa riippui Annunziata-ketju, ja ulkomaalaiset lähettiläät, jotka hallitsijainsa edustajina olivat läsnä, tekivät tilaa hänelle, ja hän istui kuningattaren oikealla puolella. Hänen omalla oikealla puolellaan istui pikku prinsessa Bellini, jolla oli Annunziata-ritariston arvo miesvainajansa sukuperän tähden. Hän oli juuri palannut Pariisista, jossa hänen kasvonsa olivat emaljeeratut, ja hän vältti nauramista, jottei emalji halkeaisi, mutta hänen kielensä liikkui yhtämittaa.

»Ja te ette ole nähnyt Donna Romaa… ettekö? Ah, kaikki puhuvat siitä. Oli hirveätä, että hän muutti asumaan sen miehen huoneistoon. Se oli vallan kamalaa, ja se erotti hänet seuraelämästä ikipäiviksi. Olkoonpa hänellä mitkä syyt tahansa, ei kukaan kunnon mies enää voi naida häntä. Minä en ole koskaan antanut kenenkään miehen nukkua talossani miesvainajani kuoleman jälkeen. Kun veljenikin tulee Roomaan, lähetän hänet aina hotelliin… Mutta rakas Roma oli aina niin välinpitämätön… Hän kuljeskeli yksin kuin kyökkipiika… Entä Rossi? Hänet kai mestataan… niinkö? Tiedättekö, minä pidin hänestä! Hänellä oli komea vartalo. Hän muistutti erästä englantilaista lakeijaa, joka oli palveluksessani.»

»Tietysti. Minä olin itse valinnut hänet. Hän oli naimisissa ja mitä uskollisin — ja hänen vaimonsa oli kauhean ruma.»

Paroni katsoi ivallisesti hymyillen tuohon vanhanpuoleiseen kaunottareen verraten hänen muotisiveyttään sen tytön teeskentelemättömään siveellisyyteen, jota prinsessa soimasi. »Roma on enemmän arvoinen kuin koko valtakunnallinen tuommoisia naisia», ajatteli paroni.

Päivällisen jälkeen hän talutti kuningattaren valtaistuimelle samettisen kunniakatoksen alle, muinoin paavien kappelina olleeseen komeaan huoneeseen. Sitten tanssiaiset alkoivat. Mikä valotulva! Mikä timanttien säihky! Mitä ihania, hienohipiäisiä kasvoja! Mitä paisuvia rintoja ja pyöreitä muotoja! Mitä elämän ja lemmen hehkua sadoissa loistavissa silmissä! Mutta paroni muisti vielä kauniimmat kasvot, vielä suloisemman muodon kuin mitä hänen silmänsä täällä näkivät, ja selittäen kuninkaalle, että hänen oli pakko Rossin saapumisen tähden poistua, hän läksi palatsista.

Tulikärpäset värähtelivät Kvirinaalin pimeässä puutarhassa, kun paroni kulki kaikuvien pihojen poikki, ja iso tori edessä, kirkkaassa sähkövalossa, oli niin hiljaa, ettei kuulunut muuta kuin vahtien astuntaa portilla.

Paroni läksi Piazza Navonalle päin. Hänen itsesyytöksensä kävivät yhä ankarammiksi. Hän muisti uhkauksiaan ja sanoi itselleen, ettei hän koskaan ollut aikonut panna toimeen niitä. Niiden tarkoitus oli ainoastaan vaikuttaa Roman mieleen, kuten usein tapahtui jokapäiväisessäkin elämässä.

Paroni muisti edelliset hovitanssiaiset ja hän tunsi häpeätä. Mutta tuon yön onnettomuuteen eivät olleet syynä kylmät laskelmat, kuten hän oli ennen sanonut. Syyt olivat yksinkertaisemmat, inhimillisemmät — rakkaus kauniiseen naiseen, joka oli liukumaisillaan pois häneltä, kamala tunne siitä, että hän, paroni, oli sidottu vaimoon, joka ei ollut vaimo, ja sitten vielä hetken hurmaava pyörrytys.

Vähätpä siitä! Roma ei tullut kärsimään tuon tähden. Paroni oli kaikki maksava. Kun ajatteli Roman sopimatonta käytöstä, oli se, minkä paroni aikoi tehdä, kerrassaan suurta, mutta Roma saa nähdä, että muutkin saattavat uhrautua.

Kansa oli Pinciolla ja kadut olivat hiljaiset. Kun paroni saapui Piazza Navonalle, oli siellä tuskin ainoatakaan ihmistä, ja hänen oli vaikeaa löytää talo. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan sisään, ei kukaan tullut häntä vastaan portailla. Sitä parempi. Häntä hiukan hävetti.

Kun hän oli koputtanut kaksi kertaa, pyysi ääni, jota hän ei tuntenut, häntä astumaan sisään. Kun hän avasi oven, seisoi Roma hattu päässä ja harso silmillä hänen edessään selin piironkiin. Paronin mielestä hän näytti pelästyneeltä ja sairaalta.

VI.

»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on käynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin onnittelemaan sinua.»

»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa lauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin Milanossa tähän aamuun asti.»

»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio vaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna, oli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa. Tänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa turvassa vankilassa.»

»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas järkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä sanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»

»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi! Ylenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä, jopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon miehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»

»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla vastapäätä häntä.

»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä ajoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait selville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit valmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun hänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»

»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä kärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka uskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»

»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut päällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa näkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle aavistamatta, että tuho odotti häntä.

»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon suuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas, joka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on maailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on solvaissut häntä.»

»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka oli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.

»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee jotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet opittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto näkee sinun palaavan entiseen elämääsi…»

»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston, aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä tahansa voit saada kaiken jälleen.»

»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina, raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on pudonnut?… Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa… Roma, minä olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»

»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä. Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta. Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»

»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä. Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi. Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit. Sinä tulet…»

»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on, että syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan hyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. Te pakotitte minut.»

»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa tarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»

»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren hinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin naimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa — ja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»

Hänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita ääntään.

»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit kaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin sen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä takaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»

»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan voimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää joka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta — Italian valtiatar!»

Hänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on niin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen ehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se, että suostuin esitykseesi. Valtiomies erehtyi, ja mies sai siitä kärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että minun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut minulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka voisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»

»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa uudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki… enkä kysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset lupaukseni.»

Huolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi häneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut ketään ihmisolentoa kohtaan.

»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan sinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki ei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä se ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis kirkon opin mukaan kristitty.»

»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen — hellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken, semmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään… Ja nyt tuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä tahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä vielä… Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun tekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki ne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että nain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»

»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut mitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään, en edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä — olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät näkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun sinun edessäsi.»

Äkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua Roman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi liannut häntä.

»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta huono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia teidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi vaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»

»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä tavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi… Mutta jos…» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä, ajattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»

»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka ylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä siihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei enää minua kunnioita.

»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on nimittänyt minut diktaattoriksi.»

»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski herra Rossin saamaa anteeksiantoa?»

»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta… niin en välitä siitä lupauksesta.»

Sitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita askeleita portailta.

Roma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän hänen rintansa.

Hetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä toinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!

Roma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan.
Paroni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.

Roma huudahti heikosti ja pudotti revolverin hervottomasta kädestään.
Paroni sieppasi sen nopeasti. Hän tointui ensin.

»Hiljaa», kuiskasi hän. »Päästä hänet sisään. Minä menen tuohon huoneeseen. En tahdo tehdä pahaa teille, mutta jos hän seuraa minua — jos ilmoitat hänelle läsnäoloni — muista, mitä olen sanonut. Minun rankaisemistapani on oleva nopea ja varma.»

Paroni astui makuuhuoneeseen. Sitten kuului taas tunteellinen ääni:
»Roma! Roma!»

VII.

Paetessaan asemalta vaunuissa Via Nazionalea jä Corso Vittorio Emanuelea pitkin Rossi oli sähkövalossa nähnyt seppeleiden, kunniaporttien, lippujen, koristusten, kukkasien jäännökset. Kaikki tuo oli salaman tavoin kulkenut hänen silmiensä ohi ja kumminkin se oli syventänyt sitä katkeruutta, jota hän tunsi ajatellessaan Romaa, jonka kasvoihin hän nyt aikoi viskata petoksen syytteen.

Mutta kun hän saapui omaan asuntoonsa ja Roma avasi oven hänelle ja hän näki vaimonsa niin sairaan ja kalpean näköisenä, nuo kauniit silmät niin suurina, lempeinä ja kainoina, kasvot sekä ääni ilmaisten syvää surua, silloin hänen vihansa alkoi lauhtua, ja hänen teki mieli puristaa Roma syliinsä kaikesta huolimatta.

Roma tiesi avaavansa oven Rossille, olkoonpa syy hänen tänne tuloonsa mikä tahansa, ja kun hän näki Rossin, huudahti hän heikosti ja yritti juosta häntä vastaan, mutta seisahtui pelokkaasti. Hetken ilo ja onni oli heti hävinnyt. Roma näki Rossin kuluneet kasvot tuskan ja nöyryytyksen vääntäminä, ja silloin hänen ojentuneet kätensä kohosivat hänen päänsä yli, aivan kuin iskun estämiseksi. Rossi näki harsonkin alta, mikä pelko oli vallannut Roman tämän nähdessä hänet, ja siitä hän tiesi, mikä ääretön kuilu nyt oli heidän välillään. Mutta se vain lisäsi hänen syvää sääliään Romaa kohtaan. Rossi ei voinut katsoa Romaa tuntematta rakkautta ja tietämättä, että hän aina tulisi rakastamaan Romaa, tapahtuipa mitä tahansa.

Kyyneleet nousivat Rossin silmiin. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Vihdoin hän pisti kätensä poveensa, hapuili jotakin rinnaltaan niin että hänen kravattinsa irtautui solmustaan, ja veti vihdoin esiin sisätaskustaan rypistyneen paperin.

Roma näki heti, mikä paperi se oli, eikä uskaltanut katsoa siihen toista kertaa. Se oli vangitsemiskäsky. Hän vaipui tuoliin pää kumarassa ja nöyrän näköisenä aivan kuin koettaen paeta näkyvistä.

Roma oli odottanut, että Rossi olisi täynnä raivoa, mutta hänen äänensä oli murtua. Roma kohotti päätään ja koetti katsoa häneen. Rossin suuret silmät katsoivat häneen semmoisin ilmein, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Roma yritti puhua, mutta ei voinut. Hänen huulensa värisivät ja hän peitti uudelleen kasvonsa voimatta sanoa sanaakaan.

Rossi tiesi, että Roma oli syypää, mutta hän koetti vieläkin vakuuttaa itselleen, että Roma oli viaton, ja puolustaa häntä jollakin lailla. Se oli säälittävää, toivotonta taistelua.

»Sanomalehdet sanovat, että vangitsemiskäsky laadittiin sinun ilmiantosi nojalla, Roma — että sinä syytit minua. Se ei voi olla totta. Sano, ettei se ole.»

»Katso tuota nimeä — Davido Leone. Tuota nimeä ei ole voitu kirjoittaa muuta kuin minun verelläni. Jumalan tähden, Roma, sano, että sinä et ole sitä kirjoittanut.»

»Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni, Roma. Se tapahtui tässä samassa huoneessa, muistathan, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Sinä kysyit, enkö pelkää kertoa sitä sinulle, ja minä sanoin, etten pelkää. Sinä et ole voinut pettää oman isäsi poikaa. Se ei ole luonnollista. Olenhan oikeassa, Roma, olenhan?»

»Minä luulin, että maailmassa on vain yksi henkilö, joka tunsi Davido Leonen. Mutta ehkä täällä on joku toinenkin, Roma? Auta minua muistamaan.»

»Tai ehkä joku kirjeistäni on avattu. Sinua ei voi siitä moittia, Roma.
Niinkö oli? Sano minulle. Älä pelkää minua, armas.»

Roma ei olisi voinut nyt katsoa Rossia silmiin, vaikka hän olisi kuollut siihen paikkaan. Huolimatta noista toivehikkaista sanoista Roma tiesi, että hänen kasvonsa kuvastivat ääretöntä epätoivoa.

»Kirjoitin tuon nimen erääseen kirjeeseen, muistan sen nyt. Silloin, kun kerroin sinulle kaikki — että välillämme oli varjo, kuolon varjo, enkä uskaltanut panna alttiiksi sinun henkeäsi, joka oli tuhat kertaa kalliimpi minulle kuin omani. On mahdotonta, että sinä olisit ilmaissut sieluni pyhimmän salaisuuden. Sano minulle, että se on mahdotonta.»

Rossi tarttui hellästi Roman käteen koettaen vetää sen pois hänen kasvoiltaan.

»Katso sormusta sormessasi, armas. Ja katso tätä minun sormessani. Sinä olet vaimoni, Roma, ja eihän vaimo voi pettää miestään.»

»Sinä lupasit olla uskollinen minulle koko elämäsi ajan, vaikka olisit missä tahansa ja tapahtuipa meille mitä tahansa… Me menimme naimisiin Jumalan edessä, ja jotka Jumala on yhteen liittänyt, heitä ei ihmisten pidä erottaman. Me emme voi erota toisistamme, armas. Se on mahdotonta… Siitä syystä tämä on mahdotonta… Sano, että se on mahdotonta, Roma.»

Rossi päästi irti Roman käden, ja se putosi kuin kuollut esine hänen sivulleen. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän taas koetti keksiä puolustusta Romalle.

»Sanomalehdet sanovat, että naimisemme oli osa sinun ohjelmastasi — että sinä leikittelit minulla ja kiihoitit minua eteenpäin. Mutta sitä minun ystäväni ovat sanoneet koko ajan. Minä loukkasin useita heistä ja muutamat olen kadottanut iäksi, kun en tahtonut uskoa, mitä he sanoivat. En tahdo uskoa sitä nytkään — ellet itse sano minulle, että se on totta.»

»Se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Sinä olet kärsinyt niin paljon minun tähteni. Ja sinä olet täällä — minun kodissani — sinulla on minun nimeni — sinä nukut minun vuoteessani.»

»Tiedänhän, ettei se ole totta, mutta minun täytyy kuulla se sinun omilta huuliltasi. Yksi ainoa sana vain! Ei muuta kuin yksi. Miksi et puhu, rakas? Sano, ettet sinä syyttänyt minua. Sano, ettet tiedä mitään tästä vangitsemiskäskystä. Sano… sano, että… sano jotakin … jotakin. Etkö näe, että uskon sinua, Roma?»

Roman liikutus kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut hillitä itseään enää, vaan ottaen pois kädet silmiltään hän ponnisti voimansa ja sanoi:

Rossi katsoi häneen aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa läpi. Roma koetti taas puhua.

»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin selittää…»

»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»

Rossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta», sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että sinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»

Roman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti toisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli entiselleen.

»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma, eikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin tehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä nainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä. Oli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen. Mutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein voitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi, olkoonpa se ollut mikä tahansa.»

»Se mies petti isäsi ja koetti pettää sinutkin ja sinä vihaat häntä yhtä paljon kuin minäkin?»

Heikko ääni kuului makuuhuoneesta. Roma kuuli sen, mutta Rossi ei tuskallisten tunteittensa raivossa kuullut mitään.

»Ehkä hän kiusasi sinua? Tiesin aina, että hän tulisi niin tekemään.
Sinä olit köyhä ja hän käytti sitä hyväkseen. Niinkö hän teki, Roma?»

»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä olin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa hänelle anteeksi, jos… Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»

»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi pelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan antanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä tiesit sen!»

»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin sinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä et pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa miehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee hänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»

Roma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä kyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.

»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa mitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä olit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja viimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä syystä, että vihollinen lupaa säästää minua… säästää minua, oi Jumalani!… Oi, oi, oi!»

»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi nyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi…»

»Antamaan anteeksi!» huudahti Rossi, »pyydä anteeksi niiltä köyhiltä — niiltä köyhiltä, joiden kohtaloa koetin keventää — niiltä naisraukoilta ja lapsiraukoilta, joitten täytyy tässä ylellisyyden ja turmeluksen keskellä nähdä nälkää ja kurjuutta.»

Roma katsoi yhä vielä hänen kärsiviin kasvoihinsa koettamatta pidättää kyyneliään.

»Minä olisin uskaltanut henkeni sinun suojaasi, Roma. Kaikki muut väijyivät ja vainosivat minua, mutta Giuseppe Rosellin tyttäreen luotin koko sielullani.»

Roma katsoi häneen säihkyvin silmin. Davido Rossin kasvoissa ei näkynyt enää vihaa, vaan masentavaa surua. Hänen ihanteensa oli särkynyt, hänen uskonsa oli kuollut.

»Minä kuvittelin jos jonkinlaista kotiintuloa, Roma, mutta en koskaan tätä. Kun kuulin sinun kärsimyksistäsi, odotin sitä päivää, jolloin saisin kostaa niille, jotka olivat sinua loukanneet. Ja nyt…»

»Davido, sinä et voi antaa minulle anteeksi, sen tiedän aivan hyvin. Enkä minä tahdo puolustautua enkä syyttää ketään muuta» (hän katsoi hermostuneesti makuuhuonetta kohti ja korotti sitten ääntään) »olkoonpa hän kuka tahansa ja kuinka kurjasti hän lieneekään kohdellut minua, mutta jos voisin puhua — jollei suuni olisi suljettu — jos uskaltaisin selittää…»

»Tiesin, mitä sanoisit, rakas, — tiesin, että olisit antanut elämäsi moneen kertaan ennemmin kuin olisit pelastanut sen kadottamalla kaiken, minkä hyväksi olit tehnyt työtä ja minkä toivoit toteutuvan. Ja ehkä minun olisi pitänyt tehdä tuo suuri uhraus alistumatta koettelemuksissa. Mutta minä en ole mikään sankaritar, Davido, enkä voinut kohota niin korkealle kuin sinä. Minä olen vain heikko vaimoraukka, joka rakastaa sinua, ja kun sanoin, että kuolemakin on löytävä minut uskollisena, ajattelin omaa kuolemaani, en sinun, enkä minä voinut nähdä sinun kuolevan.»

Davido Rossi olisi tahtonut itkeä, hän olisi tahtonut nyyhkyttää kuin lapsi.

»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin toivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.

»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun jalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi voisi antaa minulle anteeksi…»

»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan kädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka valaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien…»

»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin tänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut kiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai sinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen petetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan — niin…»

VIII.

Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti rakkauttaan Rossiin.

Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.

Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin. Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan. Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa hulluksi.

Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen. Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.

Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin koskaan.

Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän, »mitä tuo herra tekee täällä?»

Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen aivoissaan.

»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun ymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu minulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun toivostani ja pyynnöstäni.»

Hän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten hyöriessä sekaisin hänen päässään.

»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on teille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän valehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon mies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen mies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»

Rossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni tarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi:

»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla valmis kantamaan seuraukset… Minulla ei ole mitään syytä puhua pahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta itsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta sanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista, että sanon sen teille.»

Rossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä olivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.

»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen naimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa sanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä ulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin minulle.»

Paroni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän.
»Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»

»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen panettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan omille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin uskon sen.»

Roma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille. Nyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan iskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen vihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla hetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei auttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan yhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi uhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto häntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.

Roma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin
Rossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:

Rossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät ole kysyvämmät.

»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies sanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä… sinä olit ollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»

Roma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo, jota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän taloon, palasi taas kaksinkertaisena.

»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta aviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee huonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu tuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut tuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö niin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»

Roma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan sylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki hänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin vain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta hän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.

»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi vaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»

Ääni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen, ja hänen kasvonsa olivat synkät.

Sitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen tunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin kirjeessäni ystävästäni…»

»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.

»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut toisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»

Roma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä. Hän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan miehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa… mutta hänen jalompi luontonsa on voittava… ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on viaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»

»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi tehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi hänen pystyvän.»

Roma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin, joka oli tutkinut ja tuominnut hänet.

»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein sen, ja jos olisit saanut kirjeeni…»

Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»

Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt vangitsemiskäsky.

»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»

Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan, kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.

»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne rauhassa tavata toisenne.»

»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian myöhäistä…»

»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»

Roma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten hän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle, että se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden kipinääkään, niin sanokaa se nyt.»

Paroni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta. Joka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä minua valehtelemaan, niinkuin sinä hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»

Silloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo raivoisana.

»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut meidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt hyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään pirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää sekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka kanssa hän leikki.»

Roma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa taskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa», huudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia… Poliisi!» huusi hän kovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.

Roma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa häntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.

»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on eräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä on solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo, ja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne rukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»

Roma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän häntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka riippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän ruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin käheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova pistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.

Roma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen hengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän kääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin silmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän seisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat tulvivat virtana hänen suustaan.

»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen rakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet särkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet tuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»

Ennenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut kuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin Rossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään, Rossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat menneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen pimeys.

IX.

Kun Roma tointui taas, ei kuulunut ääntäkään huoneistossa. Piazzakin ulkona oli aivan äänetön. Joku soitti mandoliinia etäällä, ja sen heikko ääni värisi yöilman läpi. Kaukaa kuului koiran haukuntaa, mutta muuten oli kaikki hiljaa.

Roma makasi muutamia hetkiä puoleksi tiedotonna. Hänen mielessään liikkui hämäriä muistoja, eikä hän ensin voinut selvittää niitä. Vihdoin hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja purskahti katkeraan itkuun.

Mutta kun ensi tuska oli ohi, tunsi hän koko olemuksellaan vihaa paronia kohtaan. Rossi oli sanonut, että tuo mies oli kuollut, mutta Roma ei tuntenut mitään sääliä. Paroni ansaitsi kuoleman, ja jos Rossi oli hänet tappanut, ei se ollut mikään rikos.

Roma makasi hiljaa samalla paikalla, mihin hän oli kaatunut, kun hän kuuli jotakin liikettä viereisestä huoneesta. Sitten ääni sieltä huusi:

Se oli paronin ääni murtuneena ja heikkona. Suuri kauhu valtasi Roman. Sitten hän tunsi häpeää ja vihdoin huojennusta. Paroni ei ollut kuollut. Kiitos Jumalani Oi, kiitos Jumalan!

Hän nousi ja meni ruokasaliin. Paroni oli polvillaan ja koetti nousta lepotuoliin. Hänen paidanetumuksensa oli osittain riuhtaistu hänen rinnaltaan ja Annunziatamerkki oli riistetty pois. Hänen vasemman silmänsä yläpuolella oli verinaarmu, mutta muita väkivallan merkkejä ei näkynyt. Mutta hänen silmänsä olivat tuijottavat, ja hänen kasvoillaan oli kuolon kalpeus.

»Ei, älä mene. En tahdo, että he löytävät minut täältä. Paitsi sitä se on tarpeetonta. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Ritarimerkin sahalaitainen pää on vioittanut aivoja lähellä silmää. Ensimmäinen seuraus oli tiedottomuus, seuraava on oleva sisäinen verenvuoto ja sitten seuraa nukkuminen ja kuolema. Viidessä minuutissa veri on peittävä vahingoittuneen aivojen kohdan ja minä menen taas tiedottomaksi. Se on typerää, eikö niin?»

»Älä tee sitä. Sinä voit itse tehdä minulle enemmän hyvää. Anna minulle juomista.»

Roma koetti voittaa melkein vastustamattoman inhonsa tuota miestä kohtaan, joka oli tehnyt hänelle niin paljon vääryyttä, ja inhimillinen sääli kärsivää kohtaan voitti vihan. Hän toi paronille vettä ja kohotti lasin hänen vapiseville huulilleen.

»Hän sanoi, että minun pitää pyytää anteeksi sinulta, Roma. Ehkä minun pitäisi. Mutta minä en aikonut tehdä pahaa sinulle. Jumala tietää, etten aikonut. Aioin tehdä parhaan voitavani.»

»Huonommin», vastasi paroni. »Paha aivovamma. Minä en elä kauan. Mutta älä pelkää. Minä en pelkää. En ole koskaan pelännyt mitään eläessäni, enkä pelkää kuolemaakaan.»

Hän hymyili surumielisesti ja lisäsi: »Kuinka hänen kunnia-arvoisuutensa olisi hämmästynyt, jos nimittäin olisin sallinut sinun kutsua tänne papin! Se ei olisi ollut kaunista. Mutta minä en ole ollut paha mies. Jokaisella on kyllin kantamista omassa taakassaan.»

Hän katsoi Roman silmiin selvin katumuksen ilmein ja sanoi: »Olisiko hyvä, jos pyytäisin sinulta anteeksi? Olisiko?»

Roma ei vastannut, ja paroni ojentautui suoraksi ja huokasi. Hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, hänen ihonsa kuumaksi ja silmät suurenivat.

Roma sai vieläkin taistella inhoansa vastaan. Paroni oli ollut kaiken hänen elämänsä onnettomuuden alkuna. Paroni oli pakottanut hänet pettämään miehensä, sitten valehdellut Rossille ja erottanut heidät iäksi. Mutta vihdoin alkoi ihmissielu elää tuossa kurjassa miehessä ja hän katsoi Romaan rukoilevin silmin, jotka eivät enää nähneet mitään.

Hetken perästä paroni kohosi vaivaloisesti istumaan ja sanoi: »Ja tämä on siis loppu! Kuinka mieletöntä. He löytävät minut täältä joka tapauksessa ja siitäkös puhutaan! Parlamentti, sanomalehdet, kaikki uutisten urkkijat ja huutajat. Mitä Eurooppa sanoo? Toinen Boulanger, ehkä. Mutta minä säälin Italiaa. Ei kukaan voi sanoa, etten rakastanut maatani. Kun sen edut olivat kysymyksessä, ei mikään voinut minua estää. Ja juuri nyt, kun voiton hetki oli tullut…»

»Annunziata-merkki teki sen. Hän viskasi sen minuun niin voimakkaasti.
Koko elämäni olin tuota merkkiä halunnut, ja nyt se tappoi minut!
Naurettavaa, eikö ole?»

»Tässä on kumminkin jotakin oikeutta, enkä minä valita. Paavi koetti kuvata minulle kauhean lopun, mutta hänen painajaisensa ei minua peloittanut. Meidän täytyy kaikkien kumartua koston alle — paavin niin hyvin kuin muidenkin. Mutta tällainen järjetön kuolema…»

Hän puhui vaivaloisesti ja veti etumusta. Roma avasi sen niskasta ja jotakin putosi silloin lattialle. Se oli kiiltävän musta hiuskihara, sidottu punaisella nauhalla, jommoisella lakimiehet sitovat asiakirjojaan. Paronin silmät olivat himmeät, mutta hän huomasi sen kumminkin.

»Sinun kiharasi, Roma. Sinä olit kuumetaudissa, kun tulit Roomaan, muistathan. Tohtorit leikkasivat kauniin tukkasi poikki. Tämä on siitä osa. Olen kantanut sitä siitä asti. Se on mieletöntä, eikö ole?»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä. Tuo kyynillinen mies, joka nauroi kaikille tunteille, oli kantanut hellintä muistoa povessaan.

»Nuorena kannoin äitini tukkaa samassa paikassa. Hän oli hyvä nainen. Aina kun hän pani minut nukkumaan, hän rukoili: 'pidä minua kädestä!'… Saanko pitää sinua kädestä, Roma?»

Roma käänsi pois päänsä, mutta ojensi hänelle toisen kätensä, ja kuoleva mies suuteli sitä.

»Mikä kaunis käsi tämä on! Luulisin tuntevani sen koko maailman käsien joukosta. Kuinka hullua! Ihmiset ovat aina pelänneet minua, Roma. Äitinikin pelkäsi minua jo lapsena ollessani. Mutta kun täytyy kuolla ilman kenenkään rakkautta… Nyt minä kai rupean hourailemaan.»

»Pieni näytelmäni on nyt luullakseni lopussa, ja kun esirippu on laskeutunut, on aika mennä kotiin. Kuolema on juhlallinen kotiinmeno, Roma, ja jos ne, joille olemme tehneet vääryyttä, eivät voi antaa anteeksi…»

Vihan taistelu Roman sydämessä oli lopussa. Hän muisti Rossia, ja koko hänen katkeruutensa hävisi. Samassa suhteessa kuin paroni oli häneen, oli hän itse mieheensä. He olivat molemmat anteeksi anovia, molemmat syyllisiä ja häpeissään.

Paroni naurahti taas, mutta toisella tavalla. Sitten hän pyysi Romaa kohottamaan hänen päätään. Roma asetti tyynyn sen alle, mutta paroni pyysi häntä kohottamaan sitä vieläkin enemmän.

»Etkö voi nostaa minua käsivarsillesi, Roma?… Vielä ylemmäksi.
Näin!… Voitko pitää minua näin?»

Roma alkoi lukea niin paljon kuin hän muisti ulkoa rukouksia kuoleville, joita hän oli kuullut tätinsä kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva mies hymyili kärsivällisesti Romalle ja antoi hänen jatkaa. Roma rukoili yhä nopeammin sanoen samat sanat uudestaan, ja hän kuuli kuinka paronin hengitys kävi yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi. Vihdoin se tuntui lakkaavan kokonaan, ja luullen, että kaikki oli lopussa, Roma teki ristinmerkin sanoen:

»Me annamme sinun huostaasi, oi Jumala, palvelijasi Gabrielin sielun, jotta hän kuollessaan maailmalta eläisi sinussa. Pyyhi Sinä suuressa armossasi Kristuksen tähden pois ne synnit, joita hän lihan heikkoudessa on tehnyt. Amen.»

Hän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea hän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran kaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa hän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi on olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.

Hetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän, mutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki rukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli varma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma äänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema ilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän itse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään. Tosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt puolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän, Roma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa oli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.

Ruokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta huoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille kasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat auki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja ympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira haukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui piazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi lyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel kerrallaan.

Roman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat: »Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui pakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata paroni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin kaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa olotilassa.

Vavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti hatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja katsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin vetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että joku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.

Ovi oli auki. Rossi oli epäilemättä jättänyt sen auki, eikä Roma ollut sitä ennen huomannut. Hän astui portaille ja kuunteli. Kaksi herraa ja neiti astuivat ylös nauraen ja puhellen. He asuivat alemmassa kerroksessa. Toinen herroista oli kaupungin soittokunnan johtaja. Hän palasi kotiin työstään Pinciolta nuottivihko kainalossa ja hansikkaat kiinnitettyinä miekan kahvaan. Roma odotti kunnes tuo iloinen seura oli mennyt sisään ja äänet tauonneet. Sitten hän lukitsi oman ovensa ja alkoi hiljaa astua alas. Koko hänen urhoollisuutensa oli mennyt, ja hän oli kuin kurja rikoksellinen.

Hän oli astunut alas jo yhdet portaat, kun eräs muisto valtasi hänet — muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran astunut alas näitä portaita, Rossi ja hän melkein koskettaen toisiaan. Se tunne, että hän sen jälkeen oli tuottanut onnettomuutta samalle miehelle, oli melkein tukahduttaa hänet, mutta se myöskin kiiruhti hänen askeleitaan. Jos hän jäi tänne, kunnes joku saapuu ia rikos huomataan, mitä hän voisi sanoa, joka ei olisi syytös hänen miestään kohtaan?

Äkkiä hän kuuli muita ääniä alhaalta — sotamiesten säännöllistä astuntaa. Hän ymmärsi heti ketä ne olivat Ne olivat karabinieereja, jotka tulivat hakemaan paennutta Rossia.

Roma kääntyi nopeasti ja pakeni äänettömin askelin takaisin huoneiston ovelle, avasi sen, sulki sen hiljaa ia lukitsi sen sisäpuolelta. Se oli tehty ennenkuin hän ymmärsi mitä hän teki, ja kun hän vihdoin tointui, istui hän vieras huoneessa, ja karabinieerit soittivat sähkökelloa.

He soittivat sitä uudestaan, ja Roma seisoi keskellä lattiaa pidättäen henkeään.

»Hitto vieköön!» kuului ääni ulkoa. »Miksi ei se naisihminen avaa, vai tahtooko hän tuottaa itselleenkin ikävyyksiä? Hän on kotona varmasti, vai mitä?»

»Kyllä hän on», vastasi toinen ääni. »Ainakin Rossi ajoi tänne, se on aivan varma.»

»Vanha hupsu on ilotulitusta katsomassa. Mutta kuuntelepas…» (ovi jymisi aivan kuin joku olisi sitä jyskyttänyt). »Ovi on lukittu sisäpuolelta.»

Hetken perästä ovi oli murrettu auki ja karabinieerit astuivat ruokasaliin. Roma odotti heidän tuloaan ääneti. Hän seisoi yhä vielä keskellä vierashuoneen lattiaa tuijottaen eteensä.

»Kaikki pyhimykset! Mitä tämä on?» huudahti ääni ja yksi karabinieereista kumartui lepotuolilla olevan ruumiin ääreen.

Romaa pyörrytti, eikä hän kuullut mitä seurasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä karabinieerit olivat astuneet vierashuoneeseen. Roma seisoi heidän edessään, ja he kyselivät häneltä.

Karabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti ja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.

»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun kirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »L’on. Davido Rossi, Carceri Giudiziarie, di Milano.»

»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut postiin», vastasi Roma.

»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle
Davido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»

Melkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on minun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään ulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»

Puolen tunnin perästä Roma oli uudistanut saman tunnustuksen Regina Geelissä, ja karabinieerit olivat, estääkseen yleistä skandaalia, salaisesti vieneet paronin ruumiin yön pimeydessä Palazzo Braschiin toiselle puolen piazzaa.

XI.

Yksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi Piazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt perustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton mies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten hänelle kävi.

Joka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran raketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade tulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka sammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana hetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin alttari monivärisin lyhdyin.

Eräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä poikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin mielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.

»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli karabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan itsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.

Virran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution alan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä tubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva vesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.

Monet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha. Hän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi tuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan. Mutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän kaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli vastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui alentavalta ja häpeälliseltä.

Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä», ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.

Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin lemmestä.

»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset? Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli hän.

Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa rakkauteen.

Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan, johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet pettämään miehensä.

Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.

Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat nyt hänen raivoaan.

Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt, ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen. Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen siveellinen maailmansa oli murskattu.

Piazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen kaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan univormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella. Mies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.

Pietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla hiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän näki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi, ja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän muisti omat sanansa.

Kirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne olivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka hullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki luostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.

Hän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin oikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja hän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli sietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä jäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.

Onneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut itsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen miehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.

Itsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä, heikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa. Surmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään ymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet ymmärtämään.

»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois mielestään.

Aamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin ajatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo Spiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä. Sen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri voisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli syöksyvä.

Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän, että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.

Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien katkerasti.

Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi menneet ajat.

Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten, ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen. Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä hänen ääntään, kun hän itki.

Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli hänen äitinsä.

Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä. Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin…

Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä tulen… Tulen!»

Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi äärettömän hellästi:

YHDEKSÄS OSA.

KANSA.

Hänen pyhyytensä paavi Pius X oli sinä päivänä pitänyt salaisen konsistorionkokouksen Vatikaanin apostolisessa palatsissa ilmoittaakseen viidentoista uuden kardinaalin nimityksestä kirkolle.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän, »tänään me suomme Rooman purppuran kunnian viidelletoista miehelle, joista puhuimme kruunauksemme vuosipäivänä.»

»Siitä syystä, Kaikkivaltiaan Jumalan antamalla vallalla sekä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin antamalla vallalla ja omalla vallallamme me täten nimitämme ja määräämme kardinaaleiksi nämä viisitoista hurskasta miestä, jotka hartaasti ja viisaasti ovat palvelleet kirkkoa ja apostolista istuinta.»

Paavin puhe, jonka hän piti latinaksi, käsitteli kysymystä maallisesta vallasta. Oli niitä, jotka olivat yhtä mieltä kanonistien kanssa siitä, että paavilla oli molempien miekkojen valta, henkisen ja maallisen miekan, Kristuksen omien sanojen nojalla, jotka kuuluvat: »Minä annan sinulle avaimet.» Toiselta puolen oli niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin aikaisemmat paavit, että pyhän hallinnon ei mitenkään pitäisi hankkia itselleen valtaa ajallisissa asioissa. Toiset väittivät, että paavin oli mahdoton luopua vallastaan ilman pyhän kollegion, papiston ja hengellisten seurakuntain yksimielistä suostumusta, he näet sanoivat, että paavi oli kirkon maallisen vallan hoitaja eikä omistaja ja että hän ei koskaan voinut päästä valastaan, joka sitoi hänet apostolisen istuimen vartiaksi, eikä luopua vallastaan. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei paavi ollut kardinaaliensa ja papiston alamainen eikä voinut alistua heidän tahtonsa alaiseksi eikä ollut millään valalla sidottu heihin ja että koska kirkon maallinen valta oli lakannut, paavi ei voi luopua sellaisesta, mitä hän ei koskaan ole omistanut.

»Kunnianarvoisat veljet», jatkoi paavi, »koska olemme tottuneet ilmaisemaan ilomme ja huolemme, emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, varsinkin nyt, kun ne vaikeudet ja vaarat, jotka asettuvat paavin maallista valtaa vastaan, alituisesti tulevat näkyviin, nyt, kun on välttämättömämpää kuin koskaan seisoa järkähtämättömästi Jumalan ja Cæsarin välillä, minkä puolesta marttyyrit ovat vuodattaneet verensä ja kun on selvää, että paavin maallinen valta ei voi saavuttaa täydellistä riippumattomuutta, ellei se ulotu koko maailmaan eikä yksistään Roomaan.

»Kunnianarvoisat veljet, me pyydämme teitä miettimään näitä sanoja: 'Joka on suuri teidän seurassanne, hän olkoon teidän palvelijanne' ja tarkoin punnitsemaan sitä ääretöntä taakkaa, jonka tuo uusi dogmi paavin erehtymättömyydestä on laskenut paavin herruudelle. Herran palvelijat ovat ihmisiä eikä enkeleitä, ja eikö kirkon menestystä uhkaa mitä suurin vaara siinä, että syntinen, erehtyväinen mies koettaa kantaa maailman vallan taakkaa, jossa taivaallinen johto ei häntä vartioi?

»Mutta oi, kuinka onnellisia me olemme katolisessa uskossamme, veljeni, ja siinä varmuudessa, että Jumala tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä! Ja oi Rooma, mikä kunnia on varattu sinulle, sinä kaupunkien äiti, kun pyhä kirkko ilman maallisia armeijoja on saavuttanut vallan koko maailmassa ja hallitsee sitä pyhässä tuomiokirkossamme, johon nuo kalliit sanat ovat piirretyt: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä häntä voittaman'.»

Kun puhe oli lopussa, tunsi jokainen, että tuntemattomasta syystä paavin sotatorvi ei kajahtanut yhtä kovaa enää kuin kruunauksen vuosipäivänä. Ja pyhä isä tiesi, että paavi, joka aikoi luopua maallisen vallan vaatimuksista, oli kohtaava paljon suurempia vaikeuksia omassa lähimmässä ympäristössään kuin maailman laajassa valtakunnassa.

Mutta kuitenkin lausuttiin samat kohteliaisuudet ja onnittelut, samat Vatikaanin kumarrukset kumarrettiin, tavalliset Vatikaanin hymyt hymyiltiin ja kardinaalit palasivat asuntoihinsa juomaan uusien toveriensa maljan ja vastaanottamaan korkealle pyrkivien ystävien runollisia tervehdyksiä.

II.

Sinä yönä paavi nukkui huonosti. Sytyttäen valon, joka riippui hänen päänsä yläpuolella, hän vietti unettomat tunnit lukemalla sen päivän sanomalehtiä, joissa kerrottiin Rossin vangitsemisesta Chiassossa ja selitettiin säälimättömällä tavalla syy, miksi Roma oli hänet pettänyt.

Paavi huokasi, otti toisen lehden ja luki: »Epäilemättä hänen majesteettinsa luontainen hellyys pyrkii antamaan anteeksi kurjimmatkin vehkeet hänen henkeään ja yleisön rauhaa vastaan, mutta kansa on itse päättävä, onko oikein valtiota ja hallitusta kohtaan, että sellaista kuninkaallista armoa käytetään.»

Tuo oli pääministerin puhetta, ja paavi ajatteli: »Hän lupasi minulle juhlallisesti pelastaa tuon nuoren miehen hengen, mutta nyt…»

Tunne siitä, että häntä oli petetty, masensi paavia, ja hän luki eteenpäin päästäkseen kiusallisista ajatuksista. Kello oli yli yhden, kun hän sammutti valon, ja yhä vieläkin hän kuuli soittokuntien sävelet kaupungilta ja näki tulikipinät Pinciolta.

Seuraavana aamuna paavi heräsi kukon laulaessa ja soitti luokseen kamaripalvelijansa maatessaan vielä vuoteessaan. Cortis saapui hyvin kiihoittuneen näköisenä.

»Eräs hullu mies, teidän pyhyytenne, on täällä», sanoi kamaripalvelija. »Minua vaadittiin herättämään teidän pyhyytenne, mutta minä en tahtonut sitä tehdä. Eräs hullu mies on pronssiportilla ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän pyhyyttänne.»

»Mitä Cortis kertoo jostakin raukasta, joka on pronssiportilla?» kysyi paavi.

»Tulin kertomaan teidän pyhyydellenne», vastasi maestro di camera, »että mies selittää olevansa vainottu ja pyytää pyhää pakopaikkaa.»

»Hän sanoo ilmaisevänsä nimensä ainoastaan pyhälle isälle, mutta hänen kasvonsa…»

»Vaiti, Gaetano. Mies, joka pyytää pyhää pakopaikkaa, on oikeutettu salaamaan nimensä.»

»Niin on, teidän pyhyytenne. Siitä syystä en tahtonut antaa heittää ulos häntä, ennenkuin…»

Maestro di camera oli tuskin mennyt pois paavin makuuhuoneesta, kun valtiosihteeri astui sisään nopein askelin.

»Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »ei mitenkään voine vastaanottaa tuota miestä? On päivänselvää, että hän on paennut poliisien käsistä yöllä, luultavasti toveriensa avulla, ja hänen suojaamisensa tuottaisi rettelöitä viranomaisten kanssa.»

»Nuori mies pyytää pyhää pakopaikkaa, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ei meillä ole oikeutta kieltää sitä.»

»Mutta pyhä pakopaikka on vanhentunut käsite, teidän pyhyytenne. Sitä ei ole käytetty sataan vuoteen.»

»Ei mikään taivaallinen käsite voi vanhentua, teidän kunnianarvoisuutenne. Pyhä pakopaikka on Jumalan säätämä. Kuinka me voisimme sanoa sen lakanneen olemasta?»

»Mutta, teidän pyhyytenne, se voi tulla kysymykseen ainoastaan valtion suostumuksella, ja nykyjään kirkon ja Italian valtion suhde…»

»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen tänne.»

Paavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä ovella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja vaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat äskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa ja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat kasvonsa kuvastimessa.

Sveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja maestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin eteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova äänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.

Nuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta hän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua sanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla ole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt ollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi, mutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää sitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin toverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat suljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani ja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja vainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»

Paavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla värähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies asuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa vangita häntä minun tietämättäni.»

»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti kättään ja sai hänet vaikenemaan.

Rossin vihamielinen käytös muuttui. »Odottakaa!» sanoi hän. »Ennenkuin otatte vastaan minut, täytyy teidän tietää kaikki ja kuulla mistä minua syytetään. Minä olen parlamentinjäsen Rossi, jonka sanotaan olevan syynä viimeisiin meteleihin. Vangitsemiskäskyssä minua syytetään vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan. Se ei ole totta, mutta voitte itse katsoa sitä. Täällä se on.»

Niin sanoen hän aikoi ottaa taskustaan jotakin, mutta sitten hän sanoi:
»Se on poissa — nyt muistan — heitin sen pettäjäni eteen.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, yhä vielä sveitsiläisen kaartin upseereille, »jos viranomaiset koettavat vangita tämän nuoren miehen, tulee teidän vaatia heiltä kirjoitettu vakuutus hänen henkensä säilyttämisestä.»

»Te olette hyvin hyvä», sanoi hän, »enkä minä tahdo pettää teitä. Vaikka olen syytön siihen rikokseen, josta minua syytetään, olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne», sanoi kardinaalisihteeri ja koetti kuiskata jotakin paaville, mutta vielä kerran sai paavi hänet vaikenemaan kohottamalla kätensä.

Rossin ääni alkoi murtua. »Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle. En ole koskaan ollut Vatikaanin ystävä, ja jos annatte minulle suojaa, suojelette sellaista henkilöä, joka on koettanut syöstä teidät pois valtaistuimeltanne.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »sen sijaan että asettaisitte tämän nuoren miehen omaan asuntoonne, antakaa hänen käytettäväkseen tyhjä huoneisto, joka on minun huoneistoni alla ja jossa ennen valtiosihteeri asui.»

Rossi murtui kokonaan ja vaipui polvilleen. Paavi kohotti kaksi sormea ja siunasi häntä.

»Menkää huoneeseenne lepäämään, poikani, ja suokoon Jumala teille hiukan rauhaa.»

Äkillisen vastustamattoman tunteen vallassa Rossi oli noussut polviltaan, astunut pari askelta eteenpäin ja polvistuen vuoteen ääreen hän painoi huulensa paavin käteen.

Kertoiko yliluonnollinen ääni, jota eivät muut kuulleet kuin hän itse, veriheimolaisuuden salaperäisestä voimasta? Kuka voi sen sanoa?

Mutta eräälle tuossa pienessä seurueessa, joka seisoi aamun hämärässä valossa, jo Rossin äänikin tuntui yliluonnolliselta. Kolmekymmentä vuotta paavin elämästä oli vyörynyt taaksepäin, ja hänen nuoruutensa oli taas hänen edessään kuin haamu menneiltä ajoilta.

Kostein silmin, jotka loistivat harmaiden kulmakarvojen alla, paavi saattoi vierastaan, kunnes hän sveitsiläisen kaartin upseerien kanssa poistui huoneesta. Sitten pyhä isä meni yksityiseen kappeliinsa aikaiseen messuun.

III.

Puoli tuntia myöhemmin eräs huhu kulki läpi Vatikaanin aivan kuin tuuli myrskyn edellä. Paavi huomasi jotakin tullessaan messusta.

»Kerrotaan jotakin murhasta», sanoi kamaripalvelija, ja paavi seisoi kuin ukkosen iskemänä, sillä hän ajatteli Rossia ja kuningasta.

Vähän ajan kuluttua tuo epämääräinen huhu kävi varmemmaksi. Ei kuningas, vaan pääministeri oli surmattu.

Paavin yksityisasuntoon alkoi kokoontua kalpeita kasvoja. Siellä oli kardinaalisihteeri, maestro di camera ja vihdoin myöskin pieni majordomo. Erityissanoma tapahtumasta oli jo saapunut Vatikaaniin, joten saatettiin keskustella asiasta. Pääministeri oli löydetty kuolleena palatsistaan Piazza Navonan varrelta. Hän oli ollut illallisella Kvirinaalissa ja viipynyt siellä tanssiaisten alkuun asti, eikä siis voinut saapua Palazzo Braschiin ennen kello 11 tai 12. Kaksi laukausta oli kuultu puoliyön aikaan, ja ruumis oli löydetty aikaisin aamulla.

Kardinaalisihteeri kertoi toisen kertomuksen. Parlamentinjäsen Rossi, joka oli tuotu Roomaan Genevestä tulevalla junalla juuri kello 11.45, oli metelöitsijöiden avulla päässyt pakoon asemalla. Vapauttaminen oli edeltäkäsin järjestetty, ja Rossi oli heittäytynyt vaunuihin ja ajanut pois täyttä vauhtia pitkin Via Nazionalea, ja vähää ennen kahtatoista samojen vaunujen oli nähty kääntyvän Piazza Navonalle. Sattumalta karabinieerit, jotka ajoivat takaa pakenijaa, olivat huomanneet murhan.

Paavi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hänen päänsä oli kumarassa ja hänen sielunsa oli surun vallassa.

Papit katsoivat toisiinsa epäluuloa ja kauhua kertovin katsein. Myrsky oli nousemaisillaan Vatikaanissa, ja kuka saattoi sanoa, mitä tapahtuisi, jos paavi pysyisi entisessä päätöksessään? Vihdoin kardinaalisihteeri lähestyi hänen pyhyyttään ja sanoi polvistuen:

»Pyhä isä, antakaa anteeksi tänä epäilyksen ja epätietoisuuden hetkenä, jos sanoissani ei ole alamaisuutta, mutta minä pelkään, että isällinen sydämenne on pettänyt teidät ja saattanut teidät suojelemaan rikoksellista. Siinä ei ole kyllin, että tuo mies, Rossi, on vallankumouksellinen ja että häntä syytetään valtakunnan hallitusta vastaan tähdätyistä vehkeistä. Se ehkä antaisi teille oikeuden suojella häntä valtiollisena pakolaisena, joka on paennut tähän taloon kuin vieraaseen maahan. Mutta epäilemättä hän on myöskin murhaaja, ja jos pidätte häntä täällä, rikotte jokaisen sivistyneen maan lakeja ja saatatte itsenne alttiiksi maailman moitteelle.»

Paavi ei vastannut. Toiset sanat, toinen ääni kaikui hänen korvissaan, ja niiden sisällys oli uusi ja kaamea: »Minä olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne muistanee myöskin», sanoi kardinaalisihteeri, »että valtakunnan laissa, joka määrää pyhän isän oikeudet ja vallan, on nimenomaan sanottu, ettei hänellä ole mitään valtaa, joka on ristiriidassa valtion lakien ja yleisen järjestyksen kanssa. Siitä syystä rikoksellisen suojaaminen jo itsessään on rikos, ja Jumala yksin tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla Vatikaanille ja kirkolle.»

»Oi, vaiti! Vaiti!» huudahti paavi kohottaen kasvonsa, jotka osoittivat mitä syvintä tuskaa. »Minulla on toisia ja korkeampia, peloittavampia asioita ajateltavana kuin mahdolliset seuraukset. Jättäkää minut! Jättäkää!»

Kardinaalisihteeri ja toiset papit kumarsivat syvää nöyryyttä osoittaen paaville ja poistuivat huoneesta. Hetken perästä nuori monsignor astui sisään. Hän toi sanomalehden, sillä hän oli paavin lukija.

»Se on Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne. Hän ampui pääministerin revolverilla, ja syynä siihen oli kosto.»

Paavi kohotti päätään ja loi nuoreen monsignoreen katseen, jota ei mikään kieli voi kuvata. Vapahdus, ilo, häpeä ja katumus kuvastuivat salaman tavoin hänen vanhoilla kasvoillaan. Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten:

»Ei tule kertoa tästä sille nuorelle miehelle, joka on huoneistossa täällä alhaalla. Koska hän on pyhätössä, täytyy hänen saada olla rauhassa. Hän ei saa kuulla mitään ulkomaailmasta muilta kuin minulta. Ilmoittakaa tämä käskyni kaikille. Ja nyt suokoon Jumala, joka on säälinyt palvelijaansa, armonsa meille kaikille!»

IV.

Rangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma eikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan itselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon ajan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi tarkoin seurata tapahtumia.

Ensimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta. Murhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana, ja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista, hämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi selittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.

Iltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa luonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija, meidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian ankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin kuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat pilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella melkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren armeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä vastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän on nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa olisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.

»Julma kohtalo todellakin», sanoi Koitto, »pakottaa yhtymään englantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja ne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen loppuhiukkaseen asti'.»

Ylimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki otti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin surupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset laitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja pääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin edustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön lausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.

Sitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen ilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen, että suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas kysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin Kvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli sairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni oli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan, oli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän oli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan riemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin hartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut seppeleen kuolleen kirstulle.

Paavi oli hämmästyksissään ja lähetti ylimyskaartin upseerin kreivi de
Raymondin kaupungille ottamaan selkoa asioista.

Kun kreivi de Raymond palasi, oli hänellä toisenlainen kertomus. Kansa, joka paheksui rikosta, ei ollut ollenkaan hämmästynyt. Paroni Bonelli ei ollut tahtonut ymmärtää kansan tarpeita. Hän oli kohdellut kansaa kuin orjajoukkoa ja vuodattanut sen verta kaduille. Siellä, missä tätä ei suoraan sanottu, vallitsi synkkä äänettömyys. Ihmisryhmiä seisoi lyhtyjen valossa Corsolla lukemassa iltauutisia. Joskus nousi joku tuolille ryhmien eteen Cafe Aragnon edustalla ja luki ääneen viimeisen lisälehden. Joukko kuunteli hetkisen ja läksi sitten pois.

Seuraavana päivänä lehdet olivat täynnä kertomuksia murhaajasta. Valpas ja nopeasti toimiva poliisi oli saanut hänet kiinni heti surman jälkeen, ja nyt hän oli varmassa tallessa vankilassa. Se oli Donna Roma Volonna, murhatun holhokki. Tuommoinen tapahtuma on jo itsessään omiaan panemaan koko ihmiskunnan sydämet kuohuksiin. Murhaaja sanoo jonkinmoista kostoa syyksi tekoonsa ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään rikostovereita. Sitä poliisi ei kumminkaan usko, vaan otaksuu pätevillä syillä, että tässä on kysymys kirkollisesta ja anarkistisesta yhteissalaliitosta, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen. Muutamia päiviä sitten kerrottiin, kuinka murhaaja ilmiantoi Davido Rossin, mutta se näyttää olleen ainoastaan kavala temppu. On huomattava, että Rossi, jonka meluavat puuhat ovat tällä hetkellä joutuneet unohduksiin tärkeämpien tapahtumien vuoksi, on päässyt pakenemaan toveriensa avulla ja on yhä vielä vapaana.

Mitä murhaajaan itseensä tulee, on hänen luonteessaan monta käsittämätöntä puolta, ellei sitä avaa oikealla avaimella. Hän on nuori ja onnettoman kaunis, haaveileva, rohkea ja suuri keimailija, joka on aina levittänyt ympärilleen petoksen ja naisellisen alennustilan tunteen. Hän on noita naisia, joiden elämä on mitä inhoittavinta vehkeilyä, ja hänen viimeinen uhrinsa oli hänen paras ystävänsä. Borgiainkin murhia muistellen täytyi Italian tällä hetkellä tuntea mitä syvintä kauhua ja häpeää tunnustaessaan, että sellainen nainen saattoi olla roomalainen ruhtinatar, kun taasen se mies, jonka rakkauden tähden hän nähtävästi oli luonnottoman rikoksensa tehnyt, oli nimetön löytöläinen köyhäinkodista.

»Me emme voi muuta kuin surkutella», lisäsi valtion äänenkannattaja, »ettei hirsipuurangaistus ole voimassa tuommoisesta rikoksesta, joka sotii kaikkea inhimillisyyttä vastaan, ja toivoisimme, että tuomioistuin eikä jury tulisi tässä asiassa päättämään, koska tuomioistuin epäilemättä on vähemmin taipuvainen minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen.»

Taas paavi oli hämmästyksissään ja hän lähetti upseerin kaupungille. Kreivi de Raymond palasi kertoakseen, että kahvilain nurkissa ihmiset puhuivat paronista kuin kuolleesta koirasta ja sanoivat, että Donna Roma oli surmatessaan hänet tehnyt hyvän työn, josta Jumala on häntä palkitseva.

»Ah, ei mitään saada ilman maksua, eikä Jumala koskaan maksa epäsuhtaisesti», sanoi paavi.

Tuomioistuin oli juuri toimessa, ja asia otettiin esille seuraavana päivänä. Kun vangilta kysyttiin, sanoiko hän olevansa syyllinen vai syytön, vastasi hän olevansa syyllinen. Mutta tuomioistuin pyysi häntä vielä miettimään, määräsi hänelle puolustajan ja vaarinotti kaikki tavalliset muodollisuudet. Oikeusjutun päätarkoituksena oli ollut saada selville rikostoverit, mutta vanki vakuutti, ettei hänellä ole mitään tovereita. Hän ei kieltänyt eikä pienentänyt tekoaan, ja hän myönsi sen edeltäkäsin mietityksi. Kun häntä pyydettiin selittämään syy, sanoi hän, että syynä oli viha niitä keinoja kohtaan, joita tuo mies oli käyttänyt valtiollisten vastustajiensa masentamiseksi, ja vakava päätös lähettää Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen semmoinen mies, joka oli asettunut ihmislakien ulkopuolelle.

»Tuo lörpötys», sanoi Koitto, »oli hänen ainoa puolustuksensa, ja hän piti kiinni siitä taipumattoman itsepäisesti huolimatta selvistä todistuksista, että hän on toiminut tottuneen politikoitsijan neuvosta ja verta himoitsevan kamalan joukkion yllyttämänä.»

Paavi lähetti ylimyskaartin upseerin seuraavana päivänä oikeussaliin kuulemaan tutkimusta, ja kun kreivi de Raymond palasi, olivat hänen silmänsä itkusta punaiset. Nuoren vangin kauniit, surulliset kasvot häkin kaltaisen rautaristikon takana olivat herättäneet sääliä kaikissa. Hänen tyyneytensä, hänen surunsa, hänen jaloutensa, joka huolimatta siitä, että häntä syytettiin murhasta, ilmeni selvästi hänen suloisessa äänessään, oli liikuttanut kaikkia kyyneliin asti. Ja tutkimus oli ollut hyvin alentavaa laatua, kun häneltä kyseltiin hänen käynneistään Vatikaanissa ja koetettiin sekoittaa Davido Rossi asiaan sen kirjeen nojalla, jonka Donna Roma oli kirjoittanut hänelle Milanon vankilaan.

»Mutta minähän sen tein», sanoi nuori vanki yhä uudelleen kiihkeästi ja vain silloin ilmaisten pelkoa, kun revolveri näytti saattavan vaaranalaiseksi poissaolevan Davido Rossin.

Lääkärit olivat eri mieltä siitä, oliko kuolemaan syynä pistoolin laukaus, ja myöskin oli tullut ilmi hämmästyttäviä seikkoja poliisin turmeluksesta ja vankilahirmuvallasta. Eräs sotaoikeuden tuomari oli ilmaissut pöyristyttäviä seikkoja pääministerin rikos-osuudesta inhoittavassa asiassa, joka loppui siten, että Donna Roman miespalvelija teki itsemurhan itse tutkintovankilassa. Eräs vanha garibaldilainen oli tunkeutunut esiin väkijoukosta huutaen:

»Pääministeri oli musta konna. Jumala varjelkoon meitä saamasta toista samanlaista.»

Tämä valtioviisauden keinojen paljastaminen oli herättänyt suurta hämmästystä, ja itse tuomarikin, joka oli rehellinen mies, oli luonut katseensa alas syytetyn edessä. Kun vanki vietiin takaisin pyhän Angelon linnan ja sotaopiston ohi, olivat joukot huutaneet »eläköön» hänelle koko matkan, ja istuessaan avonaisissa vaunuissa karabinieerin vieressä Donna Roma oli näyttänyt pelästyneeltä, kun hän huomasi, että häntä pidettiin sankarittarena eikä pahantekijänä.

»Lapsiraukka», sanoi paavi. »Mutta kuka ymmärtää kaitselmuksen tarkoitukset, tulkootpa ne esille Hänen vanhurskautensa tai Hänen armonsa teillä.»

Seuraavana päivänä, kun upseeri taas palasi Vatikaaniin, hän tuskin saattoi kertoa kertomustaan. Tutkinto oli lopussa ja vanki oli tuomittu. Epäröiden tuomari oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen. Roma oli säilyttänyt saman ylevän tyyneyden loppuun asti, kiittänyt puolustajaansa, vieläpä tuomareitaan ja juryäkin, sekä sanonut, että, he olivat oikein tuominneet hänen tekonsa. Hänen suuret silmänsä olivat sanomattoman tummat ja hänen kasvonsa läpikuultavat kuin alabasteri.

»Te olitte oikeassa tuomitessanne minut», sanoi hän, »mutta Jumala, joka näkee kaikki, on punnitseva tekoani pyhän vanhurskauden vaa'alla». Kaikkien läsnäolevain silmät olivat kyynelissä.

Kun aika tuli, jolloin Donna Roma oli vietävä pois, juoksi väki ulos nähdäkseen hänet vilahdukselta vielä viimeisen kerran. Siellä oli suljetut vaunut ja joukko karabinieereja, mutta liikutettu väkijoukko oli voimakkaampi, se koetti pelastaa vangin. Tämä tapahtui lähellä Angelon linnaa, ja kun portit olivat auki, työnsivät sotilaat Donna Roman kiireesti sinne turviin. Hän oli nyt siellä.

Pääministerin hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Huoneestaan
Vatikaanista paavi kuuli hautajaismarssin.

»Mutta jyrisevät rummut eivät voi estää Jumalan ääntä kuulumasta», sanoi paavi ja taas hän lähetti upseerin katsomaan noita menoja.

Nuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus olivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja saattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden lähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa armeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan, senaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua ratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin, Angelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte Citorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti. Requiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut synninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli lähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja rauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo de' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko oli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun sillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa, ja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.

»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä siinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»

Kun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de Raymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat täpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat astuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli naapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja kuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista ministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna Roma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä vastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla vasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on hänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.

Mutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui sisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi hetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut. »Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.

Sillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin kuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon. Kaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien tapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli lähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun turmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta missä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen mies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi oli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu kuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi joku.

Paavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja liikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei olisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat käyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies voinut enää seistä hänen vieressään.

Tämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa. Vaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli hänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin pettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?

Paavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja nuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas, eikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan pilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä huolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen, ja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja komentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän oli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat asuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä koppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja oli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.

»Kysy häneltä, voidaanko vielä avata salainen käytävä Vatikaanin ja
Angelon linnan välillä.»

Kreivi de Raymond palasi sanoen, että majuri oli antava avata sen. Nykyisen valtiollisen hämmingin aikana ei kukaan voinut sanoa, mitä huomenna tapahtuisi, mutta joka tapauksessa majuri otti vastatakseen seurauksista.

Upseerilla on neljä avaamatonta kirjettä kädessään. Osoite, jossa oli Rossin nimi, oli naisen käsialalla kirjoitettu, ja kirjeet olivat saapuneet parlamenttitaloon Lontoon, Pariisin ja Berliinin kautta.

»Eräs postivirkamies antoi minulle nämä kysyen, voisinko toimittaa ne perille», sanoi nuori soturi.

»Poikani, poikani, etkö huomannut, että se on ansa?» sanoi paavi. »Mutta sama se! Anna ne minulle. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen huomaan!»

»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun kamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.

Pukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen. »He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän on ainakin musta.»

Kamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista, jolle hän juuri oli vienyt aamiaista.

»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden varassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen näkevänsä aaveen.»

Kamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen vuoteen viereen.

»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas tiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»

Messun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui luokseen kreivi de Raymondin.

»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa taskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.

Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.

»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä, mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»

He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa, melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta. »Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa, joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.

»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi tapahtua.»

»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»

Säälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän pyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi hiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan…»

»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on ainoastaan pettänyt minut.»

»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä vaikuttimet…»

»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat vaimon pettämään miehensä.»

Paavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti. »Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne, enkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee maailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi teille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»

»Ei mitään pahempaa olisi voinut tapahtua minulle, teidän pyhyytenne, kuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin koko sielullani.»

Paavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.» Sitten hän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa uskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu, sielu horjuu. Mutta vaikka tämä… tämä petos tuntuu vaikealta, olette hyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät seurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä — joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»

»Tarkoitatteko… mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.

»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi nyökäytti päätään.

»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen nojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»

Hetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että maailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli tullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa kaikelle.

»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään ja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»

»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli vapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen säädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa tällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin aina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus tunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme… Minä olin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi taas.

Paavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme masensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt», ajatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.» Paavi ajatteli omaa osaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen elämän, ja hänen päänsä vaipui alas.

»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»

»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit, paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä hulluus!»

»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli. Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!…

»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana, heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»

Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.

Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat hyvään päin.

»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.

Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa, oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden onnettoman ihmislapsen välille.

»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»

VI.

Pyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen porraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari Hadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan, on kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet, jotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat paavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.

Ylhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti kuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille oli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän hetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat selvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum, lukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albano-vuoret, Frascati, Tivoli ja Albano.

Roma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli ollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen otsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä oli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä, oli nyt väritön kuin marmori.

Maallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa huoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka oli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat huolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai luvan mennä häntä hoitamaan.

Ovi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään. Hän oli rykmentin lääkäri.

Mutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi pienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.

»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi
Elena, joka seisoi vuoteen vieressä.

»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava sairas, tohtori.»

»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun vanginhoitajani minulle.»

»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen… Mutta minä kiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan… Ja tässä tulee aamiainen.»

Suuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja lakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia. Tohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.

»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei saa panna niin paljon suolaa?»

Sotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna vähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin…

Roma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja kosteat silmät alkoivat loistaa.

Roma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän hän on mennyt, eikö niin?»

»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut poissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin, että oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli juuri ammuttu. Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui kumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat soittivat.»

»Ah se… se oli vain… vain jatkoa pääministerin hautajaisiin. Rooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä ja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin karnevaaliyönä… Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että sairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita itseään. Hyvästi!»

Kun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan. »Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut kaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä kenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»

»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut?
Ja miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen
Giuseppemme?…»

»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin. Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»

Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata… minun… minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte… kuka siitä tietää… tai välittää… paitsi… ehkä jonakin päivänä… kun hän…»

Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.

Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»

»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar… Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»

»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu päättynyt toisin.»

»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin sanottavaa minulle?»

»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani, ja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin oikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»

»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon… On todellakin monta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi…»

»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista väkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan vikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos Jumalan ja ihmisten edessä.»

»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt pääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne. Mutta jos nyt voitaisiin todistaa että hän tulikin teidän kotiinne ja että te suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden tavoitettavissa…»

»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä löysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»

»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi sen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli heittänyt kädestään.

»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu henkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa siellä silloin?»

Roma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin englantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa mitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa:

»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette, se ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi sitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja siitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta siitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»

»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä paperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa hänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että poliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin — minäkin kiellän kaikki.»

Hellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin saattoi pidättää kyyneliään.

»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä… antakaa minun pitää tämä paperi.»

Englantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää sille mitä tahdotte.»

Englantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät tahtoneet päästä esiin.

»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä sanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on omiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää teidät Viterboon.»

»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»

»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä Pifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna olleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se henkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»

Mutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui sisään puettuna mustaan papin viittaan.

VII.

»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille siunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää tai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se, että tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät tässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»

Paavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin vaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen. Jokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.

»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi. Yhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää mitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän kääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä — ei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta tekemättömäksi… Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»

Roma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä itseään.

»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät olleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen saanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa. Kaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä ateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei ihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee sen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka se oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa seikkaa olisi tapahtunut… Mutta emme puhu siitä nyt.»

Paavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt itkevää lasta.

»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä palaa…»

»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — te ette saa koskaan semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan… En tahdo lisätä kiveä kuormallenne, lapseni… Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»

Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole saava sitä tietää», ajatteli hän.

»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt… Mutta minä tulin toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»

Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman sanoa tavallinen tunnustus.

»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan rikkonut…»

»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja
Sinä olet pelastanut minut helvetistä…»

Sitten Roma luki samalla tapaa uskontunnustuksen, ja sen jälkeen paavi kastoi hänet. Roma oli nöyrä ja harras. Kasteen jälkeen paavi sanoi:

»Kaste huuhtoo pois kaikki syntinne, tyttäreni, mutta jos sielunne rauhan tähden tahdotte tehdä täyden tunnustuksen ennenkuin annan teille pyhän sakramentin…»

Paavi nyökäytti päätään. »Te olette nyt kirkon lapsi, ja se, mitä sanotte, pidetään pyhänä.»

»Sitten tahtoisin tunnustaa, teidän pyhyytenne. Olen toivonut sitä koko ajan tämän oikeudenkäynnin jälkeen, ja siksi tahdoin tavata isä Pifferiä.»

Paavi siunasi häntä ja sulki silmänsä kuunnellakseen. Roma oli yhä polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Hän aloitti tunnustuksensa.

»Isä, minä olen suuri syntinen, ja kun sanoin tuomioistuimen edessä, että surmasin ministerin, lausuin valheen suojellakseni toista.»

Roma jatkoi tunnustustaan. Hän kertoi kuinka hän oli aikonut surmata ministerin, kun tämä oli pakottanut häntä syyttämään miestään. Hän kertoi kuinka hän oli valmistautunut tuohon tekoon. Hän kertoi tuosta kamalasta yöstä, jolloin hän oli lähtemäisillään kamalalle asialleen.

Paavi otti paperin. Se kahisi, kun hän avasi sen. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen syvä hengityksensä.

Paavin silmät harhailivat ympäri huonetta, mutta ne palasivat taas noihin hänen jalkainsa juuressa oleviin kasvoihin.

»Ei, ei! Ettehän tarkoita sitä, lapseni. Sanokaa, että olen käsittänyt teidät väärin ja tullut väärään johtopäätökseen.»

Roma kosketti paavin viittaa. »Anteeksi, pyhä isä. En voinut kuolla valhe huulilla, mutta minä aioin tunnustaa isä Pifferille ja niin…»

Paavi nousi taas ja seisoen Roman edessä hän tarttui hänen olkapäihinsä. »Kieltäkää se!» huusi hän. »Minä käsken teitä kieltämään sen! Te tahdotte minua uskomaan, että hän teki tuon rikoksen, ettekä te! Että hän on murhaaja —!»

Hän työnsi Roman pois luotaan, ja Roma vaipui taaksepäin peittäen kasvonsa käsillään. Sitten paavi kohotti kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkiäkseen pois pilviä, jotka olivat siihen kokoontuneet, ja sanoi sitten murtuneella äänellä hiljaa: »Oi Jumala, Sinä tunnet heikkouteni! Minä olen kurja ja puutteellinen. Armahda minua, Herra! Herra! Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen suuressa tuskassa.»

Roma itki, ja hetken perästä paavi huomasi sen. »Lapseni! Lapsiraukkani! Teidän täytyy kärsiä minua. Olen vanha mies nyt. Heikko, vanha mies vain, joka on kokenut paljon suruja.»

»Englannin lähettiläs toi sen tänä aamuna. Hän oli löytänyt sen asunnostamme Piazza Navonalta.»

»Nyt muistan. 'Sen heitin pettäjäni jalkoihin', sanoi hän. Mutta ajatukseni ovat sekaisin. Kaikki on hämmentynyt päässäni. Teidän omasta huoneestanneko se löydettiin?»

»Niin, sillä siellä, eikä ministerin kotona, kuten poliisit sanoivat, kaikki tapahtui.»

Roma nousi säikähtäen. »Ettehän aikone antaa sitä viranomaisille!» huudahti hän. »Sitä Sir Evelyn tahtoi, mutta minä sanoin hänelle, että jos hän käyttäisi sitä todistuksena erästä toista henkilöä vastaan, kieltäisin kaiken. Paitsi sitä, pyhä isä, se, minkä olen kertonut, on rippisalaisuus, ja ettehän ilmaise sitä kenellekään.»

Paavi ei näyttänyt kuulevan. »Herra, Herra!» huudahti hän hiljaa. »Anna minun syödä tuhkaa leivän asemesta ja sekoittaa juomani kyynelin.»

»Ja sitten, pyhä isä, on vielä jotakin, mitä en sanonut. Hän, joka surmasi ministerin, teki sen puolustaakseen itseään. Se oli vahinko, mutta ellei niin olisi tapahtunut, olisi ministeri surmannut hänet.»

»Minä olen ainoa varsinainen syyllinen, sillä minä olin aikonut sen rikoksen tehdä. Mutta jos hänen kätensä oli välikappaleena ja minä sen tähden saan kärsiä, niin pidän sitä sovituksena. Minähän hänet petin, ja vaikka tein sen rakkaudesta enkä vihasta, ovat seuraukset samat, ja hänen sydämensä on murtunut.»

»Enkä minä voi kärsiä enää kauan. Olen sairas — hyvin sairas — eikä tuskani kestä kauan.»

»Ja jos, kuten sanotte, Jumala on kääntänyt kaikki asiat parhain päin, tahtoo Hän ehkä ottaa minut pois jonkun toisen asemesta, jonkun toisen, joka on parempi ja jalompi ja tarpeellisempi.»

Hänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois kyynelen.

»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli palannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä te kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista ajatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla hänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»

»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria
Magdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»

»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut monta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»

VIII.

Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.

Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen,
Pariisiin ja Berliiniin.

Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset. Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään, kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat saapuneet hänelle.

Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua, milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.

Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.

Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen, viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin. Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!

Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean, julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen mahdottomaksi.

Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.

»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin että olin murhaan vikapää.»

Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.

»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään. Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan, kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»

Paavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää epätoivoa, ja hänen sydämensä suli.

»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta, sain kohta tiedon siitä… Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»

»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin puolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»

»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani enää, vaikka tahtoisinkin pelastua… Olen lukenut hänen kirjeensä.»

»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin on valmis uhrautumaan teidän tähtenne…»

»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä ette tiedä.»

»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta siitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin…»

»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne…»

»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä — missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä… Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen häntä vastaan rikkonut.»

»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi. Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa. Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä maailmassa?»

Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken — rikoksensa, työnsä, kansansa.

»Roma?… Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi tapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä, vaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»

»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja pelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani hänelle… Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan epäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»

»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se oli tämä.»

Rossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet vallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla. Mutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.

Ei tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki ja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan sielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden eteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään jotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.

»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta armollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin tarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee tuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä huomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»

»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut mies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman henkenne puolustukseksi…»

»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka
Jumala tahtoisi…»

Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:

»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»

»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan tiet.»

Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti pysyä tyynenä.

»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»

Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään, minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»

»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi sinulle kätensä, tahtoisitko… olkoonpa hän missä tahansa ja kuka tahansa… tahtoisitko puristaa hänen kättään?»

»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»

Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.

»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten pois huoneesta.

IX.

Koko päivän Vatikaanissa oli ollut sama tunnelma kuin laivassa, joka pyrkii pakoon myrskyn alta. Papit kuiskailivat kalpeina toisilleen, sveitsiläisen kaartin upseerit vaihtoivat kiireellisiä sanoja, ja sanansaattajat kulkivat yhtämittaa majordomon ja maestro di cameran virastojen välillä. Myrsky uhkasi taivaanrannalla, merimiehet olivat kannella, mutta kapteeni viipyi alhaalla.

Vasta Angeluksen jälkeen paavi suostui vastaanottamaan kardinaalisihteerin. Vihdoin kardinaali oli lähettänyt melkein käskevän sanan. Asia oli hyvin tärkeä. Oli mahdotonta enää viivytellä.

Kun kardinaalisihteeri astui paavin huoneeseen, näytti hänen suuri, kömpelö vartalonsa mustassa, punaisella kirjaillussa kaavussa vähemmän taipuisalta kuin ennen, hänen äänensä oli vähemmän nöyrä, hänen käytöksensä vähemmän kohtelias kuin ennen.

»Mitä nyt, teidän kunnianarvoisuutenne?» kuului paavin väsynyt ääni. Hän istui pienen uunin edessä, valkoinen viitta hiukan kohotettuna, ja lämmitti tohveleihin pistettyjä jalkojaan sinertävän tulen edessä.

Kardinaalisihteeri selitti. Kello kymmenestä saakka hänen oli täytynyt kysymättä hänen pyhyytensä neuvoa hoitaa erittäin tärkeätä kirjeenvaihtoa valtion viranomaisten kanssa. Tuntemattomalla tavalla viranomaiset olivat saaneet tietää, että eräs henkilö, joka oli vangitsemiskäskyn alainen, oli saanut suojaa Vatikaanissa, ja koska oli vaarallista yleiselle turvallisuudelle, että tämä mies oli vapaana, vaativat viranomaiset paavia heti paikalla antamaan hänet heidän käsiinsä.

»Minun vastaukseni oli se, että me emme tunnusta, että kysymyksessä oleva henkilö on meidän alueellamme, mutta jos hän olisi siellä, antaa Italian hallituksen lupaus pyhän istuimen suojelemisesta Vatikaanille oikeuden olla erityisenä valtiona, jolta ei mitenkään voi vaatia valtiollisen pakolaisen luovuttamista.»

»He vastasivat, teidän pyhyytenne, että turvalain 17:s pykälä selvästi kieltää Vatikaanilta oikeuden sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sotivat yleistä järjestystä vastaan, ja paenneen rikoksellisen suojeleminen saattaisi paavin rikoslain alaiseksi.»

»Minä sanoin, että turvalaki, jos sillä on mitään merkitystä, antaa paaville hallitsijan oikeudet, eikä hän hallitsijana voi olla toisen maan lakien alainen.»

»Sitten, teidän pyhyytenne, viranomaiset lähettivät varoituksen, että jos kysymyksessä olevaa henkilöä, jonka tiedetään olevan Vatikaanissa suojassa, ei toimiteta ulkopuolelle Vatikaanin rajoja päivän kuluessa, täytyy valtion, vaikka vastenmielisesti, lähettää väkeä pakolla vangitsemaan hänet.»

»Minä vastasin, että 7:s pykälä selvästi kieltää sotilaita astumasta Vatikaaniin ilman paavin lupaa ja että paavi kieltää sen ja aikoo vastustaa sitä.»

»Heidän vastauksensa… suvaitseeko teidän pyhyytenne katsoa ikkunasta?… Heidän vastauksensa siihen on rykmentti jalkaväkeä Borgon kasarmeista ja komppania tykistöä sekä yksi kanuuna.»

Kardinaalisihteeri ei voinut säilyttää tavanmukaista kohteliaisuuttaan, vaan puhui karkealla äänellä ja kulki levottomasti edestakaisin.

»Teidän pyhyytenne suvaitkoon muistaa, että varoitin teitä. Jos, silloin kun tuo mies lausui julkean toivomuksensa saada suojaa, teidän pyhyytenne… Mutta teidän pyhyytenne puhe oli kaiken pahan alkuna. Se todisti jonkinmoista heikkoutta, jota hallitus kiirehti käyttämään hyväkseen, ja nyt…»

»Meidän täytyy toimia nopeasti, teidän pyhyytenne. Sotamiesten saapuessa sveitsiläinen kaarti sulki pronssiportin, minkä jälkeen piirittäjien kapteeni lähetti sanan, että ellei porttia avata tunnin kuluessa, hän antaa tykkiväen ampua sitä.»

Paavi nousi uunin äärestä. Vihdoinkin hän oli herännyt. Katsoen ikkunasta hän näki sotamiehet piazzalla. Sitten hän mutisi itsekseen astuessaan lattialla: »Oi Sinä, jonka kädessä maailman kohtalot on… Sinun tahdostasi me hajaannumme kuin kärpäset myrskyssä… Mitä minun pitää tehdä? Mitä minun nyt tulee tehdä?»

»Jos teidän pyhyytenne kysyy minulta mitä teidän pitää tehdä, sanon — ei mitään.»

»Antaa heidän ampua rikki pronssiportti. Se on ainakin osoittava katolilaisille ja katolisille valtioille, kuinka mahdoton paavin ja hänen ministeriensä nykyinen asema on.»

»Niin paljon vastarintaa kuin tarvitaan, jotta maailma näkisi, että me olemme väkivallan uhreja.»

»Poistukaa, teidän kunnianarvoisuutenne. Tahdon ajatella. Antakaa minun ajatella.»

Muutamia minuutteja kului. Paavin oven edessä oli kiihkeätä, vaikka äänetöntä liikettä. Sotilaat asettuivat paikoilleen ladatut revolverit ja paljastetut miekat kädessä. Huoneessa oli kiihkeä tunnelma. Maestro de camera tuli sanomaan, että puutarhapaviljonki oli järjestetty paavia varten. Sitten majordomo ilmoitti, että paavin vaunut olivat Fondamentan ovella ja että Santa Monican puistokäytävä oli pimeä ja tyyni. Vihdoin Cortis levitti mustan viitan, jota paavi oli käyttänyt käydessään Angelon linnassa, ja puhui jotakin paosta.

Paavi oli palannut uunin ääreen peittäen valkoista patalakkia käsillään, kun piazzalta kuului kova torvien toitotus. Se oli järjestyksen valvojan merkki. Paavi tiesi, mitä se tarkoitti, ja nousi seisomaan. Vakavin askelin hän astui ovelle ja avasi sen. Soturit ulkopuolella hämmästyivät sanattomiksi.

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »jos tahdotte seurata meitä, käskemme teitä panemaan pois aseenne.»

Paavi kulki pitkien käytävien läpi sotilaitten edellä. Hän astui alas portaita suureen saliin. Komppania sveitsiläistä kaartia seisoi aseilla varustettuna pronssiportin edessä, joka oli suljettu rautatangoilla ja pölkyillä.

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »me käskemme teitä heittämään pois pistimenne ja pyssynne.»

Ulkopuolella seisovalla kapteenilla oli täysi työ rohkaista miehiään. Taistellen italialaista taikauskoaan vastaan he näyttivät levottomilta ja epäluotettavilta. Kerran he luulivat näkevänsä paavin ikkunan läpi ja olivat huutamaisillaan eläköötä hänelle. Aselepo ei tuntunut koskaan loppuvan, päivä laski ja pimeys kävi yhä synkemmäksi. Mutta vihdoin järjestyksen valvoja antoi merkin ja kapteeni lausui komentosanan. Silloin miehet liittyivät riviin ja marssivat pronssiportille.

»Valmiit!» huusi kapteeni, ja miehet tarttuivat aseisiin valmistautuakseen rynnäkköön sisältäpäin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä valkoinen olento ilmestyi avonaiselle portille lyhtyjen valaistessa hänen kalpeita, kuluneita kasvojaan. Se oli paavi. Pyssyt putosivat miesten olkapäiltä ja he huokasivat syvään.

»Sotilaat», sanoi paavi, »miksi olette tulleet tänne? Ampumaan Vatikaania? Ovi on auki ja te saatte astua sisään. Miksi teillä on pyssyt ja kanuunat? Teitä ei vastusta kukaan muu kuin heikko, vanha mies.»

»Tahdotteko hakea ja tutkia tarkoin tämän talon? Hakekaa. Ryöstäkää se, jos tahdotte. Mutta muistakaa, että se on Jumalan huone ja hän suojelee sitä armonsa siivillä.»

»Eikö sydämenne sano, että te kohotatte aseenne isäänne vastaan?
Heittäkää ne pois, poikani, ja Jumala antakoon teille anteeksi!»

Sanaakaan sanomatta sotilaat heittivät pyssynsä maahan. Kapteeni huusi jotakin, mutta ainoastaan paavi välitti hänen sanoistaan.

»Menkää herranne luo ja sanokaa hänelle, että tästä päivästä alkaen pyhä istuin luopuu kaikesta valtiollisesta kiihkosta. Ei saa sanoa enää, että paavi on kuningas, jolla on hovi ja armeija. Ei saa sanoa, että paavin maallinen valta yhdessä ainoassa pienessä kaupungissa on koko maailmaa käsittävän henkisen valtakunnan riippumattomuuden välttämätön ehto. Sielujen hallinto riittää pyhälle isälle, mutta hänen valtaistuimensa on Kristuksen kalliolle rakennettu eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa.»

»Menkää pois te kaikki ja kertokaa kaikille, että Herran käsky, että Hänen sanansa julistajan tulee luopua kaikista maallisista tavaroista, on vihdoinkin toteutunut hänen kirkkonsa historiassa. Poikani, taistelkaa oikeuden puolesta vaikka kuolemaan asti, ja Jumala on masentava teidän vihollisenne.»

Kaikki sotilaat olivat nyt heittäneet pois aseensa, ja kapteeni oli hypännyt hevosen selkään ja ratsastanut pois.

Sotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen, määräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen keksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja hän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis aamun koitto.

Se auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen, mutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet mitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi uutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit, kuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.

He kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka se yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit suljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi kädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.

Korkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita. Rossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein rauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut Elenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi siinäkin oikeudenmukaisuutta… Se olisi säälittävä, mutta kumminkin loistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli yksi niitä.

Roma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä hän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että hän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu syylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä sekasorrossa.

»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako pyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja sisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma, että jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»

»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua, valtaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja tuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»

Joka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että katsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä vaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen, tapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui mitä huolellisimmin sinä päivänä.

»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan viivyttämään häntä.»

Sotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka
näytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan!
Eräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza
Navonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.

Roman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi hänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.

Se oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista kauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei ymmärtänyt asiasta mitään.

Tohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään Roman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo hyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.

»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän päivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»

Mutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan kiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu kokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli lähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli vilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori itse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton päästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli kuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin viisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.

»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään asti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi, kaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»

Elena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli, että Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän viittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta katosi.

Hänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut persoonallisia ajatuksia.

»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin hänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa voittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme väliin sitä usko.»

He auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti häntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle päin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin päin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken semmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei Viterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.

»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa minulle anteeksi?»

»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»

»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»

Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin auringonnousu.

»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi pois, ja Roma vastasi itse itselleen.

»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»

»Oh!» sanoi hän. »Jospa saisin nukkua, kunnes hän tulee — tulee tietäen kaiken, anteeksi antaen, rakastaen minua kuten ennen ja unohtaen kaikki pahat ajatukset.»

»Rakkaani! — Juuri kun olen menemäisilläni pois Roomasta, kuulen sen hyvän uutisen, että sinä olet palannut, ja minä kirjoitan sinulle pyytääkseni, ettet koeta muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Usko minua, parempi on näin, ja nykyisessä asiainmenossa on oikeudenmukaisuutta. Maailma on täynnä työtä sinulle, ja sinun täytyy kasvaa yhä voimakkaammaksi, kääntymättä takaisin, kaatukoonpa kuka tahansa tielläsi. Älä ajattele sitä tapahtumaa rikoksena. Se oli tuomio. Älä koske siihen asiaan enää. Se on viimeinen pyyntöni. Ja tulevaisuudessa ihmiset sanovat: 'Hän petti Davido Rossin, mutta lopuksi hän kumminkin antoi henkensä Davido Rossin vuoksi.' On suloista ajatella sitä siellä, missä silloin olen.

Kohta minut siirretään Viterboon, mutta älä luule minun olevan kauan siellä. Kohta saan yhtyä sinuun. Tiedätkö mitä tarkoitan? Samana hetkenä, jolloin eriän täältä, olen luonasi ja sitten pysyn aina luonasi, etkä sinä pelkää minua.

Jumala siunatkoon sinua, rakas! Sinä olit suuttunut minuun, kun erosimme, mutta enemmän kuin koskaan rakastan sinua nyt. Älä ajattele, että rakkautemme on tuhlattu turhaan. 'On parempi rakastaa ja kadottaa kuin olla koskaan rakastamatta.' Kuinka suloista se on!

P.S. — Lähetän sinulle toisen hiuskiharan. Muistatko, että kerran ennen annoin sinulle yhden? Mutta sinulla on niin paljon asioita muistettavana.»

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Roma suuteli kuorta ja kirjoitti päällekirjoituksen reippaalla käsialalla: »All’ lllustrissimo Signor Davide Rossi, Camera di Deputati.»

Elena oli panevinaan kirjeen talteen siksi, mutta hän veikin sen salaa majurille, joka toimitti sen parlamenttiin.

Hän nukkui puoleen päivään asti, ja auringon valo heijastui valkoisesta loggian katosta hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten kahdentoista laukaus lysähytti linnan muureja, ja Roma heräsi kirkonkellojen soidessa.

»Suuria uutisia teille, Donna Roma. Kuningas on luopunut kruunustaan, ja tasavalta on julistettu.»

Hetken perästä hän sanoi: »Tohtori, sanokaa prefektille, että olen valmis menemään Viterboon. Tahdon jo mennä sinne. Hyvin mielelläni tahdon.»

»Kyllä sanon hänelle», vastasi tohtori ja kääntyi pois peittääkseen liikutustaan.

Majuri tuli ja avasi yhden loggian oven. Hän seisoi siinä hetken, ja joku seisoi hänen takanaan. Sitten majuri poistui, mutta se toinen jäi. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi kuin kivettyneenä katsellen sanattoman tuskan vallassa Roman kalpeita kasvoja, joista loisti taivaallinen valo.

Roma ei huomannut Rossia, ja Elena oli liian pelästynyt voidakseen puhua. Nojautuen tuoliinsa, silmät loistaen onnesta, Roma virkkoi:

»Sisar, jos hän tulee tänne, kun minä olen poissa… ei, en tarkoita sitä… mutta jos näet hänet ja hän kysyy minua, niin sano, että erosin ilomielin täältä. Sano, että ajattelin häntä aina. Ei, ei, ei pidä sanoa sitä. Hän ehkä on onneton ajatellessaan, että rakastin häntä niin paljon loppuun asti. Olisi ollut suloista saada anteeksi ennenkuin menen, mutta hän ei saa koskaan luulla, että kaduin tekoani ja että kuolen sydän murtuneena. Sano hänelle hyvästi, Elena, minun puolestani. Addio carissimo! Ne ovat hänen sanojaan. Addio carissimo!»

Rossin silmät olivat sokeina kyynelistä. Hän astui askelen loggiaan ja sanoi hiljaa ja hyvin hellästi, aivan kuin koettaen olla säikähdyttämättä Romaa:

Roma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein yliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä ja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet rintaansa vasten.

XI.

Kohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton ja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat ovat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu kokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä ja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet puhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja tärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että hovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista kiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa, ja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia imartelijoilleen, oli jäänyt yksin.

Kun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin odotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka. Davido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan laihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa napit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista huolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui kohottamatta päätään.

Ainoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui sisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja kelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.

»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan ilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja alkoi lukea:

»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan viimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka pakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme yhtä paljon kuin ennen.

»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet edistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä ponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että Meidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme täten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään huolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia muistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»

Puheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti ainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu. Kaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat: »Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!» Joku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen: »Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen sota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes oikeiston riveistä.

Äkkiä kuului kirkas ääni melun halki: »Herra puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!»

»Herra Rossilla on puheenvuoro», sanoi puheenjohtaja, ja kaikki äänet vaikenivat.

»Minä esitän», sanoi Rossi, »että hänen majesteetilleen osoitetaan soveliasta kunniaa hänen lähtiessään Roomasta. Hänen kuninkaallisen sukunsa muistot, hänen esi-isiensä uljuus ja uskollisuus oikeuttavat kunnioituksen saantiin. Mutta ennen kaikkea hänen oma tahraton luonteensa vaatii meidän tunnustustamme, eikä ole hänen syynsä, että hänen täytyy kuolevan järjestelmän edustajana olla viimeinen Italian lapsista, jonka on lähdettävä maanpaon poluille.»

Nämä sanat saattoivat koko parlamentin häpeämään. Vasemmisto häpesi huutojaan, oikeisto äänettömyyttään. Kun esitys oli lausuttu ja hyväksytty, nousi Rossi taas.

»Herra puheenjohtaja», sanoi hän, »me emme voi kadottaa aikaa turhiin muodollisuuksiin. Hetken viivytys voisi olla rikos. Koska monarkinen periaate on kuollut Italiassa, täytyy kansan tarttua hallituksen ohjiin. Minä esitän, että koska kuningas on luopunut kruunustaan de facto ja de jure hallitusmuotona tästälähin on oleva tasavalta ja että Rooman paaville, joka julkisesti on selittänyt että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, on vakuutettava itsenäisyys henkisen vallan piirissä.»

Ehdotus hyväksyttiin ja samalla kajahti »kauan eläköön tasavalta!» Kun eläköön-huudot vaikenivat Davido Rossi nousi kolmannen kerran.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »tasavallan kotkat eivät yksin aikaansaa ihmeitä, ja taivas tietää, mitkä koettelemukset odottavat uutta rakennelmaa, joka kohoaa vanhan yhteiskunnan raunioista. Me olemme jyrkänteen reunalla ja meidän tulee muistaa, asemamme vaarallisuus. Ellemme nyt menettele viisaasti, tulee kansan sivistymättömyys tasavaltaisen järjestelmän outous, vanhat tapamme ja muut menneen järjestelmän huonot hedelmät tekemään enemmän pahaa kuin teokraattinen hallitus. Mutta kansa ei saa vajota anarkiaan. Siitä syystä esitän, että pannaan toimeen yleinen kansanäänestys, valitaan presidentti, joka sitten on järjestävä tasavaltaisen hallinnon. Toistaiseksi asetettakoon väliaikainen hallitus, johon esitän seuraavat kaksitoista henkeä.»

Hän luki kaksitoista nimeä, jotka hän oli valinnut en puolueista, ja istuutui toisten huutaessa äänekkäästi myöskin Rossin nimeä.

Kolme, neljä edustajaa nousi heti. Ensimmäinen puhuja kuului äärimmäiseen oikeistoon. Hän sanoi että niiden velvollisuus, jotka etupäässä olivat tämän mullistuksen aiheuttaneet, oli ennen kaikkea ottaa vastuunalaisuus hartioilleen, ja siitä syystä herra Rossin tuli olla valmis astumaan jäseneksi väliaikaiseen hallitukseen. Viimeinen puhuja kuului äärimmäiseen vasemmistoon. Hän sanoi, että heidän johtajansa tapansa mukaan ei ajatellut itseään, kun kunnianosoituksia jaeltiin, mutta hänen puolueensa vaati myöskin hänen osallisuuttaan. Vallanpitäjät olivat käyttäneet mitä ilkeimpiä keinoja tehdäkseen hänet uhrikseen. Naistakin oli käytetty apuna turmelemaan häntä. Mutta hän oli kaikesta suoriutunut ilman vammaa. Tämä oli hänen voittonsa hetki, ja hänen täytyi olla valmis nauttimaan työstään.

Ihmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen luopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet Rossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten hänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja hänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa vapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre, joka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat nousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.

»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian laita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että minä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun uhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen syypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä katosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»

Noiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi ymmällä tietääkseen mitä ajatella.

»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni parlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo on voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin itseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut tunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti minut siihen.»

Äänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi avatusta haudasta.

»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen luetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden pelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä syystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin saadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan heräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut uuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt. Olen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli en saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»

Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat jäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja tappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:

Samassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle kirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.

Sitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa kuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja, kuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen ehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.

»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta myötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan epäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan omalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan askelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta kuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta toinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja omasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen pitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei koskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä puhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»

Tuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin loppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi aaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.

Sitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän oli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.

XII.

Kymmenen päivää myöhemmin Roma ei ollut vielä saanut vapauttaan eikä häntä myöskään ollut siirretty toiseen paikkaan. »Se ei ole tarpeellista», sanoi linnan lääkäri Procuran ja Prefetturan virkamiehille. Suuri vapauttaja ja muuttaja oli tulossa.

Rossin pyynnöstä tohtori Fedi oli tullut ja tutkinut taudin tarkkaan. Romassa oli sisällinen vamma, joka ehkä oli perinnöllinen ja varmasti parantumaton. Levottomuus ja tuska oli kehittänyt sen aikaisemmin, mutta joka tapauksessa sen olisi täytynyt tulla. Siten voi kauneimmassakin kukassa olla kuolonhaava. Semmoinen on luonnon laki.

Ensin Rossin koko sielu nousi tuota ajatusta vastaan. Roma oli taistellut tulisen taistelun ja lopettanut sen voittajana, ja nyt, kun kaikki näytti lupaavan rauhaa ja tyyntä onnea, nytkö piti kuoleman tulla välttämättömänä, voittamattomana — oh, se oli armotonta!

Hän pyysi avuksi spesialisteja, hän puhui ilmanvaihdoksesta ja rupesi
vielä ollessaan kyllin kaukana Romasta esittämään leikkaustakin.
Tohtorit pudistivat päätään. Hänen morsian-vaimonsa oli jättävä hänet.
Rossin täytyi elää ilman häntä.

Kun hän sitten vihdoinkin oli ymmärtänyt, kuinka asian laita oli, käsitti hän, että se oli parasta. Toisin ei tämä voinut päättyä. Se oli ainoa tie. Kaikkitietävä Jumala, joka oli määrännyt, että hänen piti erota omasta kansastaan, koska hän Mooseksen lailla oli rikkonut, tahtoi lieventää tuon eron katkeruutta katkaisemalla vahvimman siteen.

Kun kansa puuhasi äänestyksissään, vietti Rossi päivänsä Angelon linnassa. Kansa tunsi jo Roman ja Rossin tarinan, ja se oli sytyttänyt rakkauden liekin Italian lapsissa. He odottivat pienissä ryhmissä ulkopuolella linnan porttia nähdäkseen Rossin tulevan ja menevän. Joskus he puhuttelivat häntä ilmoittaen hänelle viimeiset uutiset vaaleista, missä hänen oma nimensä aina oli ensimmäisenä. Mutta murtuneen miehen heikko hymy ei kehoittanut heitä jatkamaan, ja vihdoin he antoivat hänen kulkea ohi ääneti.

Roma oli koko ajan hilpeä, joskus iloinenkin. Mutta tuo ilo oli sydäntä murtava. Tulinen päänkivistys vaivasi häntä alituiseen, mutta ainoastaan kosteista, punoittavista silmistä saattoi sen aavistaa. Kun ihmiset kysyivät, kuinka hän jaksoi, sanoi hän heille sitä mitä hän aavisti heidän tahtovan kuulla. Heidän kasvoilleen ilmestyi silloin helpotuksen ilme, ja se teki Roman onnelliseksi. Hän oli niin iloinen, hellä ja sääliäherättävä kuin ainoastaan nainen voi olla.

Rossille hän koetti noiden kymmenen päivän aikana uskotella olevansa paranemaan päin. Se oli lieventävä iskun katkeruutta. Ja Rossi puolestaan oli uskovinaan häntä lieventääkseen Romaa kohtaavan iskun katkeruutta. He pyysivät Elenaa auttamaan heitä tuossa pikku petoksessa ja ilmaisivat sen tohtoreillekin.

»Mainiosti! Minua ei todellakaan vaivaa mikään. Olen kyllä kärsinyt, ja siitä syystä olen niin kalpea. Mutta nyt voin paremmin. Elena kertokoon sinulle, kuinka nukuin viime yönä. Enkö nukkunut hyvin, Elena? Elena… Elena raukka on käynyt vähän kuuroksi eikä vastaa aina, kun hänelle puhutaan. Mutta minä voin vallan hyvin, Davido. Kohta en tunne mitään tuskaa, ja silloin on kaikki hyvin.»

Se oli hyvin säälittävää. Kaikilla heidän sanoillaan näytti olevan kaksi merkitystä. He eivät enää osanneet puhua toisin.

Mutta aika tuli, jolloin Roma päätti puhua suoraan. Rossi oli nostanut hänet loggiaan. Hän teki sen joka päivä ja kantoi häntä, ei käsivarrellaan niinkuin äiti kantaa lastaan, vaan rintaansa vasten niinkuin mies kantaa vaimoaan, jota hän rakastaa. Roma kiersi aina kätensä Rossin kaulaan vakuutellen, että se oli välttämätöntä ja että hänen olemassaolonsa riippui siitä, ja kun Rossi asetti hänet hellästi lepotuoliin, veti hän alas Rossin pään ja suuteli häntä. Nuo kaksi pientä retkeä olivat Roman jokapäiväisenä ilona. Rossin tuska vain kasvoi niistä.

Oli suloisen roomalaisen kevään suloisin päivä. Roma oli pukeutunut vaaleaan aamupukuun ja hänen päänsä ympäri oli kiedottu valkoinen silkkihuntu, samanlainen kuin nähdään Beatrice Cencin kuvissa. Ruusuinen iho oli kalvennut, poskessa oli kova juova, leuan alla syvä varjo, ja suupielet olivat vetäytyneet alas. Mutta suuret silmät, vaikka ne olivat raskaat tuskasta, loistivat samalla iloa. Ne eivät itkeneet enää, kyyneleet olivat kuivuneet, ja toisen maailman valo heijasti niiden syvyydestä.

Rossi istui hänen vieressään ja Roma piteli hänen kättään molempien käsiensä välissä. Joskus hän katsoi Rossiin ja hymyili. Roma oli kadottanut hänet äskettäin, mutta oli taas saanut hänet takaisin oikeaan aikaan. Sitten oli taas tuleva ero ja sen jälkeen yhtyminen — siellä. Ah, hän oli hyvin onnellinen.

Rossi nojasi otsaansa vapaaseen käteensä ja koetti katsoa muuanne.
Huolimatta ponnistuksistaan hän ei voinut kukistaa sydämensä kapinaa.
»Oi Jumala, onko tämä oikeutta? Onko tämä oikeutta?»

He olivat kahden kesken loggiassa. Taivas oli sininen ja alhaalla päilyi hiljainen kaupunki.

»Olen ollut niin onnellinen, kun sinä olet ollut luonani, että olen unohtanut kertoa sinulle jotakin.»

»Se ei ole mitään… Niin, pidä lujasti kiinni kädestäni. Noin… Ei se ole mitään. Ja kumminkin siinä on kaikki. Se on… se on kuolema.»

»Niin, rakas. Se on totta. Ei nyt heti. Ei, ei heti. Mutta se on varma, eikä se astu syrjään antaakseen meidän olla onnellisia.»

Hän naurahti melkein iloisesti. Mutta samalla hän katsoi Rossia tarkkaan, ja nyt, kun tuo sana oli sanottu, huomasi hän sydämessään salaisen toivon, josta hän ei ennen ollut tiennyt. Hän toivoi, että Rossi sanoisi jotakin häntä vastaan, vakuuttaisi hänen olevan väärässä ja koettaisi todistaa, että niin oli laita.

»Minä raukka, eikö niin? Olisi ollut suloista olla yhdessä hiukan kauemmin — varsinkin nyt. Kun on täytynyt sulkea kaikki sydämeensä niin kauan…»

Hänen surullinen iloisuutensa katosi nopeasti. »Mutta näin on parempi, eikö niin?»

»Älä sano niin. Semmoista tapahtuu joka päivä täällä ja kaikkialla.
Jumala ei sallisi sen tapahtua, jos se olisi hirveätä.»

»Ei niin katkeraa kuin elämä. Ei läheskään. Esimerkiksi — maailma tarvitsee sinua, mutta ei minua enää. Sinun pitäisi työntää minut syrjään, ja se olisi katkerampaa kestää kuin kuolema — paljon katkerampaa.»

»Se on totta, kulta. Sinä tiedät, että se on totta. Jumala voi antaa anteeksi naiselle, vaikka hän on syntiäkin tehnyt, mutta maailma ei voi, vaikka tuo nainen olisi ainoastaan synnin viaton uhri. Julmaa se on, mutta se ei parane valittamalla.» —

»Roma», sanoi Rossi, »Jumala olkoon todistajani, että vaikkapa mitä olisi välillämme, ei mikään eikä kukaan voisi erottaa meitä toisistamme. Ne, jotka minua tarvitsevat, saavat ottaa myöskin sinut. Minä ilmoitan maailmalle, että sinussa on kaikki hyveet ja uljuus ja että minä en ilman sinua voi tehdä mitään.»

»Sinä asetat minut liian korkealle vieläkin, armas. Ja kumminkin tiedät, että olin liian pieni ja heikko sinun suureen työhösi. Siksi murruin lopussa. Ei ollut oma syyni, että petin sinut. En voinut sille mitään…»

»Älä puhu petoksesta. Kiitän Jumalaa siitä ja ymmärrän nyt, että se oli parasta, mitä saattoi tapahtua.»

Roma sulki silmänsä. »Se on sinun oma äänesi taas, armas, niinkö? Onko se sinun? Luulisin melkein, että se on sama ääni, jonka kuulen unelmissani. Mutta jos se nainen, jota sinä rakastit, olisi ollut suuri sankaritar…»

»En tahdo mitään suurta sankaritarta. Tahdon vain naisen, suloisen, todellisen naisen, ja jos hänen rakkautensa minuun saa hänet tekemään jotakin muuta kuin…»

Pieni hehku Rossin sydämessä leimahti tuleen huolimatta järjen varoituksista, eikä hän voinut hallita itseään.

»Armas, sinun täytyy parantua minun tähteni. Et saa ajatella muuta kuin että paranet. Sitten menemme jonnekin — Sveitsiin, kuten sanoit kirjeessäsi. Tai ehkä Englantiin, jossa olet syntynyt ja jossa isäsi eli maanpaossa. Rakas, vanha Englanti! Vapauden kotimaa! Minä näytän sinulle kaikki tutut paikat.»

»Oi, jos aina voisi jatkua näin! Mutta minä en saa kuunnella sinua, armas. Se on turhaa, eikö niin?»

Rossi ei vastannut, ja Roma huokasi. Voi, tämä oli julmaa. Joka sana oli miekka, joka iski satoja haavoja.

Samassa uutisten ilmoittaja alhaalla huusi: »Kansan äänestyksen tulos — tasavallan presidentti valittu», ja vähää myöhemmin soittokunta astui alas katua. Roma, joka rakasti soittoa, pyysi Rossia nostamaan hänet ulos katsomaan. Pienoinen rummunlyöjä kulki edellä reippaasti tärisyttäen rumpuaan.

»Hän muistuttaa pientä Giuseppea», sanoi Roma ja nauroi sydämellisesti.
»Omituinen elämän salaisuus, joka hävittää kuolonkin kauhun!»

Rossi kiersi kätensä Roman ympäri tukeakseen häntä, kun he seisoivat loggian aitauksen edessä, ja se ajoi uuden hellyyden virran heidän sydämeensä ja sai heidät vavahtamaan hiukan entiseen tapaan sekä johti mieleen monta suloista muistoa. Roma katsoi Rossin silmiin ja sitten he molemmat loivat katseensa Trinità dei Montiin päin ja heidän silmänsä sanoivat selvään: »Muistatko — tuolla?»

Ah, rakkaus on sielullinen ilmiö, mutta kuka sanoo, että ruumiilla ei ole osaa siinä? Nuoruus ja kauneus ovat lemmen siltana, ja sielu on itse virta, joka suutelee rantoja.

Rossi vei Roman takaisin lepotuoliin, ja kun puhe kävi mahdottomaksi, alkoi Rossi lukea. Joka päivä hän oli lukenut jotakin. Roma oli valinnut luettavat paikat. Ne koskivat aina suuria rakastajia — Francescaa ja Paoloa, Dantea ja Beatricea, vieläpä Alfred de Musset'tä ja John Keats raukkaakin, jonka tulinen lempi kulutti. Tänään he lukivat Roman lempirunoa:

Rossi piti oikeassa kädessään kirjaa. Vasen käsi oli Roman käsien välissä, jotka valkoisina värisivät hänen sylissään. Roma katsoi alas aurinkoista kaupunkia kohti aivan kuin sanoakseen hyvästi. Rossi vaikeni ja silitti hänen kiiltävää, mustaa tukkaansa, ja Roma kohottautui suutelemaan häntä. Sitten hän sulki silmänsä kuunnellakseen. Rossin ääni värisi lemmen voimasta, ja hän tuntui tahtovan vuodattaa elämänsä Roman hentoon ruumiiseen.

Roman kalpeat huulet liikkuivat. Hän hengitti syvään ja huudahti hiljaa. Rossi nousi hiljaa ja kumartui vavisten Roman yli. Roman hengitys tuntui lakanneen. Oliko hän nukkunut? Vai oliko tuo heikko tuli sammunut?

EPILOGI.

TULEVAISUUDESSA.

Ihana Rooman kevät kukkineen on tullut taas, ja maa on yhtä nuori kuin viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka kaksi väsynyttä ja kulunutta ihmispolvea sen ajan kuluessa on laskeutunut lepoon sen sydämeen.

Yli kahdeksankymmenen vuoden vanha herrasmies on Campo Santossa. Hän on pitkä ja solakka, parta ajettu pois kasvoista, jotka ovat täynnä hellyyttä, ja pää ylevämuotoinen kuin Jupiterin.

Hän nojautuu keppiinsä seisoessaan pylvästössä, jonne on haudattu Rooman jalosukuisia kansalaisia, ja katselee marmorihautaa, johon on piirretty yksi ainoa sana — Volonna. Hetken perästä hän kääntyy pois, seisahtuu ja katsoo taakseen, astuu pari askelta, katsoo vielä taakseen, aivan kuin hänen olisi vaikea irtautua tuosta paikasta.

Juhlia rakastava Rooma viettää juhlaa taas tänään. Lippuja liehuu kaduilla, soittokunnat soittavat piazzoilla, ja kansa on sunnuntaipuvussa. Ei näy niin monta suuren rikkauden merkkiä kuin ennen, ei niin monta orjuuden eikä myöskään köyhyyden merkkiä. Muuten on kaupunki sama kuin ennen, sillä ikuinen ei muutu. Kaduilla vilisee liike, ja ihmisvirrat tulvivat monen kanavan läpi kaikki samaan suuntaan — Piazza Colonnalle päin. Uusi suihkulähde on paljastettava erään suuren tapahtuman muistoksi. Rooma viettää vuosijuhlaa sen päivän muistoksi, jolloin siitä tuli maailman pääkaupunki.

Trattoriassa Piazza Navonan varrella on joukko nuoria ylioppilaita syömässä päivällistään ja he laskevat leikkiä ja nauravat onnellista naurua. Kunnianarvoisa vanha mies astuu sisään. Se on sama vanha herra, joka oli äsken Campo Santolla. Hän seisahtuu keskelle lattiaa katsellen ympärilleen kuin hämmästyksissään. Ylioppilaat vaikenevat ja katsovat toisiinsa nuorison tavallisin hilpein, myöntyvin katsein. Tarjoilija johtaa vanhan miehen sivupöydän luo. Hetken perästä hän siellä syö makaronia, ja nuoriso laskee leikkiä ja nauraa kuten ennenkin.

Vanha mies kohottaa päätään aivan kuin kuunnellakseen, mutta soittokunta piazzalla marssii juuri ohi ja musiikki estää puhetta kuulumasta. Kun kaikki taas on hiljaista, liittyy keski-ikäinen, pappispukuinen mies ylioppilaiden keskusteluun.

»Juuri niin, ja teidän nuorten tulevaisuuden ihmisten tulee muistaa meitä vanhoja, jotka olemme taistelleet taistelun ennen teitä. Teitä odottavat suuret tapahtumat, se on totta, mutta takananne on myöskin suuria tapahtumia.»

»Siltä näytti, mutta niin ei ollut laita. Luonnon laki oli tehnyt työtään vuosisatoja yhteysaatteen hyväksi, ennenkuin ihminen aloitti työnsä. Vuoret, meret, kielet — kaikki esteet murrettiin. St. Gotthardin tunneli, Englannin kanavan tunneli, Suezin kanava. Tonavan ja Reinin yhdistäminen, sähkölennätin, rautatiet, kauppa, kansainväliset näyttelyt — mitä ne ovat muuta kuin luonnon lain tottelemista, joka vaatii kansojen veljeyttä?»

»Ei ollenkaan. Suuri paavi, joka luopui maallisen vallan pyynnistä, oli vain sen paavin jälkeläinen, jonka ei onnistunut perustaa pyhää Rooman keisarikuntaa, ja sen, joka keksi erehtymättömyysopin antaen siten kuoliniskun absolutismille. Mutta ’minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta', on vanhempi totuus kuin kaikki paavit, eikä kirkko ole koskaan ennen nauttinut viittäkymmentä niin rauhallista ja onnellista vuotta kuin nyt palattuaan takaisin evankeliumiin, joka kieltää uskontoa muodollisesti sekaantumasta maallisiin asioihin.»

»Lopulta kaikki kävi nopeasti, mutta valtioepäjumalan teoria oli kuollut jo silloin, kun ihmiskunta hävitti julkean vallanväärinkäytön. Jälellä oli vain monarkian varjo, ja se oli helppo kukistaa.»

»Mutta sota ja rikkaus ja maanomistus — ne kai hävisivät jokseenkin nopeasti?»

»Ei, sillä ne hävisivät vähitellen vuosisatojen kuluessa. Niillä oli häviön siemen jo sisässään, ja jokainen näennäinen kehitys niissä oli askel katoamiseen päin. Nyt ymmärrämme, ettei oikeuden ollut pakko käyttää valtaa pysyäkseen oikeana ja että tuossa kauniissa lauseessa: 'Mutta minä sanon teille, älkäät vastustako pahaa', on yhtä paljon käytännöllistä viisautta kuin jaloa uskontoa.»

»Ah, niin, kaikki luulivat, että tuo uusi järjestelmä oli unelma vain, eikö niin?»

»Kaikki yhteiskuntaa parantavat järjestelmät ovat ensin unelmia. Mutta kansainvälinen liitto on perustettu. Englantikin on viimeisenä suurista kansakunnista siihen liittynyt, ja tuo suuri kahdentuhannen vuoden vanha kristitty unelma on alkanut toteutua. Ei tuhatvuotinen valtakunta! Ei taivaan valtakunta maan päällä — vaikka on jo sellaisiakin joukossamme, jotka eivät enää pidä sitäkään pelkkänä unelmana.»

Vanha herrasmies sivupöydän ääressä nojaa päätään käteensä ja kuuntelee tarkkaan.

»Mutta aina suuret lipunkantajat ovat olleet marttyyrejä — sitä todistaa myöskin juhla tänään Colonnalla.»

»Ensimmäiset lipunkantajat ovat aina marttyyrejä — heidän täytyy aina olla. Mutta älköön kukaan siitä syystä pysykö poissa rintamasta, että hän tuntee käskyn rinnassaan. Eläkäämme ihanteitten hyväksi! Ne ovat ainoat, joiden vuoksi ansaitsee elää, ja vaikka meidän täytyisi kuollakin niiden takia, kuolkaamme kuin miehet ja uskokaamme siihen, että meille on valmistettu kansalaisoikeus toisessa ja suuremmassa Ikuisessa Kaupungissa. Kutka ne ovat, jotka ovat siellä jo meidän edellämme? Ovatko ne tämän maailman herroja? Vai ovatko ne niitä, joita pidettiin vankiloissa ja kahleissa, joita poltettiin ja ristiinnaulittiin?»

»Hän on ainakin siellä — se on varma», sanoo yksi ylioppilaista ja varjo leviää heidän nuorekkaille kasvoilleen.

»En. Hän oli poissa jo minun aikanani. He valitsivat hänet tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi ja aikoivat toimittaa hänelle loistavan vastaanoton, mutta hän oli kadonnut. Hän arveli tehneensä syntiä kuin Mooses, eikä siitä syystä uskaltanut astua luvattuun maahan.»

»Kuka tietää? On jokseenkin varma, että Euroopan kymmenvuotisen sodan aikana, joka teki lopun kaikesta sodankäynnistä, hän vietti aikansa tappotantereella sairaiden hoitajana ja lääkärinä. Sen jälkeen — ken tietää? Semmoiset miehet eivät koskaan tee sellaisia tekoja, joita historia mainitsee, mutta he ovat siitä huolimatta maailman suolana. Hän haki tuntemattomuutta ja löysi sen vihdoin. Hän oli koditon kulkija, ja ehkä hän on aikoja sitten kuollut vieraassa maassa eikä kukaan tiedä hänen hautaansa, kuten Mooseksenkaan hautaa ei tiedetä. Mutta varmaan oli suuri riemu taivaassa, poikani, kun hänen sielunsa saapui sinne.»

»Hän oli myöskin marttyyri — ehkä suurempi marttyyri kuin mies. Sanotaan, että Pyhän Neitsyen palveleminen on vaikuttanut enemmän naisen arvon kohottamiseksi kuin mikään muu seikka ritariajoilta asti. Tekisi mieleni uskoa tuota. Mutta katsokaa Italiaa, jossa sisarraukkamme ennen saivat raataa kedoilla, kunnes heidän kasvonsa olivat kadottaneet kaiken inhimillisyyden leiman. Ja katsokaa Ranskaa, jossa lähellä Notre Damea, missä pyhä savu tuoksui, kynttilät hehkuivat, urut soivat verta vuotavalle Kristukselle ja itkevälle Neitsyelle, myöskin oli La Morgue, missä nuoren tytön kaunis ruumis lepäsi paareilla. Eräs tekijä kohottaa naisen asemaa enemmän kuin mikään muu, ja se on — jos vanha, kauhtanaan puettu mies saa sen sanoa — rakkaus. Rakkaus teki hänestäkin marttyyrin.»

»Ja se teki hänestä myöskin neron, monsignor, jos tuo Kristuksen pää suihkulähteessä oli jäljennös hänen päästään.»

Nuo sanat herättävät taas ylioppilaiden vilkkauden, ja nauru ja leikinlasku alkaa uudestaan. Vanha mies sivupöydän ääressä liikuttaa levottomasti jalkojaan. Tarjoilija lähestyy häntä kysyen, aikooko hän mennä katsomaan kuvapatsaan paljastamista.

»Ah, ettekö tiedä, herra? Davido Rossin. Hän asui tässä samassa talossa, ja kuvapatsas löydettiin kellarista.»

Vanha herrasmies nousee ja poistuu ääneti. Ei kukaan huomaa hänen lähtöään. Nuorten ylioppilaiden iloinen nauru seuraa häntä kadulle, jossa hänet melkein kannetaan eteenpäin suuressa ihmisvirrassa, joka vyöryy Piazza Golonnalle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN KAUPUNKI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.