Title: Näkinkenkä
Runoja
Author: Ilmari Pimiä
Release date: February 6, 2024 [eBook #72887]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1926
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
Auringonnousu
Aamu
Huumeiset hetket
Pouta-aika
Heinäkuun päivä
Sateen jälkeen
Päivänlasku
Ihana meri
Laiva
Purjehtijat
Honka ja majakka
Vangittu laiva
Myötätuuleen!
Tähtihauta
Näkinkenkä
Laivoja yössä
Kesäyö
Onnellinen hetki
Kuu paistaa
Unet kauniit
Armahin muisto
Odotus
Tää kukkanen
Ruusumaja
Maariankämmekkä
Smorzando
Keltaiset lehdet tuulehen lensi
Erakko
Pitkä ilta
Silmät
Poimulehti
Nocturne
Yön varjot
Camposanto
Pyhä piennar
Viihtymys
Kuollut kaupunki
Surullinen ilta
Luostaritarha
Kuin linnut tumman veen
Vieressä ihan lähellä suloista suven taulua. Sinessä ilman äärellä heleää linnun laulua.
Metsissä soiden reunassa lämmintä aamusumua. Lehdissä koivun latvassa hiljaista tuulen humua.
Kylällä mäen kohdalla auringon arkaa ruskoa. Syvällä tunteen pohjalla kasteenraikasta uskoa.
Arat, vapisevat kädet koskivat silmäluomiani. Joku löi ikkunan pintaa. Avasin oven: tuuli virtasi, säteilevä aurinko hyväili ruskettunutta rintaa.
Vihreä meri humisi.
Valkealle rantahiekalle
lankesi varjo puun eteen.
Yksinäinen ja uninen lokki
kosketti huikaisevilla siivillään
läpikuultavaan veteen.
Istuuduin alas kivelle, käänsin hurmaantuneet kasvoni ruusunpunertavaan itään, ja viilentäen kuumia jalkoja poimin särkyneitä näkinkenkiä. Enkä ajatellut mitään…
Ah kirkkaita päiviä näitä: ei pilveä yhtään näy, sinihimmeäin heinäin päitä tuul' lempeä hiljaa käy.
Ihan keskelle kukkasmerta
olen painunut kylpemään,
mäkitervakon tummaa verta
ylt'ympäri pärskyy pään.
Ei aatosta yhtään mulla,
ei yhtään toivettakaan,
suven vangiksi näin voi tulla
ja katsoa, katsoa vaan:
ah kirkkaita päiviä näitä, kun pilveä pient' ei näy ja himmeäin heinäin päitä kuin keinuen tuuli käy.
Taivas hehkuu, päivä paahtaa, on kuin tulta järven pinta. Kuumuudesta metsät palaa, vavahtelee vuoren rinta.
Ilman äärtä kiertää auer,
heinän alla hautuu marjat.
Ruskettunut sammal kattaa
vanhat paanukattoharjat.
Seinän luona heiluu horsmat,
paistaa suolaheinäpellot.
Keltaperhot puhkoo putket,
leiniköt ja kissankellot.
Pitkä pouta painaa päätä, läikähtelee lämmin hymy. Kaukaa taivaanrantamalla kumahtaa kuin ukkosjymy…
Oi aikaa hehkuvan hellekuun! Kuink' onkaan paahtunut pinta lehden, yön jälkeen auringon suuteluun kun herää heiniköt heelmää tehden.
Ja lämmin läikkyvä väristen
se kiertää puistikon, pellon, talon.
Ja takaa vaarojen sinisten
tuo tuuli tuoksua metsäpalon.
Niin kaikk' on raskasta, raukeaa —
ja yhä yltyy vain valta varin.
Ei jaksa kyyhkyset kujertaa,
päät painuu uupuneen lintuparin.
Nyt sekaan kirjavan kukkasmaan ma painun varjosta unta nähden ja juovun riemusta kokonaan tään suven valtaisen tunteen tähden.
Rapisi, rapisi pienet pisarat, Vapisi, vapisi horsmat, apilat. Kattokouru kolisten soi ja soi — ja solisten tippuivat, tippuivat pienet pisarat.
Kelmeä, — kelmeä nurmi kylpenyt helmeä, helmeä läikyttelee nyt. Pitkin pihatöyryä lämminnyttä höyryä kohoaa, kohoaa kullankuultavaa.
Hymyten, hymyten päivä pilkistää. Lymyten, lymyten pilvet häviää. Nostain taivaankantehen kirjokaarivantehen palaa jo, palaa jo suuri aurinko!
Nyt vilve-illan ihmehen jo luonto nähnyt lie. Lävitse vienon vihmehen käy päivän purren tie.
Mut halki hohdon aukeaa
kaikk' kauhut kaipion,
elämän riemu raukeaa,
ja tyhjyys, tyhjyys on.
Ah sini-ilman sylihin jos punapurjein vois ikuisen ilon kylihin kuin päivä päästä pois!
Oi meri, meri suuri, sun kummaa kuohuntaas kuin hurmiossa juuri oon ihaellut taas, Nyt välkettä on veessä, pisarat pärskähtää ja kultakimmelteessä ui unta vihreää.
Oi meri, ongelmaasi ken tutkiella vois? Sun suurta unelmaasi mi valtaisempi ois! Lyö lokit siipiänsä ja tiirat äännähtää — ikuinen ikävänsä on ihmisikävää.
Oi meri, tiedän, suotta ei tyynny tyrskyn tiet, jo monta vaivan vuotta noin kamppaellut liet. Siis yhä, yhä pauhaa, syvyydet, auetkaa — ei elämässä rauhaa, ah, taistelutta saa!
Oi meri, ethän saata vait olla milloinkaan, muu kaikki saapi laata, sun voimasi ei vaan. Lyö, vaahtoharjalaine, pois iske muodot maan, niin mahtavuutes maine soi kaikkeudessaan!
Seison rannalla. Valkea vaahto paleltaa sydäntäni. Laiva huutaa — ylpeä keula halkaisee ulapan edestäni.
Hedelmäin kuoret,
korkin kappaleet
ajautuvat rantaan:
viime jäljet
Elämän riemujuhlasta
hautautuvat santaan.
Olivat — kutka?
Menivät — minne?
Heitä ei muista kukaan.
Merituuli
soi särkyneen kaislan läpi…
Ikävöin muiden mukaan.
Kaikuu kesken kesäyötä: miehet, ruoriin ruvetkaa, antaa mennä tuulen myötä sinertävän seljän taa! Kytkettyinä kylmiin kyliin liian kauan oltu lie, ulapoiden suureen syliin vapauden vaisto vie.
Tuuli iskee laitaan laivan, purjehet sen pullistuu. Niinkuin itsestänsä aivan liikkuu uljas mastopuu. Kokka kohti kaukomerta, missä matkan määrä on — outo onni tulee kerta koittehessa auringon!
Syöksyy hurja hyöky eteen, keulapuuhun pärskähtää: samettiseen salmen veteen vana vilpas viriää… Loitos, loitos matka kantaa, loitommaksi mieli vie — kohdanneeko koskaan rantaa levottoman kaipuun tie!
Yö musta on, ja myrsky raivoaa, sen kumu kiirii pitkin kallioita. Kuin repaleina pilvet hulmuaa, ja taivas viskoo vesikarpaloita.
Mut ulapalta takaa tyrskyjen,
miss' ankarin on meren voima vasta,
sävähtää säde kullanhohteinen
yön läpi heittyin vilkkumajakasta.
Kuin silmää uskollisen kumppanin, suruiset säteet, ikävöitsen teitä! Yht' yksinäiset liemme kumpikin, ja sama tyhjyys sitoo yhteen meitä.
Jo rusko pitkän, piinaisen yön jälkeen putoo veteen, ja rannan luona kumisten käy aalto aallon eteen. Kas, satamaan, mi uneksuu, on laivan tuonut aamu, kuin jättiläinen kuvastuu sen suuri, musta haamu.
On tullut halki ulappain, kun kutsui kuohuhuulet ja tuhtopuuta kolkuttain löi vankoin käsin tuulet. Ah mahtavalla matkallaan, ken uskoa vois, että se lohikäärmekeulallaan joi valtameren vettä!
Niin riemullista, ihanaa — kuin tanssein keulas kärki ui vastaan vaaraa varmimpaa ja esteet kaikki särki. Ah jokaisella hetkellä — vaikk' kulki tiesi minne — ol' oppahana retkellä yötaivaan tähtirinne. — — —
Mut satamaan, mi havahtuu, miks toi sun kylmä aamu? Niin murheellisna kuvastuu tuo paljonnähnyt haamu. Nyt laituriin sun kytkevät. Ah mitkä kärsit kivut, kun rautaranat ryskävät ja vinkuu nostovivut!
Kaikk' kauniit kuvat katosi… Voi haavesydäntäsi — nyt juhlamieli-unesi vie rahvaan raaka käsi. Ne kalleimpasi pirstovat. Ja mustat rantalimat syö laitalautas valkeat veen vapaan kahlehtimat. — — —
Pois, pois — et vanki olla voi, liet, laiva, liian vapaa! Taas kuule, kutsumukses soi, ja lähtöhetkes tapaa! Niin kestä kaikki tuskasi, koht' tunteva oot, että taas lohikäärmekeulasi juo valtameren vettä!
Oi anna suuta, armas! On ranta kauas paennut, me kahden oomme aavalla — vain mittaamaton syvyys nyt kerallamme on.
Oi katso, katso, tuolla jo taivaanranta himmenee, yön julma pilvi lähenee, ja meri aukoo suutaan kuin saaliinhimossa.
Ja herää harmaat kuohut, ja tuulen huulet humahtaa, ja kalan silmät tuijottaa, soi tiirain pitkä huuto kuin lasi särkyvä.
Ja lentää, kiitää pursi… Ah myrskyn sormi vallaton voi pian kumoon lyödä sen, nyt anna suuta, armas — tai meri suutelee!
Sumu sakoo. Kuuluu ryske.
Pilvet riippuu tähden eessä.
Katkee koneen kumee jyske.
Jäinen vuori liukuu veessä.
Vaara uhkaa! Hyytyy huuli.
Ruorit repee vankkaan työhön.
Mastoon iskee merituuli,
kalman kauhu nousee yöhön.
Laiva uppoo. Herra, auta!
Kukaan ei voi rantaan päästä.
Koht' on puhki kylkirauta,
pitkät piikit pistää jäästä.
Piikit pistää, hileet viiltää,
liikahtelee liukas pinta.
Veden alla ruumis kiiltää,
nytkähtelee lämmin rinta.
Kerran kohoo, sitten vajoo.
Pilvi putoo tähden eestä.
Hylky hukkuu, huuto hajoo.
Kuplakukat puhkee veestä…
Jo kesän kutsui kuolema, jo tiirat lensi pois. Kuin ruumislaulu kalsea yön lakkapäissä sois.
On syksyn sade vihmonut
nyt kylkeen kallion,
sen louhisyliin paennut
pien' näkinkenkä on.
Oi silmä, turhaan syttynyt
sa ettet koskaan ois!
Öin, päivin niin on kylmä nyt,
siis sammu, sammu pois!
On pilven reunat pimeät,
ei kultakuuta näy.
Veet viluhiset, vihreät
jääriittehesen käy…
Jo kesän kutsui kuolema, myös, näkinkenkä, mun. Oi helmisydän hohtava, tää murhe vie nyt sun!
Sua pelkään, meri, ikirauhaton! Niin levotonna läikähtelet esiin, käs'vartesi on oudon niljakas, yötaivas kaatuu ammottaviin vesiin.
Tuoll' liitää laiva purjein paisuvin
veen yli ilmaan valoviirun piirtäin,
mut muudan lipuu liekein himmehin
päin pimeyttä kulkusuunnan siirtäin.
Tää maailma on meri, laivat me,
me harhailemme kohti samaa maata.
Voi merta, joka laivat erottaa,
voi meitä, jotka emme estää saata!
Kas, kerran kaikki tähdet sammuvat,
ja pettää ihmisvoima, uupuu järki —
käy kokka kohti ristihyökyjä,
veen alla vaanii salariutan kärki.
Sua pelkään, meri, ikirauhaton.
Taas levotonna läikähtelet esiin.
Käs'vartesi on oudon niljakas,
ja kutsut, kutsut ammottaviin vesiin!
Päivä on sammunut metsän taa,
tumman ja kaunihin metsän taa.
Sumua soutelee täällä ja tuolla
yöllisten niittyjen puolla.
En minä tunne, ken minä lien,
minne ma oikein matkalla lien.
Hillitön kaipaus vierellä astuu.
Kasteesta jalkani kastuu.
Uninen talo hämyssä yön.
Punainen seinä hämyssä yön
vihreän humalan huntuhun hukkuu.
Aitassa armas nukkuu.
Hiljaa, varpailla hiipien käyn,
kuistin varjosta ovelle käyn.
Portaalle putoaa pihlajan lunta…
Armahin näkee unta:
päivä on sammunut metsän taa, suuren ja kaunihin metsän taa, kaivattu kulkija tulee jo tuolla kasteisten niittyjen puolla.
Keskiyöllä havahdun raskahasen tuoksuhun. Keinuu eessä ikkunan oksat pihlajan.
Yllä taivaan holviston
kummallinen kuulto on.
Poskeheni koskevat
arat suortuvat.
Ja ma sydän säikkyen värisen ja värisen. Tuuli tuskin tuntuen laskee uutimen.
Kuu paistaa kukkulan takaa, puut tummat varjoja luo, tien yli ne pitkinä makaa, ei peljätä tummuus tuo.
Me kahden kuljemme lehtoon,
kylä jäänyt jo kauas on.
Ah aina me tullessa ehtoon
näin painumme varjohon.
Ei ääntämme kenkään kuulle, yö mykkä se suojaa näin. Kuu kulkevi puulta puulle yli latvain väriseväin…
Joka yö on huumetta täynnä, unet kauniit elpyvät uudestaan. Kun armaan askele soipi — unet elpyvät uudestaan.
Ja varjot himmehin sormin
ne kiertävät tähtiä ympäri pään.
Ja lämmin, lempeä käsi
on kiertynyt ympäri pään.
Kuin raskas kämmekän tuoksu
yön henkäys huulia koskettaa.
On sammal murtunut alla.
Joku huulia koskettaa…
Hakapolkua kuljimme — juuri oli juhliva juhannuskuu. Suven kauneus oli niin suuri ja niin tuoksuva tuomipuu.
Pyhä sattuma salattuna.
sydänyön oli suloihin:
tuli aamu, ja suutelon puna
paloi poskella kummankin.
Mitä aattelen — aina palaan tähän muistohon armaimpaan ja käydä, ja käydä ma halaan taas kanssasi polkua haan!
Mättähälle painan pään.
Hiudun pitkään ikävään.
Metsän yli, vuoren taa
tähdet kohoaa.
Kerran huulin hehkuvin
silmiäsi suutelin,
Metsän yli, vuoren taa
tähdet kiiruhtaa.
Kuinka monta vierinyt
yötä lie jo siitä nyt?
Metsän yli, vuoren taa
tähdet putoaa.
Yö hiljainen, ei lehden havinaa — ajatus arka säikkyy sydämessä: tää kukkanen, mi janoo suudelmaa, oi oisko onnen alku keväimessä?
Yö huumeinen — ja kaksi vavahtaa… käy joku äänetönnä ovessani. Tää kukkanen ja sata suudelmaa jää polttamaan kuin tuli povessani.
Yö kaukainen pois vierryt vuotten taa, ja armas entinen jo sydän jäässä! Tää kukkanen, mi salaa suudelmaa: suruinen merkki tarinamme päässä.
Syysautio ja hiljainen on luonto, ja väsyneenä värjyy sairas puu. Nyt halla heittää viileen härmähunnun ylitse ruusuin, jotka ruskettuu. Pois kesä mennyt on! — Niin yksin laitaan paljaan puistikon nään jäävän tyhjän säleristikon.
Oi varjopaikka unelmaini nuorten, mi tuoksuit lyhyen hetken hurmaten, kuin syliin kanssas kadotetun onnen taas hiivin alle lehväkatoksen ja hiljaa itkien sun osaas' suren — itse tuntien elämän pyörryttävän tyhjyyden!
Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, sun miksi katkoi ani armas käsi, mi viihtynyt on kerran vierelläin yön yhden, huumaten mua myrkylläsi? Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!
Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
salainen synti muodoks muutettuna,
miks sentään suutelen sua vielä näin,
ja miksi hurmaa vielä huultes puna?
Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!
Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, elämän ehtoo eteen ennättäypi. Suloinen satu: julma ystäväin kuin vieras vierelläni vielä käypi — Oi kukkani, oi varjo-ystäväni!
Syksyiltaan himmeään ikkunani aukaisen. Tuuli mielin murheisin taittuu latvaan poppelin vilunkeltaisen.
Näin jo kaukaa sammuvan
tulen ruusunpunaisen…
Halki usvan kostean
väsyneenä tuijotan,
mitään vuota en.
Jossain kastepisarat putoo helmin raskahin. Haavoittunut perhonen keinuu yli kukkien siivin raukehin.
Keltaiset lehdet tuulehen lensi,
syksy jo syleili maita —
nostatti laineita lakkapäitä,
riehuja raivokkaita.
Keltaiset lehdet tuulehen lensi…
Tuskako tuuditti merta?
Mielitkö juoda, syksyn surma,
elämän punaista verta?
Keltaiset lehdet tuulehen lensi…
Tahdon taistella vastaan,
tahdon seisoa loppuun asti,
iskeä ainoastaan.
Keltaiset lehdet tuulehen lensi,
lennä, lehti, lennä —
ihmisen määrä on ylitse syksyn
ikuiseen kesään mennä.
Mitä siitä jos tielleni koskaan ei ilon hohtoa luokaan päivät. Mitä siitä jos liljat kuolivat pois ja orjantappurat jäivät.
Mitä siitä jos muratti murheinen
minut muiden katseilta peittää.
Mitä siitä jos yö minut yllättää,
yö lempeän lohdun heittää.
En anele armoa ihmisten — sitä eivät he antaa saata. Minä rakastan suuria suruja ja ruskeaa erämaata.
Istun, viettäen iltaa, vierellä majan. Vaappuu kun vanhaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu, suuri ja syvä. Kaste-kosteena kaartuu yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat laulusta laata. Hämärän hartiat harmaat hipovat maata. — — —
Lien ma valkea vainaa lepoa vailla: murheiset muistot painaa turpehen lailla.
Syttyy tähdet, taivaan kynttilät, iltaan ihmeellinen rauha sataa. Sielu nousee siivin puhtahin suurta, surullista Linnunrataa.
Kauniit tähdet, taas kun loistatte,
mua katsoo silmät uneksuvat.
Kyyneliseen kalvoon kuvastuu
hiilenhimmeet, värisevät kuvat.
Silmät, silmät — teitä suutelen,
taas niin tuskaista on elää mulla!
Saanko, puhdas, siivin särkyvin
Linnunradan tietä luokses tulla?
Sun tunnen kyllä, kukka koruton, sa pelkäät kirkkautta auringon ja varrot yötä, joka varjoillansa voi viihtää lepoon rinnan kärsineen ja päästää kätköstänsä kyyneleen ja antaa surun juosta valloillansa.
Sa itket silloin, kun ei kenkään nää sun sydämesi synkkää ikävää: kun uni usvasiivin maille kulki, niin tietämättäs, lailla loihditun, sa halaat kuolla syliin kaivatun ja tuoda tuskasi vain yölle julki.
Ah vilkkuessa virvavalkeain sun sattumalta kerran nähdä sain, kun luoksesi mun askel oli tuonut. Sun laillas, poimulehti, sydämeen sain pettymyksen kylmän kyyneleen, ja yö ei koskaan lohdutusta suonut!
Huone on tyhjä.
Yksikään sydän
ei iske sydämeni mukaan.
Käteni
ovat köyhät, kylmät ja kuolleet,
niitä ei lämmitä kukaan.
Mereltä tuulee, aallot särkyvät, simpukat pakenevat kuoreen. Kuun laiva. sammuttaa loistavan lyhtynsä ja törmää taivaan vuoreen…
Olen pyörteessä suuren kaupungin, kumu kaamea kattojen yli pauhaa, valoliekit räiskyy pilvihin, halu hirveä särkee askelen rauhaa.
Rikosmustahan loukkoon hiipien
sisar sisarta, veli veljeä kaulaa.
Mut syrjässä usvaan peittyen.
yhä saalista vuottaen virta laulaa.
Joku sillan korvassa nyyhkyttää,
jalat heikot hoippuvat parrasta kaitaa —
kuun kuvainen vedessä säikähtää…
Verikupla lyö särkyneen sydämen laitaa.
Puut paljaita oksia puistelee, joku lehti on tarttunut ikkunan pintaan. Yökrouveissa huudot vaikenee, kyyn myrkkynä kuolema valuu rintaan…
Tumma sypressilehto, itkevä illoin. Latvoissa tohina tuulen tyynny ei milloin.
Raskas, riippuva pilvi
maiseman päällä.
Ammoin kuihtunut kukka
tuoksuvi täällä.
Katsoo kappeli kuollut
outoa aikaa.
Raunion raosta hiiluu
himmeää taikaa.
Nuoruus, kauneus, onni
hetken on laina.
Elämän kohtalot sammuu
hautahan aina!
Jää vain kumpujen ylle ikävyys illoin. Latvoissa valitus tuulen tyynny ei milloin.
Vanha pelto, elon ensi muisto, pyhä piennar päivänkukkines, palanneena kotiin maailmalta väsyneenä vaivun vierelles.
Tässä olen, enkä pyydä muuta:
kaikki kukkas ovat säilyneet!
Rusko lupaa hyvää illansuuta,
rauha varjoo tyrskyt tyvenneet.
Ei mun ole paha ollakseni.
Lyhyt uni: raskas menneisyys.
Kovat vuodet kuoli polulleni,
kohta tulee kaiken loppu — syys.
Vanha pelto, luotas ethän päästä,
pieni lapsi olen uudestaan —
syventynyt on vain otsan ryppy,
hiukan hohtavampi hapsi vaan!
Ah, tulit parhaaksi mulle, äänetön yö. Ennätit — viimeisen kerran rintani lyö.
Kiitos, ah, että ma vielä
rauhasi näin,
minä, mi taistossa tuskan
rauhatta jäin.
Suotko mun syliisi painaa raskahan pään ja hiljaa raueta siinä kyyneltymään?
Aamu nousee, tummuu ilta, vuodet tulee, lähtee pois… Raunioituu kaarisilta, elämä kuin kuollut ois.
Villi köynnös veteen putoo,
lankee joen laiteelle.
Vanha hämähäkki kutoo
seitin sinikaiteelle.
Joku yksinäinen kulkee,
askel katuun kajahtaa,
säikkyy, kiirein portin sulkee,
varjon lailla katoaa.
Ikkunasta verhon takaa
yli pelargooniain
tähyy katse arka, vakaa
taakse kattoin korkeain.
Hymyy hetken muistollensa,
painuu alas valju pää,
kalvenneelle poskellensa
kyynel kimmeltämään jää:
Aina sama, tuttu taulu,
muutosta ei milloinkaan! —
Viirikukkoin vanha laulu
mielen murheiseksi saa.
Kaikkeen, mitä uskoit ennen,
kuolo kylmän varjon luo.
Mitä toivoit vuotten mennen,
elämä ei nähdä suo!
Aika sammuu lepoon lauhaan, kirkonkellot yössä soi. Unhoittuen syvään rauhaan rannan raidat unelmoi…
Syttyy liekit rantalyhtyjen, ilman täyttää löyhkä ruohon mädän. Usvan halki huutaa humisten ääni yksinäisen ihmishädän.
Palaa posket puiden kuolevain,
vaahteroista valuu tummaa verta.
Turhaa ilo hetkein hukkuvain —
elämä on pettävä sun kerta.
Kaikki kukkasi vie kuihtumus,
suvenonnesi on poissa, poissa,
täyttymättömyyden kaipaus
rikkirevityissä unelmoissa!
Lyhyt, lyhyt nuoruutemme on — pian pilvi nousee päivän eteen. On kuin värisevän kohtalon lyhdyn liekki kuvais öiseen veteen…
Ne tarhat unelmissa aukeaa, kun hämy hiipii pitkin aavikoita ja varjot hyväilevät raunioita, angelus-äänet rauhaan raukeaa.
Ylitse muurin ruusut putoaa, ne tuoksuu yössä oudon hurmaavasti. Ja holviportin takaa raskahasti väsynyt vaeltaja kolkuttaa.
Ken lienet yksinäinen, onneton?
Sun kanssas' yli pyhän permannon
ma tahdon käydä alttarille Herran!
En paljon pyydä: unhoitusta vaan, suo uinua mun pinjain huminaan ja nousta ylhään kirkkauteesi kerran!
Ylitse kuulaan, kimmeltävän veen käy lokkein lento yössä hiljalleen. Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa. Kuin laulu kuoleva soi siipein kahina! — Ja laine vierii rannan ruohikoissa.
Ne lentää, laumat lumivalkeat, ja suurten merten taakse katoovat. Ma rinnassani tunnen riemun salaa: kuin linnut tumman veen elämä murheineen noin katoo — eikä enää koskaan palaa!